Brandon on ihan lopussa

Joskus sillä, että menee elokuviin tietämättä mitään teoksesta etukäteen, voi olla omalaatuisia seurauksia. Tässä se mitä tiesin nyt puheena olevasta elokuvasta: sen nimi on Shame (suomen kieli ottaa taas iskua keskivartaloon), siinä on pääosassa Golden Globe -ehdokkaaksi asetettu Michael Fassbender (Kunniattomat paskiaiset) ja sen ohjaaja on brittiläinen Steve McQueen, jonka esikoispitkässä Hunger (ei siis "Nälkä") Fassbender myöskin kantoi päävastuun kameran edessä.

Omalaatuisin kokemus, mikä tähän uuteen elokuvaan liittyy, on että minulta kesti vartti tajuta, että ollaan Yhdysvalloissa ja New Yorkissa. Ohjaaja ei varmaankaan tarkoituksella tähdännyt tähän, mutta niin siinä kumminkin kävi; elokuvan alussa ei juuri puhuta, siinä ei oteta mitään irti Manhattanista ja pääasiassa kuvissa näkyy irlantilaisnäyttelijä.

Hunger oli lupaava, joskaan ei mitenkään erityinen, tositapahtumiin perustuva työ. Shame ei lunasta esikoisen tarjoamia lupauksia, vaan on paljon heiveröisempi. Yksi syy löytyy tapahtumapaikasta. En löydä mitään syytä, miksi elokuvan täytyy sijoittua Manhattanille, kun McQueen vielä käyttää kahdessa keskeisessä roolissa omien kotikontujensa kasvatteja. Tällaisella reseptillä tarina olisi kannattanut kertoa Lontoossa. Olen varma, että elokuvaan olisi löytynyt kaivattua autenttisuutta. Nyt Carey Mulligan ainakin epäonnistuu melko pahoin, ja se on taatusti ohjaajan syytä.

Mulligan näyttelee päähenkilön siskoa, joka uppoaa kuin kivi veljensä lampeen luoden väreitä joka puolelle. Fassbenderin esittämä Brandon on moderni, metroseksuaali juppi ja täysin hajalla, mikä manifestoituu seksiriippuvuutena. Jälleen kerran moderni maskuliininen cinema esittää seksin tuhoavana ja ilottomana toimintana, joten suurena uudistajana McQueenia ei voi pitää: hän on onnistunut tekemään ihmisen seksuaalisuutta tutkivan elokuvan nimeltä Häpeä. Hienoa.

Esteetikkona McQueen on pitkien otosten mies, joskaan Hungerin 17-minuuttiseen otokseen asti ei tällä kertaa kurkotella. Tällä tekniikalla galleriataiteilijana aloittanut McQueen pyrkii samastuttamaan katsojan keskushenkilönsä tuntemuksiin, mutta syväkerrokset puuttuvat. Venetsian jury selvästikin ylireagoi palkitessaan Fassbenderin festivaalien parhaana näyttelijänä, sillä vaikka hänen suurta rohkeutta vaatinut roolinsa kantaakin elokuvaa, vaikuttaa siltä, että käytettävissä olevaa materiaalia ei kertakaikkiaan ole ollut tarpeeksi, jotta jotain suurta olisi päässyt syntymään. Käsikirjoitus muistuttaa yksiulotteisuudessaan ja pinnistelyssään itse asiassa paljon monia uusia suomalaisia urbaaneja elokuvia.

Tietenkin, jos ei ole nähnyt liikaa elokuvia, ja on esimerkiksi Kunniattomien paskiaisten ja Hungerin jälkeen innostunut Michael Fassbenderistä, Shame saattaa hyvinkin aiheuttaa eri asteisia shokkeja ja vangita aivan toisella tavalla. Aika elottomaksi pelkään sen siltikin jäävän.