"Hell no!"
Miten maailmassa voi näin maineikas elokuva olla näin huono?!
Sergio Corbuccin luomaa Djangoa (1966) on ryöstöviljelty kymmenissä pikatuotannoissa, ja siitä on tullut kulttuuri-ikoni, jonka merkittävyys italo-westernin tyylinmäärittelijänä ei ole aivan vähäinen. Kaikesta huolimatta, 45 vuoden perspektiivistä katsellen Django osoittautuu tavallisen kömpelöksi halpikseksi, dollaritrilogian vanavedessä valmistetuksi jäljitelmäksi, josta puuttuu sekä sanottava että äly.
Selvästikään tekijöillä ei ole ollut muuta kuin lähtökohta, sinänsä vahva, ja elokuva kantaakin itseään sen varassa ensimmäiset minuutit ihan hienosti: kyläpahasta lähestyy arvoituksellinen mies raahaten perässään ruumisarkkua. Kaikki ensimmäisen kohtauksen jälkeen on kuitenkin kuin 12-vuotiaan käsistä. Django astuu tarinan sisään ylivertaisena revolverisamuraina ja lahtaa elokuvan keston aikana karkeasti arvioituna kuusikymmentä rosmoa nostamatta hikeä pintaan. Täysin keinotekoisesti Djangon annetaan tehdä karkeita, epäuskottavia virheitä, jotta lopun kliimaksiin saadaan jännitystä, kun übersoturin kädet on murskattu. Turhaa, kaikki turhaa, sillä lopetus hautausmaalla suoritetaan mykistävän kömpelösti, niin huikean mielikuvituksettomasti, ettei jäljelle jää kuin tahatonta komiikkaa. Dialogi on olio sinänsä: katsojan huumorintajusta riippuen elokuvasta voi saada paljonkin hupia, kun suoraan saippuaoopperoista - jo syntyessään kuluneet - lainatut lauseet lauotaan ilmoille vakavalla naamalla.
"Django, sinä saat minut tuntemaan itseni...oikeaksi naiseksi."
Aina on mahdollista, etenkin kun italialaisista on kyse, että päämääränä on ollut ironia, satiiri, parodia ja mitä näitä nyt onkaan, mutta eleganssin (mikä sana tässä yhteydessä käytettäväksi!) puute estää täydelleen sitä näkemästä.
Halpiksille tyypillisesti lukuisat klaffarit eli jatkuvuusvirheet värittävät Djangon maisemaa. Django uppoaa märkään juoksuhiekkaan ja nostetaan sieltä likaisena, mutta kuivana ylös. Tämä EI OLE coolia. Tämä on typerää.
Tai ehkä Djangon kehnous vaimenee kuluneelta vhs:ltä katsottuna? Näinkö kulttielokuvat syntyvätkin?
Quentin Tarantino on ilmoittanut Djangon uusintaversion olevan yksi vaihtoehto seuraavaksi projektiksi. Se olisi hyvin johdonmukaista, roskan jalostaminen timantiksi on ohjaajan tuotannon lähtökohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti