Oscarit 2022 -katsaus, osa 1/3
Tänään teki mieli alkaa kirjoittaa huvin vuoksi Oscareista.
Kun Oscar-ehdokkuudet viime tiistaina julkistettiin, tuli Steven Spielbergistä (s. 1946) palkinnon historian ensimmäinen henkilö, joka on ollut ehdolla vuoden parhaasta ohjauksesta kuudella vuosikymmenellä. Se on aika hyvin 75-vuotiaalta.
Tänä päivänä on helppoa ajatella, että kuka muukaan tuohon saavutukseen olisi ensimmäisenä yltänyt, mutta yhtä helposti unohtuu, miten paljon Spielberg aikoinaan joutui tekemään saavuttaakseen Akatemian suosion; Tappajahaista ei ehdokkuutta herunut. Ei, vaikka elokuvasta tuli välittömästi kaikkien aikojen suurin kaupallinen hitti ja muutamassa vuodessa klassikko - ja vaikka se elokuvaohjauksena pursuaa henkeäsalpaavia kerronnallisia ratkaisuja.
Spielberg oli 30-vuotias julkaistessaan Kolmannen asteen yhteyden ja 31-vuotias saadessaan tietää tulleensa asetetuksi ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaaksi ohjaustaidoistaan. Mahdollisesti elokuvahistorian teknisesti taitavin kertoja, elokuvaohjauksen Capablanca tai Mozart, oli 47-vuotias kivutessaan maaliskuussa 1994 Dorothy Chandler Pavilionin lavalle vastaanottamaan ensimmäisen Oscar-patsaansa.
Uran aikana saavutetut komeat 8 ohjausehdokkuutta tuntuvat Spielbergin maineen rinnalla vähältä. Woody Allenillakin on niitä 7 - saman verran kuin mitä West Side Story keräsi tänä vuonna ehdokkuuksia kaikkiaan. Tästä, ja kriitikoiden ylisanoista, huolimatta elokuva floppasi lippuluukuilla. Sääli, koska Spielbergin tiedetään haaveilleen elokuvamusikaalin tekemisestä jo 1941-komedian (1979) riemastuttavan ylienergisestä tanssikohtauksesta lähtien.
Steven Spielbergin mahdollisuudet Oscariin tänä vuonna ovat teoreettiset. Tällä hetkellä pulleimmin purjein menestykseen seilaavat The Power of the Dog (ohj. Jane Campion) ja Belfast (Kenneth Branagh). Mutta kuka tietää? En minä ainakaan, Oscar-veikkaukseni tapaavat mennä joka vuosi päin prinkkalaa.
Parhaan elokuvan kategoriassa on tätä nykyä vaihteleva määrä nimikkeitä, tänä vuonna täydet kymmenen: ilahduttavan ja turhauttavan sekalainen joukko. On musikaalia, westerniä, indietä, scifiä ja tosipohjaista draamaa. Sekä kolmetuntinen japanilainen Haruki Murakami -filmatisointi.
Doraibu mai kâ eli Drive My Car voitti viime keväänä Cannes'ssa käsikirjoituspalkinnon ja on käsiksestään nyt myös Oscar-ehdokkaana. Kuin myös ohjauksestaan (Ryûsuke Hamaguchi), ja ulkomaisten elokuvien sarjassa palkinto on lähes varma.
Edellä mainittujen rinnalla pari ehdokasta pistää silmään hieman yhteismitattomina.
Will Smithin intohimoprojekti King Richard kuuluu viime vuoden isoimpiin kaupallisiin floppeihin. Kriitikotkin olivat vähän epävarmoja miten suhtautua 2½-tuntiseen studiotuotteeseen Williamsin tennisperheestä, mutta Akatemia kääntyi lopulta sille suosiolliseksi. Ehdokkuuksia tuli useissa tärkeissä kategorioissa.
Mikä on kummallista, kun tarjolla olisi ollut paljon kiinnostavampi kuningastarina: Joel Coenin The Tragedy of Macbeth sai kriitikoiden Metascoressa keskiarvoksi 87, mutta ohitettiin Oscar-ehdokkuuksissa lähes tyystin. Denzel Washingtonille myönnettiin huomiota pääosasta, minkä lisäksi elokuva ylsi ehdokkuuksiin kuvauksestaan ja lavastuksestaan.
Guillermo del Toron uusin kauhufantasia Nightmare Alley yllätti myös kapuamalla kymmenen joukkoon. Ohjaajan kyseenalaisella tyylillä on riittävästi faneja.
Myös Adam McKaylla niitä faneja riittää. Tai ehkä pikemminkin Leonardo DiCapriolla, joka tähdittää Don't Look Upia, Netflixin historian toiseksi katsotuinta elokuvaa. Mutta tämän vuoden Oscareissa sillä on kyseenalainen kunnia olla kymmeniköstä heikoimmat arviot saanut: Metascore on vain 49. Se on huonommin kuin McKayn säälittävällä Will Ferrell -farssilla Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda.
Samaan aikaan Paul Thomas Anderson parka sai taas plakkariinsa kolme uutta ehdokkuutta, jotka jäävät palkinnoksi materialisoitumatta, vaikka Licorice Pizzaa näkemättäkin voi olla suht varma, että kyseessä on vuoden paras amerikkalaiselokuva: näin yleensä on Andersonin leffojen kohdalla asian laita (Metascore 90).
Coenin Macbethin lisäksi huomattavia parhaan elokuvan kategoriasta rannalle jätettyjä ovat Wes Andersonin kovasti tykätty The French Dispatch sekä varsinkin Pedro Almodóvarin uusin, Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas). "Hullu melodraama" sai Metascoressa 87 pistettä ja toi Penélope Cruzille ehdokkuuden pääosasta. Ehkä elokuvien siirtyminen suoratoistopalvelujen kautta kotioloihin suosii laveammalla pensselillä roiskittuja kuvaohjelmia, joiden puutteet näkyisivät paremmin valkokankaalla? En tiedä. Eikä sillä ole väliäkään.
Cruzin mies, mestari Javier Bardem, on hänkin ehdolla. Aaron Sorkinin uusimmassa tosielämänäytelmässä Bardem esittää Lucille Ballin miestä ja vastanäyttelijää Desi Arnazia. Being the Ricardos kertoo sitcomit televisioon vakiinnuttaneesta I Love Lucy -sarjasta. Elokuva on otettu kriitikoiden parissa vastaan viileähkösti, eivätkä kaikki ole varmoja, ansaitsivatko Bardem ja Ballia esittävä Nicole Kidman ehdokkuutensa.
Fanikulttuuria heijastelee omalla tavallaan sekin, että nyt itseään voivat Oscar-ehdokkaina mainostaa myös Beyoncé ja Billie Eilish. Tosin he saivat ehdokkuutensa helpoimmassa kategoriassa: paras alkuperäislaulu.
Vastapainoksi samassa sarjassa painii myös ikoni nimeltä Van Morrison, joka kirjoitti biisin kanssabelfastilaiselle Kenneth Branagh'lle. Saapa nähdä kehtaavatko Akatemian jäsenet asettaa Eilishin tai Beyoncén ennen Astral Weeksin ja Moondancen luonutta mestaria. Eipä yllättäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti