Yllätys sinänsä, että sunnuntain mestariluokan kaksoisnäytöksessä Vertigo/Elefanttimies sykähdyttävämmäksi paljastui jälkimmäinen. Vertigo on tietysti elokuvallisena psyyken hahmotelmana ainutlaatuinen, mutta David Lynchin lyyriseen, väkevään humanismiin rinnastettuna se ei riitä.
Elefanttimies on niin täydellinen tositapahtumiin nojaava elokuva kuin toivoa saattaa paitsi elokuvallisesti myös sikäli, että se on näytelmä, fiktio, joka todellisia henkilöitä ja tapahtumia käyttäen käsittelee aihettaan laajempia teemoja. KAVAn toimittamassa mainiossa esittelyssä lainattiin Village Voiceen kirjoittavan, korkealle arvostetun J. Hobermanin aikalaisarvostelua, jossa Lynchin säkenöivä mestariteos lytättiin elegantisti vedoten muun muassa tosiseikkojen vääristelyyn ja luokkakuvauksen "manikealaisuuteen".
Kuitenkin teos tähtää syvemmälle kuin luokka-analyysiin. John Merrickin ääriesimerkkiä käyttäen Elefanttimies luo tiheään neulotun ryijyn erilaisuuden kirouksesta. Kohtaus kohtaukselta se osoittaa miten pitkälle ihmiset ovat valmiita kulkemaan epäinhimillisyyden laveaa tietä, jos heidän ei tarvitse nähdä toisia täysivaltaisina ihmisolentoina. John Gielgudin johtaman sairaalan yövartija on tämän piirteen symboli, mies, joka ei edes kiinni jäämisen hetkellä suostu näkemään toimissaan mitään väärää.
Se, että Elefanttimies ei jää tendenssin julistukseksi, johtuu siitä, mitä Hoberman luonnehtii Lynchin pelottavaksi lahjakkuudeksi. Elefanttimies lienee ohjaajansa suurin teos, mutta se toinen mahdollinen, Blue Velvet, sijoittuu tyylikartassa niin kauas, että vertailu tuntuu mahdottomalta, jos lainkaan tarpeelliselta. Varmemmin äänenpainoin voidaan julistaa Elefanttimies tekijänsä kauneimmaksi elokuvaksi. Hitto, se on yksi kaikkien aikojen kauneimmista. Freddie Francisin kaasuvalon himmeää hehkua jäljittelevä, syvän fotokemiallinen kameranjälki (jota dvd ei kykene toistamaan) on uhkean tyylittelevää ja luo tunnelman, jota ei mistään toisesta elokuvasta löydä. Lynch pitää muut elementit, kuten lavastuksen ja näyttelijätyön linjassa kuvan kanssa*. Huikean lahjakkaan John Hurtin uralla ihoa tuhoavaa multippelineurofibromatoosia sairastanut John Merrick merkitsee yksinäistä triumfia. Luomus on rohkea, täysin psykologisesta perinteestä poikkeava inhimillisyyden korkokuva.
Muiden ansioidensa ohella Elefanttimies tarjoaa Anthony Hopkinsin anthonyhopkinsmaisimman roolityön, suurella herkkyydellä toteutetun viittauksen Tod Browningin Freaksiin ja John Morrisin surullista sirkussävelmää muistuttavan aavemaisen teeman. Niin, ja pilviä, tietysti.
Vain yhdessä kohtaa tämä tummanhehkuinen helmi pettää hieman: nimessään. Kertomus, joka yrittää kaikella mahdillaan valottaa inhimillisyyttä sielläkin, missä sitä ei ensisilmäyksellä näytä olevan, leimaa otsikollaan yhä John Merrickin joksikin muuksi kuin itsekseen. "I am not an animal! I am a human being!"
Kuinka moni meistä voi sanoa samaa?
* Äänityksestä en kykene sanomaan, koskapa Orionin koneenkäyttäjällä oli etenkin ensimmäisen kelan aikana suuria vaikeuksia saada ääntä ulos ensinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti