JP Siili vie meidät ”1800-luvulle Pohjanmaalle”. Kukaan ei mahda Välitalon porukalle mitään. On helpointa, kun mukaudutaan yhden häiriötekijän olemassaoloon. Esko (Mikko Leppilampi) on pelottava mies, häijy jätkä. Ei ehkä maailman paras tappelija, mutta kyliltä ei löydy mitään vastaavaa. Eli remmi saa tehdä mitä huvittaa. Yllätys, aloitteenteko ja taustatuki ovat hänen vahvuuksiaan. Muihin verrattuna hän vaikuttaa jopa luonnottoman etevältä. Mutta ei se ole sitä, vaan rajojen ja vastavoiman puuttumista. Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi yksi kerkiää joka paikkaan ja kääntää kaikki tilanteet edukseen?
Tässä maailmassa Välitalon isännän (Esko Salminen) päätös ohittaa vanhin poika, Esko, tilan perimisestä, on erikoislaatuinen, vaikkakin sen jälkeiset tapahtumat ovat johdonmukaisia. Isähän, tai isäpuoli (Salminen siis), aiheuttaa koko konfliktin. Äiti/emäntä (Lena Meriläinen) pahentaa sitä pysymällä hiljaa. Esikoispoika on tärkeintä maailmassa. Paha mutta voimakas poika tulisi turvaamaan myös hänen vanhuutensa. Perintövempautuksella joko isän luonnetta tai Eskon kelvottomuutta halutaan korostaa, tai sitten se on vain elokuvan heikko linkki. Eikö olisi voitu keksiä muuta? Toisaalta, jos isä ei olisi tehnyt päätöstään, elokuvassa olisi ollut vain Kantolan Aino (Pamela Tola), jota metsästää. Vähän hento juoni.
Voisi ajatella, että valittu ratkaisu ei sovi elokuvaan, tai se ei sovi siihen maailmaan jossa nämä ihmiset elävät: isäntä toimii odottamattomalla tavalla, mutta kaikki muut niin kuin pitääkin. Entä jos Esko olisikin ollut nuorempi poika ja vallannut tilan Matilta (Lauri Tilkanen), tapettuaan ensin isän? Olisi silti saatu aikaan ”epätasainen taistelu talosta, kunniasta ja lopulta myös Ainosta” [1]. Matti, jolle ”pako ei ole vaihtoehto”[1], olisi silloinkin päässyt tappelemaan.
Vanhemmat ovat pilaamassa lastensa elämää, isäntä päätöksellään ja äiti olemalla hiljaa. Uusi perimysjärjestely on Eskon kannalta epäreilu. Siinä on yllykettä kerrakseen. Homma lähtee käsistä, kun nuorempi veli on tulossa sormus kädessä lunastamaan isännyyttä. Isäpuolen henki on halvempi kuin veljen, Eskosta tulee nuori isäntä ja Matti ajetaan pois. Uusi sukupolvi ei toista vanhemman virheitä, opi ja jalostu, vaan kärsii niistä. Lopultahan Välitalon isännän luoman ongelman ratkaisevat äiti ja Kantolan isäntä (Taneli Mäkelä). Yhteisön pysähtyneisyys johtuu vanhemmista. Heidän antamien syötteiden perusteella prosessi on tuottamassa itsetuhoisen lopputuloksen, kunnes vanhempien on keskeytettävä se.
Lapset eivät kykene elämään itsenäistä elämää, kuin vasta voimakkaan ja raa'an harvennuksen jälkeen, jolloin pelikentällä on kylliksi tilaa luoda uusia jännitteitä tuleville sukupolville; Esko ei omi löytämäänsä revolveria – melkeinpä ainoaa yksityiskohtaa, joka lukitsee elokuvaa ajassa hieman tarkemmin – uutta tekniikkaa, koska on kasvanut vanhempien pysähtyneessä maailmassa. Hän ei välitä uudesta, vaan haluaa kaiken olevan, niin kuin on. Hän on kohdannut epäoikeudenmukaisuutta ja pyrkii korjaamaan tilanteen. Matti haluaa pitää kiinni isänsä viimeisestä tahdosta, koska se on hänen kannaltaan edullinen. Perinteistä viis.
Elokuvan hahmot tietävät enemmän kuin katsojat. Isännän tappaminen ei ole Eskolle mikään itsestään selvä päätös, mutta se on helpompaa kuin veljen surmaaminen tai elokuvan naisten vahingoittaminen. Äiti ja Aino ovat koskemattomia. Naisen vahingoittaminen ei tuota hyötyä, eikä olisi edes reilua kamppailua. Ainoa fyysinen mittelö käydään Ainon ja kurkkuun puukotetun lurjuksen (Olavi Uusivirta) välillä, jonka Aino voittaa. Muuten elokuvassa mahtavin valta on naisten takana. Äidin todistus perinnöstä kääntäisi kylänväen hetkessä puukkojunkkareita vastaan ja saisi virkavallan uskaltautumaan liikkeelle. Esko luottaa sokeasti hiljaisuuteen, onhan hän tämän esikoispoika ja mahtava mies.
Aino on syy Matin läpi elokuvan kestävään pään seinään hakkaamiseen; pikkuveli tekee valtavan fyysisen suorituksen oikeastaan turhaan, sillä loppukamppailun aikana hän on jo saanut morsiamensa takaisin ja Esko on yhden liikkeen päässä haudasta tai vankeudesta. Polvillaan olevan Eskon teloittaminen piilukirveellä olisi Matilta jopa raukkamainen teko, mutta komea ja toisaalta hyväksytty. Kuin vahingoittuneen eläimen lopettaminen. Naapurin isäntä kenties pelastaa Matin vankeudelta, mutta samalla päättää Eskon päivät rumasti, ei komeasti esimerkiksi puukolla otellen vaan rujosti heinäseipäällä takaapäin, pudottaen tämän kuninkaan pallilta epäjalosti ja samalla saaden hieman maksuja kohtaamistaan nöyryytyksistä. Kuolinvuoteen ja papin häpäisy aikaisemmin saa kylän liikkeelle, mutta lauma on vain toimintaa ilman mieltä. Esko kykenisi yksin pelottelemaan sen takaisin. Härmän kuninkaan kuoltua kaikki romahtaa, kylänväki saa voimansa takaisin ja Eskon joukkio antautuu.
Miksi pahikset (mm. Eero Milonoff ja Uusivirta) ovat niin valtavan pelottavia? He ovat erityisen vastenmielisiä kusipäitä, jotka aina ilmestyvät takaa tai sivulta. Välittömän ja kivuliaan väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä, tämä osoitetaan heti alussa. Tämä porukka ei vain hauku kaikkien kuullen, vaan pahoinpitelee heti, kun on tilaisuus. He ovat kaikin tavoin suvereeneja. Erityisen hyvä Härmä oli juuri siksi, että hahmot ovat yhden asian tekijöitä, yhden toiminnan suorittajia. He eivät poukkoile. Eskon matsatessa tukijoukot ovat aina vieressä. Elokuvan alussa mies katsoo silmiin hieman liian kauan ja joutuu tappeluun. Tai saa selkäänsä ja puukonviillon päähänsä. Eskolla on vain yksi toimintamalli tällaiseen tilanteeseen. Hahmojen yksiulotteisuus on virkistävää seurattavaa.
[1] http://www.harmaelokuva.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti