Kuinka vähän tarvitaankaan suistamaan ihmislapsi kommelluksiin! Herrasmies Fadinardille siihen riitti yksinäisellä, puiden reunustamalla tiellä pieni huolimattomuus, tai huolettomuus, ratsupiiskan kanssa. Kun mainittu herrasmies, matkalla omiin hähinsä vuonna 1895, oli noutamassa kadottamaansa kannustinta, karkasi hänen hevosensa pientareelle, mistä se löysi välipalakseen naisten olkihatun. Hatun omistaja oli antautunut lemmenhetkeen rakastajansa, tulisen husaarin kanssa, mistä olkihattuisen mies oli autuaan tietämätön. Hatun tuhouduttua rouvan kyseenalainen kunnia joutui suureen vaaraan, ja sitä myöten asiaan tahtomattaan sekaantuneen Fadinardin häät ja odotettu avio-onni.
René Clairin pieni kasku Eugène Labichen näytelmän Un chapeau de paille d'Italie pohjalta kertoo koko joukosta typeriä porvariston jäseniä, joista yhdelläkään ei ole sen vertaa omanarvontuntoa ja selkärankaa, että pistäisivät toisensa kantamaan vastuun omista vilpeistään.
Henkilöidensä yksiulotteisuuden takia etevästi ohjattu farssi on hieman ikävystyttävä eikä erityisen hauska. Ihmiset siinä toimivat kuin koneet totellen kasvatuksensa iskostamia ulkokultaisia ja epäilyttäviä normeja, jotka määräävät heidät toimimaan vastoin kaikkea järkeä ja itsekunnioitusta. Chaplin tutkiskeli mestariteoksissaan samoja idiosynkronismeja, mutta siinä missä yksikään hänen kuvaamistaan ihmisistä ei ollut naurettava, Clairillä kaikki ovat: naiset pyörtyilevät teatraalisesti ritariensa syliin, jotka tekevät kaikkensa, jotta näiden lutkien aisankannattajamiehet saisivat pitää aasinhattunsa.
Italialaisen olkihatun visio ei yllä kolme vuotta varhaisemman Paris qui dortin tasolle ja, vaikka vetävää onkin, toteutuksessa ei ole samaa kekseliäisyyttä. Muistettavimmiksi jäävät pari mainiota jaksoa: kirkossa, kun vihkijän puheesta ei tahdo tulla loppua, mikä antaa Clairille ainekset herkullisiin tyyppihuomioihin; sekä elokuvan kohokohta, jossa Clair käsivaraa ja esineanimaatiota käyttäen kuvittaa sulhasen kuvitelmia husaarin aiheuttamasta tuhosta kodissaan.
Elokuvan tehoa voimistaa erinomaisesti Raymond Alessandrinin 1989 restauraatioon säveltämä musiikki, joka mielikuvituksellisuudessaan ja kerronnallisuudessaan on sittenkin toista maata kuin Joonas Ranisen sinänsä sympaattinen, improvisoitu live-pianismi.
Mutta olisipa kiinnostavaa nähdä aiheen suomalainen toteutus, Stig Törnroosin vuonna 1964 ohjaama tv-elokuva, jossa Fadinardia esitti Lasse Pöysti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti