Oscarit 2022 -katsaus, osa 2/3
Naiset ovat olleet elokuvateollisuudessa ja Oscareissa lievästi sanoen aliedustettuina ihan viime vuosiin asti. Näin ei olisi millään muotoa tarvinnut olla: ranskalainen Alice Guy (1873-1968) ohjasi historian ensimmäiset näytelmäelokuvat jo 1800-luvun lopulla, ja ennen Ensimmäistä maailmansotaa hän omisti oman elokuvastudion. Ja sitten Guyn pioneerityö unohtui historian lehdiltä vuosikymmeniksi.
Uusiseelantilainen kengäntekijän tytär Dame Elizabeth Jane Campion (s. 1954) lienee esimerkillään vaikuttanut suurempaan joukkoon naisohjaajia kuin kukaan toinen. Australiassa 1980-luvulla uransa aloittanut tienraivaaja on ensimmäinen Kultaisen Palmun voittanut nainen, ensimmäinen ohjaamastaan elokuvasta käsikirjoitus-Oscarin voittanut nainen sekä tuoreeltaan ensimmäinen nainen, joka on saanut parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden kahdesti. Campion voitti uusimmasta elokuvastaan parhaan ohjauksen Hopealeijonan Venetsiassa; The Power of the Dog sai 12 Oscar-ehdokkuutta, mikä on ennätys naiselokuvantekijälle ja ylipäätään yksi suurimmista ehdokkuussaaliista palkinnon historiassa.
Nämä ovat sinänsä ulkokohtaisia huomioita, eivätkä kerro itse elokuvista mitään; mutta Oscareiden kaltaisten palkintojen painavin merkitys on siinä, miten ne voivat nostaa esiin (tai jättää huomiotta) tekijöitä, jotka tavalla tai toisella tulevat tavalliseksi miellettyjen piirien ulkopuolelta. The Artistin, The Hurt Lockerin, 12 Years a Slaven, Moonlightin, Parasiten ja Nomadlandin kaltaisten elokuvien Oscar-menestys kohottaa vähemmistöjen ja "ulkopuolisten" ryhmien itsetuntoa ja näyttää seuraajille, että heillä on mahdollisuudet menestyä, vaikkeivät sovikaan perinteisiin muotteihin. Vaikka kehitys näyttää joskus lukeutuvan etanoiden sukuun, luutumat murtuvat sittenkin.
Jos Thomas Savagen 55 vuotta vanhaan romaaniin perustuva The Power of the Dog voittaa parhaan elokuvan Oscarin, tulee siitä harvinaisuus myös lajityyppinsä vuoksi, sillä tähän mennessä vain kolme lännenelokuvaa on palkittu vuoden parhaana: Cimarron (1930), Tanssii susien kanssa (1990) ja Armoton (1992). Western on ollut suhteettoman alihuomioitu genre, sillä noin 1920-luvun lopulta aina 1960-luvun kynnykselle länkkärit olivat yleisön lempiviihdettä teattereissa, ja laji on synnyttänyt valtavan määrän klassikoita.
Jane Campion on saanut paljon aikaan, mutta The Power of the Dog on silti vasta hänen kahdeksas pitkä näytelmäelokuvansa. Kahden viimeisen väliin mahtuu koko 2010-luku.
Neljä ensimmäistä teosta ovat jokainen tarkkaan harkittuja ja viimeisteltyjä naisen muotokuvia - viimeinen näistä kirjaimellisestikin. Keveän ja raikkaan Sweetien jälkeen Campion sukelsi kunnianhimossaan aivan toisen luokan projektiin. Kirjailija Janet Framen tarinan kertova Enkelin kosketus (paremmalta alkukieliseltä nimeltään An Angel at My Table) on kuka ties vieläkin ohjaajan persoonallisin työ. Sitä seuranneesta Pianosta tuli vuoden 1993 suuria tapauksia ympäri maailman ja klassikko. Se voitti Kultaisen Palmun, kolme Oscaria ja käynnisti Anna Paquinin uran.
Kolme vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Henry James -filmatisointi Naisen muotokuva on edelleen kiistelty voimannäyttö, ja sen myötä jokin tulee päätökseensä tekijän uralla. Naisen muotokuva on hiotuinta ja taidokkainta käsityötä, mitä Campion on yleisölleen esitellyt, mutta onko se vielä onnistunutta draamaa?
Tätä pohtiville elokuvantekijä tarjosi vaihteeksi komedian Holy Smoke (1999). Kiinnostava kokeilu onnistunee vain puolittain tavoitteissaan, mutta tarjoaa mainiota näyttelemistä. Näyttelijöiden ohjaajana Campion onkin suvereeni. Hän sai Meg Ryanistakin irti aivan uutta ilmaisua kokeilevassa trillerissä Kuka pelkää pimeää? (eli In the Cut, jälleen absurdi suomennos). Muuta hyvää tästä teoksesta ei voikaan sanoa. Kyseessä on eräs isoimmista epäonnistumisista mestaritason elokuvantekijältä historiassa. Sitä seurasikin kuuden vuoden tauko, minkä jälkeen ilmestyi kärsivällisyyttä vaativa, mutta poikkeuksellisen kaunis ja herkkä Kirkas tähti, tarina nuorena kuolleen runoilija John Keatsin rakkaudesta.
Tämän jälkeen Campion vaihtoi mediaa: erinomainen jännärisarja Top of the Lake uudisti tv-sarjailmaisua ja on kohonnut klassikon asemaan. Campion on omaleimainen auteur sarjamuotoisessa tarinankerronnassakin.
Jane Campion on poikkeuksellisen vahva ääni modernissa elokuvassa. Useinkin hän on haastanut yleisönsä asenteita ja ennakkoluuloja, ja uran suurta linjaa leimaa eräänlainen epätasaisuus: kahdeksan elokuvan sarja ei ole itsestään selvästi katkeamaton helminauha, mutta täynnä upeata elokuvailmaisua ja syvällisiä, raapivia huomioita naiseudesta usein miesten hallitsemassa maailmassa.
The Power of the Dog on sekin jakanut mielipiteitä, mikä tuntuu sopivalta ja lupaavalta. Näyttelijätyön erinomaisuuden ovat kuitenkin ani harvat asettaneet kyseenalaiseksi. Elokuva toi upealle Kirsten Dunstille vihdoin ja viimein ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, 28 vuotta Veren vankien jälkeen. Hauskaa kyllä, samasta elokuvasta sai ehdokkuuden myös Dunstin kihlattu, Jesse Plemons. Kirsten on Kristen Stewartin ohella toinen Akatemiasta tänä vuonna työvoiton ottaneista naisnäyttelijöistä, jotka ovat tehneet hienoja rooleja jo vuosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti