Hitto, että Ingmar Bergman oli suuri mestari! Ruotsalainen taiteilijanero oli monipuolisempi kuin vaikkapa Hitchcock, kehollisempi kuin Fellini, lyyrisempi kuin Murnau, eroottisesti sekä suorasukaisempi että hienovaraisempi kuin kukaan aikalaisistaan.
Ajatellaan nyt vaikka, että on muodostanut tietyn kuvan Bergmanin varhaisemmasta kaudesta nähtyään Mansikkapaikan, Seitsemännen sinetin ja Talven valoa. Näiden perusteella käsitys pohdiskelevasta, ankarasta ja joskus eteerisestä taiteilijasta on perusteltu. Ja sitten silmien eteen heitetään pidäkkeetön ja rehevän konkreettinen Viettelysten ilta niinkin kaukaa kuin vuodelta 1953. Kyllähän se yllättää.
Tämä mahtava julmuuden sinfonia kertoo naurusta: kenelle nauretaan ja mistä syistä. Eikä siltä naurulta ole turvassa kukaan - ilmankos ihmiset pyrkivätkin varovaisuuteen ja huomiota herättämättömyyteen. Areenana sydämettömän naurun näytelmälle toimii totta kai sirkus, kirppuinen ja pienuuttaan häpeävä. Alkusoitto, kaskuna sirkuslaiselta toiselle kerrottu karmiva juttu klovnista ja tämän uskottomasta vaimosta, heijastuu läpi päätarinan, jonka päähenkilöitä ovat sirkuksen omistaja ja tämän nuori rakastajatar (henkeäsalpaava Harriet Andersson). Bergman asettaa täysin luontevasti, valjastamatta henkilöitään pakolla suuremman idean palvelukseen, vastakkain kaksi eri maailmankatsomusta: Albert Johanssonin kiertelevän taiteijaelämän ja tämän vaimon porvarillisen tasaisuuden. Eikä ensin mainitusta ole odotettavissa välttämättä suurempaa palkkiota kuin selviytyminen - jatkuvista nöyryytyksistä. Kovinkaan kaukana ei liikuta sandemoselaisesta pakolaisuudesta ja Janten kuuluisasta laista.
Kaikesta karuudestaan huolimatta Viettelysten ilta ei ole ahdistava, vaan pikemminkin kohottava. Se ei vello kuvaamassaan ankeudessa, vaan ottaa loan, sateen ja harmauden elementteinä, joiden kanssa on elettävä. Ennen kaikkea on elettävä, muu on bonusta. Tarinan lopussa mikään ulkoinen ei ole muuttunut, mutta katsojat ja ehkä tarinan henkilöt ovat rikkaampia tiedoissaan maailmasta, jossa eletään kahta puolen aitaa.
Viettelysten ilta on suurta elokuvaa. Bergmanin - ja Sven Nykvistin - kuvien voima on järisyttävä. Viscontin Maa järisee saattaakin kummitella yksityiskohtaisen maaston tallentamisen taustalla. Jälleen kerran täytyy myös ihmetellä musiikin (tällä kertaa säveltäjänä Karl-Birgir Blomdahl) ekspressiivistä alkuvoimaisuutta Bergmanin kompositioissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti