TOP 10: Soundtrack-levyt

Viimeisimmän Oscar-hulabaloon ontoimmalta tuntunut kategoria listasi viisi parhaan elokuvamusiikin ehdokasta. Ensinnäkin kyseessä oli antikliimaksi, koska mukana kamppailussa heilui mykkäelokuvaan säestyksen tehnyt säveltäjä: kuinka The Artist olisi voinut hävitä? Ja toiseksi kilpailu tuntui vajaalta, kun joukosta oli unohtunut viime vuoden omaperäisin ja kuunneltavin soundtrack.

Chemical Brothersin musiikki elokuvaan Hanna onnistui sekä elokuvaa tukevana teoksena että perinteisenä levynä. Ohjaaja Joe Wrightilta oli neronleimaus keksiä house-duo antamaan puolikokeelliselle toimintaelokuvalleen omaperäistä draivia, ja kaksikko vastasi Wrightin ideaan inspiroituneesti. Epätasainen, mutta kiistatta raikkaasti uutta yrittävä elokuva kantaa toisinaan sudenkuopiensa yli pelkästään Chemical Brothersin sävykkään beatin varassa. Kotona levy poppaa loistavasti elokuvaan liittyvistä mielikuvista irrotettunakin.

Viihde- ja taidemuoto nimeltä elokuva on työllistänyt viimeisen noin sadan vuoden aikana hillittömän määrän säveltäjiä. Elokuvamusiikki on kehittynyt omaksi alalajikseen, josta löytyy valtava määrä äärimmäisen tasokasta musiikkia. Siitä huolimatta genre on säilynyt väheksyttynä, koska pohjimmiltaan kyseessä on aina tilaustyö (kaupalliseen tuotteeseen!) ja sellaisestahan täytyy puuttua alkuperäistä luovuutta. Hedelmällisempää olisi katsoa asetelmaa niin, että tilaustyö tarjoaa säveltäjälle inspiraation lähteen, josta sitten versoo, jos on versoakseen, jotain kaunista ja elävää.

Tältä pohjalta on oheen laadittu lista, joka ei koostu kaikkien aikojen parhaasta elokuvamusiikista, vaan parhaista levytyksistä. Täsmentääkseni: listasta on jätetty huomiotta elokuvaa taustoittava ja tukeva musiikillinen äänimaailma, joka usein on parasta elokuvamusiikkia kokonaisuuden kannalta; sen sijaan on etsitty levyjä, jotka parhaiten toimivat itsenäisinä taideteoksina, levyjä, joista niiden alkuperäinen inspiraatio on poikinut omilla jaloillaan seisovia, kotona kuunneltavia töitä. Samalla mukaan valitut levyt esittelevät niistä vastaavia säveltäjiä, jotka kuuluvat taidelajin kaikkein suurimpiin. Eikä valintojen tekeminen totta vie käynyt helposti: TOP 10:n ulkopuolelle jäi mieltä ravisuttava määrä silkkoja klassikoita.

TOP 10 PARHAAT SOUNDTRACK-LEVYT


10. Vertigo (1958, säv. Bernard Herrmann, ohj. Alfred Hitchcock)
   Kuka on elokuvamusiikin historian vaikutusvaltaisin henkilö? Ennio Morricone, vastaavat yhdet, Bernard Herrmann, vastaavat toiset. Kolmatta puoluetta ei ole. Saksalaisemigrantti teki hoviohjaajansa kanssa elämäntyön, joka edelleen hakee vertaistaan. Herrmann ymmärsi ihmisen monimutkaista tajuntaa yhtä syvällisesti kuin Hitchcock, minkä hän osoitti musiikillisesti. Vertigossa musiikki soljuu joskus pelottavana, joskus sydämeenkäyvän romanttisena - aina huimaavana.

9. Limelight/Parrasvalot (1952, säv.&ohj. Charles Chaplin)
   Melkein kaikki Chaplinin scoreistakin ovat mestariluokkaa, ja parhaimpien välillä on vaikea tehdä valintaa. Parrasvalot nousee kenties levytettynä kokonaisuutena korkeimmalle. Suomessa siitä teki ikivihreän kahvimainos. Myös laulut ovat loistavia. Chaplinin nero on vieläkin käsittämätön. Miten...?

8. Hatari! (1962, säv. Henry Mancini, ohj. Howard Hawks)
   Mancinin voimannäyttö sovittajana ja rytmivärien taivuttelijana. Aivan loistavaa, mukaansa tempaavaa kuunneltavaa, kevennettynä nerokkaan tarttuvalla Baby Elephant Walkilla. Afrikkalaisen atmosfäärin tavoittaminen metsästysjahtia kuvaavassa pitkässä suitessa on kuitenkin se todellinen tajunnanräjäyttäjä.

7. Amélie (2001, säv. Yann Tiersen, ohj. Jean-Pierre Jeunet)
   Melodista, keinuvarytmistä, kaunista, haikeaa, riehakasta - Amélien musiikista löytyy kaikki. Välitön klassikko. Tiersen on läpimurtonsa jälkeen osoittautunut sukupolvensa lahjakkaimmaksi elokuvasäveltäjäksi (mm. Goodbye, Lenin! on erinomainen - levy) ja huippukiinnostavaksi muusikoksi muutenkin.

6. Once Upon A Time In The West/Huuliharppukostaja (1968, säv. Ennio Morricone, ohj. Sergio Leone)
   Salli mun nauraa: miten valita "paras" säveltäjältä, jonka pelkkään elokuvatuotantoon kuuluu tiettävästi yli 600 teosta (joista olen kuullut muutaman)? Kokonaisuutena tämä levy on joka tapauksessa Morriconen kuuluisin klassikko. Unohtumaton huuliharpputeema ja ehkä maailman tunnetuin - ja kaunein? - elokuva-aaria kohokohtina suunnilleen täydellisellä levyllä.
   
5. Requiem For A Dream/Unelmien sielunmessu (2000, säv. Clint Mansell, ohj. Darren Aronofsky)
   Tuntuu uskomattomalta, että nämä sävellykset tehtiin elokuvaa varten. Mansellin valtava visio, Kronos Quartetin väkivaltainen tulkinta. Tätä ei voi kuunnella ihan milloin vain, KQ:n raa'asti sahaavat jouset saattavat tuntua repivän päätä kallon sisäpuolelta käsin. Tästä tuli klassikko salamannopeasti.

4. Blade Runner (1982, säv. Vangelis, ohj. Ridley Scott)
   Hämmästyttävä, ja hämmästyttävästi aikaa kestävä, levy, joka pikemmin luo tunnelmaa kuin tukee sitä. Täysin ainutlaatuinen, moderni. Valtava sävymäärä, josta nauttimiseen ei voi kyllästyä.
  
3. Koyaanisqatsi (1982, säv. Philip Glass, ohj. Godfrey Reggio)

Minimalistisen koulukunnan edustajana yhdysvaltalainen Philip Glass on ollut 60-luvulta lähtien koulukunnan juhlituimpia nimiä. Siitä huolimatta on suuri kiusaus väittää oopperalla Einstein on a Beach läpimurtonsa tehneen säveltäjän tärkeimmiksi levytyksiksi hänen filmimusiikkiaan. Näistä romanttinen The Hours (Tunnit) ja vitaalinen The Thin Blue Line ovat ohittamattomia. Aivan nerokas on vuoden -85 Mishima, mestariteos, joka kerrassaan naulaa kuulijan paikalleen alati yllättävillä sointiväri- ja instrumentaatioratkaisuillaan. Koyaanisqatsi on korkeintaan puolen piirun verran vaikuttavampi. Tai ehkä se on toisinpäin...

2. Super Fly (1972, säv. Curtis Mayfield, ohj. Gordon Parks Jr.)
   I'm your mother, I'm your daddy --- I'm your Pusherman... Kaikki kunnia Shaftille, mutta tällä levyllä on muutakin kuin yksi hieno teema. Käsillä on yksi soul-musiikin suurista klassikoista, jonka vertailukohdat löytyvät What's Going Onista ja Innervisionista - siksipä onkin vaikea ymmärtää, että levy syntyi tilaustyönä blaxploitaatioelokuvaan. Tässä yhteydessä ei hyväksytä mukaan levyjä, jotka syntyivät artistien itsensä ympärille promotoimaan elokuvia, jotka promotoivat niiden yhteydessä julkaistuja levyjä (esim. A Hard Day's Night, Let It Be, King Creole etc.)

Mayfieldin melodinen ja rytminen nerous eli korkeinta suhdannettaan, ja sanoitukset ottavat oikeasti kantaa: pormestarin perään kysellään ja huumeeton elämä nähdään onnekkuutena (No Thing On Me (Cocaine On Me)). Ei olisi väärin sijoittaa Super Flyta tämän listan ykköseksi. Mutta...

1. A Zed & Two Noughts (ZOO) (1986, säv. Michael Nyman, ohj. Peter Greenaway)
   Jos ei pidä Nymanin tyylistä, kaikki hänen levynsä jättävät kylmäksi. Itse pidän Nymania kaikkien aikojen suurimpana elokuvasäveltäjänä ja tuon uran ulkopuolella vähintään yhtenä kolmesta suurimmasta taidemusiikin tekijästä, mitä 1900-luvun jälkimmäinen puolisko on nähnyt. Nymanin välittömän tunnistettava tyyli vetoaa mahtavalla dynaamisuudellaan, mutta hän vastaa myös joistakin kauneimmista sävelmistä, mitä viimeiset kaksikymmentä vuotta tuntevat (Wonderlandin teema, Pianon teema, Jutun lopun teema). Mikään valinnan paikka ei ollut yhtä vaikea tällä listalla, kuin yhden Nyman-levyn valitseminen, sillä hänen kaikki Greenaway-työnsä ovat mestariteoksia, ja niin ovat useimmat muutkin. The Ogre esimerkiksi on häikäisevä, ja Piano, tietysti. ZOOn voi nähdä Nymanin voimakkaasti Purcellia jäljittelevän neobarokkikauden (paino tavuilla "rokki") kulminoitumana: vimmaista, loisteliasta, melodista, hellittämättömästi sahaavaa, ja jollakin erityisellä tavalla riemukasta - puhumattakaan siitä, että kokonaisuus elokuvasta irrotettuna on itsenäinen, saumaton mestariteos. Levyä kuuntelee vielä mieluummin kuin elokuvaa katselee - mikä pätee Nymanin kohdalla useimmiten. Michael Nyman, jota ilman Greenawaytä ei olisi, joka sävelsi kaikkien rakastaman Pianon, joka vetää konserteissaan isoimpiakin saleja täyteen, kaikkien aikojen suurin elokuvasäveltäjä, ei ole koskaan ollut Oscar-ehdokkaana. Toivottavasti ei koskaan olekaan.