Ehkäpä maailman neorealistisin elokuva, Maa järisee, on myös yksi jaloimmista elokuvahankkeista, mitä historia tuntee, yhdessä mm. Chaplinin Diktaattorin ja Herbert Bibermanin Maan suolan kanssa. Viscontin teos on käytännössä dokumentti sukupolvia jatkuneesta köyhyyden orjuudesta, johon Sisilian kalastajat ovat alistuneet, sekä hienovireinen sosialistinen taisteluelokuva, joka heiluttaa oikeudenmukaisuuden lippua rinta kaarella. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja käyttävät omaa sisilian murretta kertoakseen vertauskuvallisen tarinan yhden kalastajaperheen yrityksestä muuttaa vallalla olevia käytäntöjä vauraamman tulevaisuuden puolesta.
Toisin kuin voisi luulla, Maa järisee ei tarjoa ankeaa, rypevää naturalismia. Sen sijaan loistavasti näytelty elokuva menee sisälle kuvaamaansa yhteisöön, jossa kaikki eivät itke kaiken aikaa. Jos elokuva ei olisi niin pitkä (160 min.), se tenhoaisi yksityiskohtaisena kuvauksena eräästä yhteisöstä, jonka lakeja säätelevät näkymättömät yleiset lainalaisuudet. Mutta se on niin pitkä (160 min.), ja Viscontin työ niin tasalaatuista, että kaikista ansioistaan huolimatta elokuvaa on erittäin vaikea istua alusta loppuun valojen sammumatta. Jokin elokuvan samana pysyvässä rytmissä ja etäännyttävässä kertojan kommentaarissa vaatii suurta kärsivällisyyttä. La terra trema, katsoja ei. Oppia voi kuitenkin paljon tästä ohittamattomasta klassikosta.
Niinpä aivan toisista lähtökohdista syntyvä Seikkailu kiinnostaa vanhempaa edeltäjäänsä elokuvana enemmän. Siinä missä Visconti lähti yhteisöstä, Antonionin aihe oli aina yksilö ja vielä identiteetiltään häilyvä sellainen. Viscontin aineellinen niukkuus vaihtuu Antonionilla aineelliseksi riippumattomuudeksi: joukko ystävyksiä huviajelulla moottoriveneellä Välimeren puuttomassa saaristossa. Keskeinen draama syntyy yhden heistä (Lea Massari) äkisti kadotessa pienellä saarella.
Antonioni kuvaa valtaisalla psykologisella ja elokuvakielellisellä kypsyydellä katoamisen aiheuttamia maininkeja Massarin poikaystävän ja parhaan naisystävän elämissä. Tavallaan paljon mitään ei katoamisen lisäksi tapahdu: se mitä tapahtuu, tapahtuu tunteiden kartastolla, ja tästä kaikessa on kysymys. Antonioni tutkii tunteiden luonnetta ihmisessä itsessään ja ihmisten välillä - jälkimmäisessä keskeiseksi nousee kysymys kommunikaatiosta: miten kommunikoida toiselle jotain niin abstraktia kuin tunnetta.
Katsoja järisee, maa ei.
Ensiesityksessään Cannesissa Seikkailun yleisö pillastui ivahuutoihin ja buuauksiin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Peter von Bagh otti Seikkailun mukaan kuuluisaan Elämää suurempien elokuvien listaansa. Vuonna 2012 Seikkailu esitettiin Orionissa varsin kuluneena kopiona, ranskaksi dubattuna.
Kukaan ei buuannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti