"Ja niin kauan kuin käytät vain sanaa 'ihmiset', et sanaa 'minä', millään ei ole mitään merkitystä ja asioista voi sanoa mitä tahansa, mutta heti kun myönnät itsellesi, että kysymys on juuri sinusta, niin sinä sananmukaisesti säpsähdät ja kauhistut."
- Franz Kafka, "Häävalmisteluja maalla"
Tuore lyhyt dokumenttielokuva Epilog (Jälkipuhe, 2011) käy esimerkiksi elokuvasta, jonka synnyn ensisijaisena vaikuttimena ei ole toiminut, kuten tavallisesti, ympäröivän maailman tarkastelu, esteettinen ilmaisu, yleisön informoiminen tai viihdyttäminen (vaikka mikään näistä ei ole poissuljettu) tai mikään ulospäin suuntautuva tekeminen; Epilog on lähtökohtaisesti tehty kokonaan tekijän omiin tarpeisiin, ja se, miten vastaanotamme lopputuloksen, riippuu siitä, kuinka syvästi voimme samastua siinä kerrottuun.
Epilogissa elokuvaa käytetään itseterapian välineenä, samaan tapaan kuin sitä käyttivät esimerkiksi Visa Koiso-Kanttila elokuvassa Isältä pojalle tai Pekka Uotila lyhyessä Eino ja mä -teoksessa. Edellämainittuja vahvemmin Epilog kuitenkin nivoutuu muutoksiin ympäröivässä yhteiskunnassa. Elokuva on syntynyt HUSin viimesyksyisestä päätöksestä lakkauttaa valtaosa Tammisaaressa meren rannalla vuodesta 1924 toimineen Tammiharjun psykiatrisen sairaalan osastoista, joka palvelee erityisesti mielenterveysongelmaisia ruotsinkielisiä. Perusteluissa puhutaan huonomaineiseen avohoitoon panostamisesta, mutta kukaan ei mene takuuseen resursseista. Samalla sata työntekijää menettää paikkansa.
"Tämä on elokuva minusta."
Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa nähdään ohjaaja Timo Haapaniemi osallisena talvisessa Tammiharjun lakkauttamista vastustavassa mielenilmauksessa. Haapaniemi on saapunut tutkimaan laitosta, joka on edeltäneen vuosikymmenen aikana merkinnyt hänelle kotia seitsemästi.
Epilogin vahvuus on sen ensikäden todistusvoimassa. Haapaniemi kertoo avoimesti oman vaikean tarinansa, ja antaa niin tehdessään puheenvuoron paljon itseään isommalle joukolle. Tämän Haapaniemi tekee poikkeuksellisen subjektiivisesti. Hän ei teeskentele olevansa osa määrättyä rajattua joukkoa, vaan käsittelee pelkästään omaa tapaustaan, luottaen siihen, että muilla - katsojilla - on väistämättä samantapaisia kokemuksia. Tässä elokuvantekijä ei varmasti erehdy. Epilog on kuva yksilöstä, joka kokee olevansa erillään muusta yhteisöstä ja sen säännöistä. Sen päähenkilö on lapsesta asti tottunut pakenemaan yhteensopimattomuuden tunnettaan yksinäiseen ajatteluun, jossa kaikki intellektualisoidaan. Lopputuloksena hän päätyy arvonihilismiin, jossa oma kamppailu (miksi ylipäätään pitää olla kamppailua?) yhteiskunnassa näyttäytyy hyödyttömänä, jolloin hällä väliä -asenne näyttäytyykin äkkiä täysin hyväksyttävältä strategialta. Tämä johtaa itsetuhoisuuteen, kuten huumeiden käyttöön ja hirttoköyden solmimisen opetteluun.
Ilman kyynisyyttä ja pessimismiä voi todeta, että tässähän on luonnosteltu moderni länsimainen ihminen.
Suuri elokuva Epilog ei varmasti ole, mutta yleisönsä tavoittaessaan mahdollisesti tärkeä. Epilog on oppilastyö, mikä näkyy enemmän muodossa kuin sisällössä. Sen eleettömässä kameratyössä on epäonnistuneita ratkaisuja, joita ei ole voitu enää leikkauspöydällä korjata; tilanteen välittömyyttä korostamaan tarkoitettu edestakaisin zoomaaminen on varmasti elänyt ideana, mutta kuollut toteutuksessa. Ja koska tekijänä on ohjaaja, joka tunnustaa arkuutensa kurottaa muihin, ei ole ihme, että Tammiharju jää toisena päähenkilönä liiankin varjoon.
Also sprach Dostojevski: Yhteiskuntien sivistys mitataan siitä, miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Haapaniemi toteaa, että kyseessä on oikeastaan kaksi epilogia. Ne kulkevat eri suuntiin; Tammiharjun kulkusuunta näyttää viettävän rajusti alaspäin, mutta Haapaniemellä on nyt työ- ja opiskelupaikka. Kuvassa on lohdullisuutta, jonka toivoisi tavoittavan jatkuvasti kasvavan kärsivien joukon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti