Viisi ohjausta signeerannut amerikkalainen Alexander Payne osaa tehdä elokuvia. Erityisesti hänen kolme viimeistä työtään ovat fiksuja, tarkkoja ja tasapainoisia henkilökeskeisiä draamoja. Uusimmassa, Havaijille sijoittuvassa teoksessa nämä attribuutit alkavat käydä jo sietämättömiksi.
Paitsi että The Descendants tarjoaa antaumuksella niskalaukausta suomen kielelle, se kertoo myös tuiki tavallisen tarinan amerikkalaisesta ydinperheestä kriisissä. Sen katseleminen sujuu vaivattomissa ja miellyttävissä merkeissä, kaiken ollessa niin kohdallaan kuin vain elokuvakoulussa oppia voi. Kamera seuraa kohtausta aina loogisimmasta paikasta eikä käsikirjoituksesta löydy turhia vuorosanoja - ainakaan ilman suurennuslasia. Samaahan voi sanoa jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneestä edeltäjästä Sideways, josta ihan kaikki pitivät, kaiketi koska siinä ei ollut mitään mikä olisi silittänyt vatsakarvaan. Toisin kuin Paynen ilman muuta parhaassa elokuvassa, Vaalit (Election).
Jälkeläisten ongelma liittyy siihen, että siitä on imetty mehukkaimmat nesteet pois. Ei ole Paul Giamattia huutamassa "No! I won't drink any fucking Merlot!" Thomas Hayden Churchille eikä kukaan ole sanomassa Reese Witherspoonista, että "her pussy gets incredibly wet". Vaikka viihdyttäväksi rakennettu, Jälkeläiset tuntuu selvästi vähemmän humoristiselta kuin aikaisemmat työt. Kahdeksan vuotta on pitkä aika, ja sinä aikana Payne on täyttänyt jo viisikymmentä.
Onneksi suurin osa eniten luetuista elokuvakriitikoista liikkuu samaten viisissäkymmenissä. Mutta toisaalta, Jälkeläiset on voittanut puolelleen kaiken ikäisiä ihmisiä, koska sen tarina tuntuu turvallisen tutulta, pääosaa vetää karismaattinen supertähti ja kokonaisuus taittuu kaikkien sääntöjen mukaisesti. En sano, että Jälkeläisiä katsomaan menevät joutuvat kärsimään huonosta elokuvasta.
Askarruttaa vain kosmetiikkajätin kyseenalainen mainoslause because you're worth it, joka toisaalta pitää sisällään kuluttajia kohtaan alentuvan suhtautumisen ja kontekstistaan irrotettuna pohtimisen arvoisen filosofisen julkilausuman. Nimittäin, ennen vanhaan elokuvat kuten Jälkeläiset, Sivupolut, Kuninkaan puhe, Kaunis mieli, monet muut,olisivat täyttäneet perjantai-illan perusviihteen paikan, niihin olisi suhtauduttu pätevästi kokoonpantuina paketteina, joista saa mielen iloa. Mutta nykyään ne kelpaavat palkittaviksi aikamme parhaina elokuvina. Kyllä muuten Terrence Malick varmasti veti maidot nenäänsä, kun hän sai todeta elokuvansa hävinneen Golden Globeissa tälle mukavalle perhedraamalle eikä esimerkiksi Scorsesen tai Spielbergin töille. No kuitenkin, elokuvien pitäisi olla meidän aikamme ja vaivamme arvoisia ts. meillä täytyy olla oikeus vaatia parempaa.
George Clooneyn tasapainoinen esiintyminen Jälkeläisissä käy myös tästä esimerkiksi. Siitä ei ole pahemmin moitteen sanaa sanottavana ja sen älykkyyttä voi jopa ihailla. Samalla sen voi todeta myös riskittömäksi. Tästä suorituksesta on pidetty, koska se ensinnäkin on hyvää näyttelemistä, mutta myös koska kenelläkään ei riitä mielikuvitusta toivoa roolilta minkään muun laista tulkintaa. Mutta joku osaisi kenties nähdä, mitä todella sävykäs luonnenäyttelijä olisi voinut tuoda siihen lisää.
Ja Clooneyn esittämällä, avioliittonsa laimin lyömällä perheenisällä on tietysti kaksi tytärtä, joista toinen on esiteini-ikäinen pikku pentele ja toinen huumeongelman kautta kapinoiva myöhäisteini. Molemmat, mutta etenkin jälkimmäisen Payne ottaa itsestäänselvyyksinä, jotka kuuluvat amerikkalaisen perheen (ja elokuvan) kokokuvaan. Kuitenkin käsillä olisi ollut kiinnostava kysymys.
Shailene Woodleyn - joka on kiinnostava pääasiassa suoraan taivaan lahjana saatujen sääriensä ansiosta - esittämä vanhempi tytär on klisee, joka vanhempiensa tai ainakin isänsä huomion kaipuussaan sekoilee huumeiden ja alkoholin kanssa. Tarinan katalysaattorina toimii onnettomuuden jäljiltä koomassa viruva äiti, ja uutta yhteyttä perheeseensä etsivä isä tuntee totta kai vastuuta tyttärensä toimista. Mutta meillä on tässä modernista koululaitoksesta ja turvatusta kasvatuksesta nauttiva vesa eikä ilman parempaa tietoaan toimiva slummilapsi. Näin taatusti maailman asioista perillä ollut Alexandra-tytär on tehnyt riskeistä tietoisen, punnitun valinnan. Miksei siis Matt-isä voisi sälyttää osaa vastuusta hulttiotytölleen? Ainakin tämä kysymyksen asettelu jää kokonaan käsittelemättä, sen sijaan Alexandran muutos aktiiviseksi toimijaksi tarinassa perustellaan...niin, en tiedä miten. Niin siinä vain käy.
Jälkeläiset on taitavasti tehty elokuva, jolla on fiksuja asioita sanottavanaan siitä, miten me kohtelemme perintöämme, mikä se onkaan. Mutta sen menestys todistaa vielä enemmän siitä, että perusasioiden, kuten perheen ja eläinten, kanssa ei voi mennä vikaan. Ihmiset menettävät arvostelukykynsä, kun heille näytetään jotain, mihin he voivat helposti samastua. Niinkin lahjakkaalta elokuvantekijältä kuin Alexander Payne saa odottaa enemmän. Because you're worth it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti