On julkinen salaisuus, tai ei salaisuus lainkaan, että tamperelainen elokuvasivistys on - tarkoittamatta ketään loukata - varsin ohutta harsoa. Se on luonnollista, sillä sijaitseehan Tampere maassa nimeltä Suomi, jonka yhteydessä ei useinkaan ole aivan helppoa käyttää sanoja kulttuuri ja elokuva samassa lauseessa, eikä Tampere sijoitu Suomen sisäisessäkään vertailussa nimenomaan elokuvakaupunkina kärkipaikoille.
Asiantilan kohentaminen olisi toivottavaa. Yksi mahdollisuus mainittuun kohentamiseen on virkistää elokuvallista silmäänsä kaksi kertaa vuodessa järjestettävissä elokuva-arkistosarjan näytöksissä. KAVAn näytökset ansaitsevat huomiota erityisesti tänä syksynä, sillä parhaillaan pyörivä syyssarja on poikkeuksellisen rikas ja korkeatasoinen.
Art House Cinema Niagarassa jatkuva sarja on ehtinyt tänä iltana toiseen osaansa. Viime viikolla nähtiin kevyenä, hyvin viihdyttävänä alkulämmittelynä Monty Python Hollywoodissa -"konserttitaltiointi". Se pitää sisällään muun hauskan ohessa kaikkien aikojen Punahilkka ja susi -tulkinnan. Tänä iltana - voi teitä, jotka ette pitäneet asiaa silmällä - laitettiin isoa vaihdetta silmään, kun Volker Schlöndorffin mestarillinen Günter Grass -sovitus Peltirumpu valaisi valkokankaan.
Ja jatkoa seuraa. Syksyn arkistosarja on kiehtovin pitkään aikaan sen vuoksi, että joukossa on paljon ei niin ilmeisiä valintoja tunnustetuilta mestareilta. Kuka on esimerkiksi nähnyt Luis Buñuelilta juuri Neitsytsaaren? Eikä Carl Dreyerilta nähdä sitä Jeanne D'arcia tai Sanaa vaan aivan yhtä maineikas, mutta harvemmin esitetty Vihan päivä. Ja todellisten cinefiilien hellimältä uuden aallon kauhukakaralta Georges Franjulta saadaan nähtäväksi Valokeila murhaajaan -harvinaisuus.
Vähiten kiinnostava klassikko tällä kertaa lienee King Vidorin kolme ja puolituntinen Sota ja rauha, useimmiten epäonnistuneeksi mainittu. Mutta siinäkin on Audrey Hepburn. Sen parina onkin sitten yhtä pitkä Tuulen viemää, jonka väliin jättämistä ei voi perustella millään. Tämä elokuva jos mikä on dvd:nä telkkarissa ja filminä valkokankaalla kaksi eri asiaa.
Elokuvan tulevaisuutta pohtivat voivat kokeilla Taksikuskia kovasti keskustelua herättäneenä 4K-digikopiona. Mutta enpä odottaisi liikoja.
Vielä on tulossa Louis Mallen aina kohahduttava "kaikkien aikojen ilotalokuvaus" Pretty Baby, jonka ei millään voisi kuvitella pääsevän tuotantoon enää näinä poliittisen korrektiuden kulta-aikoina. 12-vuotiaan Brooke Shieldsin monessa mielessä paljaan rehellinen näyttelijäsuoritus pistää ihmettelemään, miksi nämä lahjat myöhemmin näivettyivät.
Syyssarjan kohokohdan muodostavat kaiketi kaksi Stanley Kubrickin mestariteosta. Barry Lyndonin voisi nostaa superlatiiveja etsiessä esimerkiksi elokuvahistorian täydellisimmin kuvatuksi teokseksi. Mykistävän kuvakauneuden alle piirtyy nerokas satiirinen epookki, jossa katsoja pääsee muun muassa keskelle 30-vuotista sotaa ja hukkuu sanoinkuvaamattoman kauniin musiikin aallokkoon.
Eyes Wide Shut puolestaan on 1990-luvun suurin elokuvallinen mestariteos. Aivan yksinkertaisesti.
KAVAn syyssarja päättyy Sofia Coppolan kunnianhimoiseen Marie Antoinetteen. Se ei ole täydellinen elokuva, mutta mielenkiintoisesti sen sinänsä pienille horjahteluille on kritiikeissä annettu suhteeton painoarvo. Sillä Coppolan moderni, nykyaikaa kommentoiva näkemys on usein peräti nerokas. Hiljattain Cannesissa palkittu Kirsten Dunst on vaikuttava myös cluelessina kuningattarena, ja yllättävä musiikkiraita on saatu sopimaan kokonaiskuvaan uskomattoman luontevasti.
Syksyn, ja nimenomaan tämän syksyn, arkistosarja muodostaa kokonaisuudessaan melkoisen antoisan ja monipuolisen kurssin elokuvailmaisun keinoista ja historiasta, jollaisesta ei liian usein Tampereella pääse nauttimaan.
Miksi et odottaisi liikoja Taksikuskilta? Teilaatko digitaaliformaatit kategorisesti? Itse näin Taksikuskin ja Punaiset kengät Kino Tuliossa 4K-projektiona ja olin hyvin vaikuttunut. Tuskinpa hetkeen päästään tuota lähemmäs sitä, miltä elokuvat ovat ensi-iltoinaan näyttäneet. Filmin lämpö ja hento rakeisuus olivat niin hyvin läsnä, että oli helppo unohtaa katsovansa digikopiota.
VastaaPoistaEri asia tietysti on, miltä elokuva näyttää Niagarassa 2K:na, joka on kuitenkin vain neljänneksen 4K:n tarkkuudesta.
Taksikuskin 4K-kopio on herättänyt laajalti melkoista kohua, ennen muuta myönteistä. Jälkeä on suorastaan ylistetty. Minulla on ollut tähän saakka pelkästään sysimustia kokemuksia digikopioista, tuoreeltaan R&A:sta, jossa näkemäni digileffat olivat yksinomaan karmivia. Siksipä minulla ei ole syytä suhtautua diginäytöksiin mitenkään myönteisesti. Lisäksi, kuten sanoit, Niagaran näytös ei ilmeisesti edes anna täyttä kuvaa 4K-teknologian mahdollisuuksista. Siitä huolimatta väitän tämän hetkisen kokemukseni ja tietoni pohjalta, että "digi" ei tule koskaan saavuttamaan filmiä, koska on kyse kahdesta täysin eri projisointitekniikasta. Ero on kemiallinen. Filmin läpi projisoituna kuva on joka tapauksessa täyteläisempi: siihen verrattuna digikuvan kokee kuin julistetta katsoisi. Näin siis "tämän hetkisen kokemukseni ja tietoni pohjalta". Tutkimus - ja keskustelu - tietysti jatkuu.
VastaaPoista