Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)