Tai ainakin melkein. Helen DeWittin loistavassa esikoisromaanissa Viimeinen samurai valotetaan upeassa jaksossa sitä, miten taide muuttuu ympäristönsä mukaan. Kirjassa lahjakas japanilainen pianisti demonstroi tätä jännittävää ilmiötä soittamalla hämmentyneelle yleisölle klassisia sävelmiä, jopa yksittäisiä nuotteja, pohjustaen ne metelöimällä erilaisilla asiaankuulumattomilla hälyäänillä, näin manipuloiden kuulijoiden vastaanottoa. Siis sama nuotti voi kuulostaa erilaiselta riippuen sitä ennen kuullusta äänestä.
Tämä tuli mieleen erehdyttyäni katsomaan perä perää Ihmemaa Ozin ja Meren hiljaisuuden. Säkenöivän energisen, hassun ja värikylläisen fantasiaklassikon jälkeen Melvillen esikoisella ei ollut enää mitään mahdollisuuksia.
Meren hiljaisuus on poikkeuksellisen ankara ja tiukka elokuva. Se kuvaa pohjimmiltaan kolmea ihmistä, joista kaksi ei puhu kolmannen kanssa, valtaosaltaan rohkeasta alakulmasta, mustavalkoisena, suurimmaksi osaksi samassa takkahuoneessa melankolisen kertojan kommentoidessa. Ihmemaa Ozissa viisikymmentä kääpiötä laulaa karamellin värisissä lavasteissa kymmenen minuuttia "Hurraa, noita on kuollut!"
Ozin jälkeen Melvillen kompromissittomasta vallatun Ranskan analyysistä ei saa millään otetta, ja sen hidasteleva rytmi vain unettaa, vaikka teos on kaikkea muuta kuin tylsä. Meren hiljaisuus kuuluu elokuviin, jotka vaativat useamman kuin yhden katselukerran. Vercorsin klassikkoromaanin pohjalta Melville työsti väkevän elokuvan syyllisyyden ja oikeutuksen teemoista: päähenkilö on saksalainen upseeri, joka vuonna 1941 sijoitetaan iäkkään ranskalaisen miehen ja tämän veljentyttären kotiin. Tytär ja tämän eno, jotka eivät mahda tilanteelle mitään, kieltäytyvät kaikesta kommunikaatiosta valloittajan kanssa; upseeri puolestaan ottaa tavakseen pitää takkatulen ääressä yhä ahdistuneemmaksi käyviä monologeja, joissa hän kyseenalaistaa oman kansakuntansa toimet ja kaipaa tuskaisesti takaisin säveltäjän ammattinsa harmonisuuteen.
Kahdeksan vuotta ja yhtä maailmansotaa aikaisemmin valmistunut lastenelokuva Ihmemaa Oz kertoo koti-ikävästä ja kuuluu 70 vuodenkin jälkeen fantasiagenren korkeimmalle parnassolle. Vaikka tuleekin aivan, siis totaalisen täysin, eri lähtökohdista kuin Meren hiljaisuus, ei Ihmemaa Oz todellisuudessa ole pisaraakaan tyhmempi elokuva. Sen teemat vain ovat yksinkertaisempia, tyylilaji kevyempi ja yleisö toinen. Kaiken takana vaikuttava lahjakkuus paistaa kuitenkin läpi joka osa-alueella: näyttelijät telmivät inspiroituneesti, lavastaja huhkii ylitöitä unelmien tehtävässään, käsikirjoittajat huvittelevat rentoutuneilla vitseillä ja säveltäjät ja sanoittajat eivät tyydy "yksi hitti ja sitten täytekappaleita"-periaatteeseen.
We're off to see The Wizard
the wonderful Wizard of Oz
We hear he is a whiz of a wiz
if ever a wiz there was!
If ever, oh, ever a wiz there was
The Wizard of Oz is one because
Because, because, because, because, because
Because of all the wonderful things he does!
En osaa sanoa, kuka tälle elokuvalle antaa rohkeuden tai aivot, mutta Judy Garland antaa sille sydämen. Suurisilmäinen, vakavailmeinen ja tummaääninen 16-vuotias kietoo koko valtavan Hollywood-paketin pikkusormensa ympärille. Monet muutkin näyttelijät kohoavat Garlandin ympärillä huimiin korkeuksiin, esimerkkeinä vaikka ilkeästä neiti Gulchista Lännen pahaksi noidaksi muuttuva, järkkymätön Margaret Hamilton ja täyteen tuntemattomuuteen jäänyt Bert Lahr, hysteerisen hauska - ja aikuisen pilaantuneen huumorintajun asteikolla uskomattoman gay - pelokas leijona, jolla on jopa permanentti. Hollywoodin konservatiiviset studiopäälliköt palkkasivat käsikirjoittajiksi aikamoisia velikultia, joita kohtaan yläportaalta harvoin tippui halveksuntaa makeampaa mannaa.
Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli muuttunut pysyvästi niin, että Ihmemaa Ozin herkkää, vaivatonta ja aitoa lapsellisuutta oli enää mahdotonta samalla tavalla tavoittaa. Meren hiljaisuuden aikakausi oli koittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti