sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Niagaran kevätarkisto

Huomenna alkava arkistosarja Niagarassa on jännittävin miesmuistiin. Perinteisten parnassoelokuvien lisäksi joukkoon mahtuu maailman paras elokuva -äänestyksissä vähemmän juhlittuja nimiä ja nimikkeitä. Skaalaa löytyy niin laadullisesti kuin maantieteellisestikin jokaiseen makuun - mutta aika avarakatseinen saa olla, jos kaikki sarjan teokset omaa makua miellyttävät.

Elokuvan harrastamisessa edistyneet - ja ehkä muutkin - voivat jättää aloituksen väliin: Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat -merkkiteoksesta nähdään uudempi, huonompi leikkaus, joka on perinteistä versiota parikymmentä minuuttia pidempi ilman, että lisäminuutit tuovat mitään todella puhuttelevaa ekstraa elokuvaan, jota itse olisin valmis pitämään kaikkien aikojen parhaana USA:n sisällissotaelokuvana (ainakin Buster Keatonin Kenraali asettuu vertailussa rinnalle). Elokuvan kopio on kylläkin uusi ja hyvä. Alkuperäinen italialainen otsikko kääntyy muuten sanatarkasti Hyvä, paha ja ruma. Aivan kuten Polkupyörävarkaat on itse asiassa Polkupyörävaras.

Arkistosarja lähtee ensimmäisen kerran kunnolla lapasesta heti seuraavalla viikolla, kun tähän kultivoituneeseen seuraan liitetään giallo-kunkku Lucio Fulcin splätteri The New York Ripper vuodelta 1982. Fulciahan nähtiin jo syksyllä, kun Cinemadrome läjäytti kankaalle ihan mielenkiintoisen The Gates Of Hellin.

Aiemmin mainittuun avarakatseisuuteen palatakseni: jos pystyy ensin nautiskelemaan Fulcista ja viikkoa myöhemmin Aleksei German Jr:n Ystäväni Ivan Lapshinista, voi jo kehuskella vähintäänkin riittävästä elokuvamausta. Edelleen väkevää uraa tekevä German on yhdessä Alexander Sokurovin kanssa Venäjän tärkein nykyohjaaja, ja Ivan Lapshin kuuluu hänen pääteoksiinsa. Luvassa on painokasta draamaa, joka toisille on hienostunutta ja elähdyttävää ja toisille tylsää ja hidasta.

Veren maku suussa eli The Jericho Mile on vähintäänkin elokuvahistoriallisesti kiinnostava kuriositeetti. Kyseessä on Michael Mannin vuonna 1979 tv-elokuvaksi tekemä vankilakuvaus, jota levitettiin joissain kolkissa, kuten Suomessa, myös teattereissa. Mannistit eivät tietenkään voi jättää väliin tätä kolmen Emmyn voittajaa, joka sittemmin johti mm. Heatiin ja Insideriin. Kuvasuhde on tietenkin teeveemäinen 4:3.

Samalta vuodelta on löydetty poikkeuksellinen Jim "Tappaja sisälläni" Thompson -filmatisointi: Ranskassa Alain Corneaun (Kaikki elämän aamut) ohjauksessa toteutettu Piru perii omansa. Milloin tämäkin on viimeksi nähty näillä leveysasteilla?

Olisiko Manuel Octavio Gómezin Ensimmäinen machete-taistelu kevätsarjan esoteerisin harvinaisuus? Aika syvissä vesissä jo uidaan, kun päätyy katselemaan vuonna -69 valmistettua sosialistista kuubalaisepookkia 1860-luvun skismoista köyhien ja rikkaiden välillä. Tekstitys on vain englanniksi. En tasan ole nähnyt tätä - oletko sinä?

Aikansa tunnetuimman jugoslavialaisen elokuvantekijän Dusan Makavejevin nimeä palautellaan ihmisten huulille hänen ehkä kansainvälisesti kuuluisimman elokuvansa Montenegro eli Helmiä ja herjoja myötä. Ruotsiin maansa ahdasmielisyyttä paennut rienaaja teki Tukholmassa mehukkaan komedian, jota suositellaan lämpimästi. Makavejevin luontoa valaisee ehkä se yksityiskohta, että hän käytti elokuvassaan Marianne Faithfullin The Ballad of Lucy Jordania yli kymmenen vuotta ennen kuin Ridley Scott teki siitä ikuisen Thelma ja Louisessa.

Peter Greenawayn luovimmalta kaudelta nähdään Arkkitehdin vatsa, joka kuuluu sarjan ohittamattomiin.

Sarjan kruunu on vihdoinkin, monen vuoden yrittämisen jälkeen Tampereelle saapuva Andrei Rublev, Andrei Tarkovskin "kuolematon". Elokuvataiteen korkeimmilla huipuilla kuljetaan muiden unohtumattomien kohtausten muassa kaikkien aikojen juhannusbileet esittelevässä taideteoksessa, joka puhuttelee niin silmää, älyä kuin sydäntäkin.

Cecil B. DeMillen raamatullinen spektaakkeli Simson ja Delila on yksi Peter von Baghin kuuluisista elämää suuremmista elokuvista. Pahasti Kymmenen käskyn varjoon jäänyt teos on taatusti sitä parempi.

Jan Troell (Ikuistetut hetket) on hieno ohjaaja, mutta hänen läpimurtoteoksensa Maastamuuttajat ei ole ainakaan kestänyt aikaa. Vanhentunut kuvakieli, jäykät näyttelijäsuoritukset ja yli kolmetuntinen kesto puuduttavat. Vaikka ehkä olen väärässä: elokuva sai mm. 5 Oscar-ehdokkuutta esimerkiksi ohjauksesta ja naispääosasta. Maastamuuttajien tarina vietiin päätökseen seuraavana vuonna Raivaajissa.

Kevätsarja päättyy luonteenomaisen eksentrisesti Jean Rollinin Alastomaan vampyyriin. Eroottisista vampyyrielokuvista tuotantonsa tukipalkit tehneen ranskalaisen kulttiohjaajan elokuvasta sopii ottaa irti mitä otettavissa on. Ainakaan tätä ei tämän jälkeen nähdä uudestaan pitkiin aikoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti