Näin ilmaisi mielipiteenään Cary Grant itse, että kaikista rooleistaan hänelle vähiten mieluisa oli teatterikriitikko näytelmäfilmatisoinnissa Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Grant saattoi kyllä olla niin suuri näyttelijä, että hänen arviotaan voisi pitää oikeaan osuneena. Hän sulautui olemuksellaan niin luonnollisesti elokuvan kielen palvelukseen, että jo mielikuvituskin joutuu koville koittaessaan sovittaa yhteen Cary Grantia ja huonoa näyttelemistä. Joka tapauksessa, vaikka pitäisimmekin kasvattajatätiensä kauhistuttavasta maailmanparannusmissiosta selville pääsevää kriitikkoparkaa Grantin huonoimpana roolina, on hän siltikin varsin hauska ja valloittava.
Arsenikkia ja vanhoja pitsejä kuuluu välitöiden rehevään alalajiin eikä pyri yleisön hauskuuttamista ylevämpään. Ohjauksesta vastaa kuitenkin mestari, Frank Capra, jonka töistä vielä 65-80 vuodenkin jälkeen muistetaan It Happened One Night, Mr. Smith lähtee Washingtoniin ja Ihmeellinen on elämä, vähintään puolen tusinan huomion arvoisen teoksen jäädessä maininnatta. Niinpä työn ammattimaisuus on Arsenikissakin kovaa luokkaa, vaikka kiireiset tuotanto-olosuhteet estivät täysin hiotun lopputuloksen.
Komedian tulilinjalle joutuvat sitoutumiskammo, muutoksen pelko, terve järki sekä perheen pyhyys hääpäivänään kosmisen vitsin pyöritettäväksi joutuvan Grantin koittaessa jonglöörata lemmenkipeän nuorikon, murhaajaveljen paluun, kahden hellyttävän sarjamurhaajatädin sekä yleisen mielipuolisuuden sirkuksessa. Pakotetun oloisen alkukehittelyn jälkeen Capra saa kunnolla otteen pihvistä ja pyörittää olohuoneeseen keskittyvää hullunmyllyä mehukkaasti ja useinkin näytelmällisyyden onnistuneesti häivyttäen. Grantista ja monista mehevästi luonnostelluista sivuhahmoista huolimatta elokuvan varastavat suvereenisti Raymond Massey ja Peter Lorre reippaasti lain väärällä puolella operoivana aisaparina. Mukavan sattuman kautta taannoin Mildred Piercessä muistettavasti esiintynyt Jack Carson tekee nytkin mainion roolin nuorena konstaapelina, jolta jää aika paljon huomaamatta.
Huomioimatta ei jää myöskään näytelmän kirjoittaneen Joseph Kesselringin henkilökohtaisen tason piruilu hänen tehdessään kauhun keskipisteeseen joutuvasta mielenterveyttään epäilevästä päähenkilöstä teatterikriitikon...
Näytelmästä muuten sukeutui suuri hitti, itse asiassa yhä suosittu klassikko, mikä aiheutti Capralle harmaita hiuksia. Oli sovittu näet sopimus sellainen, ettei elokuvaa saanut julkaista ennen näytelmän sulkeutumista. Capra joutui odottamaan valmiin elokuvansa kanssa yli kaksi vuotta. Grant ilmeisesti olisi odottanut pidempäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti