Yksi brittielokuvan kaikkein suurimmista klassikoista, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), vetoaa mahtavasti niin sydämeen, älyyn kuin huumorintajuunkin, mutta sen paras ja ovelin vitsi liittyy sen suurimpaan myyttiin. Perustuuhan näet Alec Guinnessin legenda nimenomaan tähän elokuvaan ja sen tekijöiden pokerinaamaiseen mahtiväitteeseen että hän olisi rehkinyt peräti 8 roolia siinä, kaikki piirteiltään niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattaa. Tekijöiden nokkeluudelle täytyy todella nostaa hattua sillä kyseessähän on nerokas markkinointivaltti: 8 roolia tosiaan... Ohjaaja Robert Hamer ja kumppanit Ealing-studiolla laskivat vieläpä yleisön sinisilmäisyyden prikulleen oikein, sillä posketon väite on mennyt täydestä jo kuusikymmentä vuotta. Ja kuitenkin todistusaineisto on laskettu aivan silmiemme eteen! Ensimmäinen d'Ascoyne on toki Guinness, mutta häntä seuraavat seitsemän eroavat paitsi piirteiltään myös, ja tämä on kaikkein tärkeintä, kehonliikkeiltään ja maneereiltaan niin paljon, ettei yksikään näyttelijä voi muuntua samalla pikkutarkkuudella jokaiseksi heistä ja vieläpä samassa elokuvassa. Kuvioon liittyy sikäli katkeraa ironiaa, että jok'ikinen näistä seitsemästä tuntemattomaksi, tunnistamattomaksi ja tunnustusta vaille jääneestä näyttelijästä tekee kertakaikkisen suurenmoista työtä brittiläisen yläluokan henkisten ja poliittisten ulottuvuuksien kartoittamisessa. Ei ole inhimillisesti mahdollista yhden näyttelijän kyetä tällaiseen saavutukseen.
Jos olisi, kyseessä olisi varmasti elokuvanäyttelemisen suurin saavutus koko elokuvan historiassa.
Elokuva on sitä paitsi niin loistava, ettei se olisi tarvinnut tuekseen tällaista kaikesta hykerryttävyydestään huolimatta hieman halpahintaista emävalhetta. Suurin vahinko on kenties koitunut siinä, että elokuvan upeimmasta roolisuorituksesta vastannut Dennis Price - tosiasiallinen päätähti - on jäänyt heitteille historian varjoisimmille lehdille. Ja kuitenkin hän on aivan fantastinen ylhäisen sukunsa hylkäämänä nuorena miehenä, joka osoittautuu joka käänteessä eleiltään hienostuneemmaksi kuin sukunsa tunnustetut ja varakkaat jäsenet. Jopa murhatessaan.
Harvoin on elokuvan historiankaan aikana, missä on läpikäyty kaikki mahdolliset variaatiot ihmisen hengiltä saattamisesta, murhaamiselle annettu yhtä perustellut ja hyväksyttävät syyt kuin tässä mestarilaukauksessa. Luokkayhteiskunnan - kastijärjestelmän - lainalaisuuksien epäkohdat valotetaan niin kirkkaasti että nuoren Pricen edesottamukset alkavat näyttäytyä oikeutettuna taisteluna omien oikeuksien puolesta kilpailuyhteiskunnassa. Kuten lordi Tennysonin säkeessä, josta elokuva lainasi nimensä, todetaan, "kind hearts are better than coronets". Itse kukin tarinaa seuraava alkaa epäillä murhattavien, sydämettömien aatelisten oikeutta elää ja siten peittää varjoihin päähenkilön versoamismahdollisuudet. Tai kuten ranskalaiset hienosti oivalsivat nimetessään elokuvan uusiksi: Aateluus velvoittaa... Kerran elokuvissa osattiin kirjoittaa ja kirjoittaminen oli ajattelua. He osasivat vielä tehdä tämän syvällisen ja hienoin viivoin piirretyn yhteiskuntatutkielman komediaksi!
KAVAn näytöksessä tapahtui kummia myös valkokankaan ulkopuolella. Noin puolessa välissä jostain takariveiltä alkoi kuulua tasaista ja mitään kaihtamattoman äänekästä kuorsausta. Ei toki ennenkuulumatonta, mutta pikkuhiljaa alkoi kismittää se, miksi uinujaa lähimpänä olevat antoivat niin hiirusmaisesti hirsien vetäjän häiritä koko salillista. Käsittämättömästi asiain tila jatkui muuttumattomana elokuvan loppuun asti. Vielä käsittämättömämmin äänekäs kiusa jatkui yhä lopputekstien mentyä ja valojen sytyttyä. Useampikin ihminen seisoi häkeltyneenä kykenemättä selittämään mysteeriä. Kunnes viimein oivallus: onneton olento istui Orionin parvella ilmeisesti ainoana ja oli näin kyennyt luomaan eräänlaisen täydellisen myrskyn. Murheellisina suuntasimme kulkumme kohti uloskäyntiä kuorsaamisen aina vain poistumistamme säestäen. Varmaa tietoa ei ole, etteikö kurja unitautinen yhä vieläkin kuorsailisi Orionin parvella.
Tämänkin elokuvan näkemisestä on aivan liian pitkä aika, jotta muistaisin siitä mitään. Harmillista.
VastaaPoista