Andrei Tarkovskin Peiliä ei katsota kuin tavallista elokuvaa - siihen luodaan suhde. Kuten mikä hyvänsä suhde, tämäkin syvenee ja muuttuu vuosien saatossa, mutta ennen kaikkea se kestää. Peiliin voi palata aina uudestaan sen milloinkaan menettämättä tuoreuttaan. Osittain tämä johtuu siitä, että se unohtuu niin helposti. Jonkin ajan kuluttua Peilin näkemisestä on paljon helpompi kuvailla sen herättämiä tunteita ja ajatuksia kuin siinä varsinaisesti kerrottuja asioita tai näytettyjä tilanteita.
Samalla kun Peili (Zerkalo, 1975) on maailman kauneimpia elokuvia, on se myös yksi vaikeimmista. Usein sanotaan, että Peilistä ei pidä lähteä perinteiseen tapaan etsimään tarinaa, ja että sen kerronta perustuu mielleyhtymille. Tämä ei luultavasti pidä aivan paikkaansa, sillä varmaankin on mahdollista dekonstruoida Tarkovskin visio ja löytää siitä "tarina", mutta jos joku yrittäisi, tulos epäilemättä olisi kuiva ja hengetön eikä kertoisi elokuvasta mitään.
Joka tapauksessa, Peili ei ole sarja toisiinsa liittymättömiä jaksoja. Jotkut elokuvat perustuvat unen logiikalle, mutta Peili saattaa olla ainoa todella onnistunut muistin logiikalla kulkeva elokuva. Kokonaisuutta veistäessään Tarkovski käyttää lukuisia häkellyttäviä, nerokkaita keinoja. Esimerkiksi teoksen keskushenkilöä (ohjaajan alter ego, mahdollisesti tämän itsensä esittämänä) ei koskaan täysin näytetä aikuisena. Kuitenkin kyse on juuri hänen muistoistaan, joista voimme lukea hänen äitinsä tarinan. Äidin ja hänen poikansa tarinasta puolestaan avautuu ovi suurempaan kuvaan Neuvostoliitosta Suuren isänmaallisen sodan aikana ja mainingeissa; se kuva on ahdistunut, tuskainen ja arpinen. Peilin kaikki ihmiset ovat kuin valtavan kouran läimäisemiä, heistä on tukahdutettu inhimillinen lämpö. Luultavasti juuri tästä syystä Peili tuntuu joillakin katselukerroilla etäiseltä ja läpitunkemattomalta - ei ole helppoa hyväksyä elokuvaa hallitsevan Margarita Terehovan silmien ja olemuksen menneisyydestä raskasta ilottomuutta; ja kuitenkin samat kasvot tulvivat vastaan arjessa joka päivä.
Peilin vakuuttava, kompromissiton subjektiivisuus lienee tällä ilmaisukyvyn tasolla ainutlaatuista. Lieneekö maailmassa toista yhtä henkilökohtaista elokuvaa? Siis aidosti henkilökohtaista, millä ei tarkoiteta omaelämäkerrallisuutta tai varsinkaan itsetunnustuksellisuutta. Tarkovski ei paljasta mitään omasta elämästään, vaikka hän taiteilijan spektrin läpi paljastaa aivan kaiken: Peili ei ole auto-voyeurismiä, vaan jotain puhtaampaa, kuin Tarkovski yksinkertaisesti näyttäisi katsojalle sen, mitä hän on kokenut, ja miten. Peilin prologi on elokuvahistorian kuuluisin - sanoi romantikko, varsinaisesti se taitaa olla vain hienoin: nuori poika napsauttaa värikuvassa television päälle, mitä seuraa epätyypilliseksi luonnehdittava leikkaus seuraavaan, mustavalkoiseen jaksoon, jossa nuoren miehen änkytys poistetaan hypnoosin avulla. Nyt pystyt puhumaan selkeästi! Sitä Tarkovski haluaa, kyetä puhumaan selkeästi menneisyydestä, muistoista. Rehellinen kuva muistoista on kuitenkin sirpaleinen, hajanainen ja epälineaarinen. Vähänkään lahjattomamman taiteilijan käsissä Peili kuolisi jo kohdussa: on ihmeellistä, että Tarkovski saa teoksensa toimimaan.
Mutta "se pyörii sittenkin". Se pyörii, koska Peili ei koskaan rakennu vain yhdelle idealle, vaan useille samanaikaisesti. Jos teoksen rakenne rullaisi vain rikotun kerrontansa varassa, se tuntuisi vain hajanaiselta, mutta tätä elokuvaa ei voi lähestyä vain yhden näkökulman, vain yhden aistin kautta: ei ole vain kuvaa, on myös ääni ja vuorosana ja ohjaajan isän lumoavalla äänellä lausumat runot ja juuri nyt näkyvän otoksen suhde aiempiin ja tuleviin. Jotta Peiliä voi ymmärtää, on kaikki tämä ymmärrettävä samanaikaisesti, koko ajan. Tuskin on toista yhtä kokonaisvaltaista elokuvaa ja siksi on tuskin toista yhtä kokonaisvaltaista hahmotusta ihmisestä.
Kaikki ihmisen tekemä Peilissä on käytettyä, kulahtanutta, rapistuvaa ja rumaa; silti elokuvan jokainen kuva on kaunis. Muutamat "muistin sirpaleet" ovat runoja: pojan päälaelle laskeutuva lintu; leijuva nainen, jonka hiukset ovat selittämättömissä; ikkunaruudun rikki nokkaiseva kana - salamanomaisia, triviaaleja hetkiä, jotka ovat piirtyneet yksittäiseen muistiin. Tarkovskin kamera elää lähes jatkuvassa liikkeessä. Joskus Tarkovski yltää bressonilaisuuteen liikkuvalla kuvalla. Sodan ja sen vaikutuksen nykyhetkeen Tarkovski kuvaa arkistomateriaalin kautta. Näemme mudassa laahautuvia sotilaita - joita todennäköisesti ei enää ole - ja liiraavan tankin; ääniraidalla Bachia tai Purcellia; meidät valtaa sanoiksi pukeutumaan kieltätyvä tunne suuresta kokemuksesta, kollektiivisesta ymmärtämisestä, joka liukuu rationaalisuuden tuolle puolen.
Lapsuudenkuvauksena Peili on suvereeni, koskematon. Jokainen teoksen kuva lapsista on puhutteleva. Tarkovski näyttää lapsuudesta sen illuusiottoman, saduttoman puolen, sen, missä lapsi on näkijä ja kokija, jolle asiat tapahtuvat, vailla kykyä vaikuttaa mihinkään. Peilin kuva lapsesta ei ole ainoa mahdollinen, mutta se on tosi.
Paitsi muistista ja lapsuudesta, Peili on olennaisesti elokuva sodasta. Yhtään näyteltyä kohtausta toisesta maailmansodasta ei ole, mutta inhimillisen katastrofin tunne leijuu painostavana kaikkien elokuvan jaksojen yllä. Koskettavimmillaan peili kuvaa lasten ampumaharjoituksia pakkasessa. Eräs poika selittää viattomalla selkeydellä ymmärtävänsä "täyskäännöksen" täydeksi käännökseksi: 360 astetta. Ja tulee siten repineeksi ohuen harson sotakoneen älyttömyyden yltä.
Suuri osa Peilistä liikkuu urbaanissa ympäristössä, missä ei ole mitään kadehdittavaa. Mutta lopussa palataan määrätietoisesti maalaismaisemiin. Luonnon kuvaajana Tarkovski on ilmiö sinänsä, ehkä vertaansa vailla oleva mestari. Tuuli pyyhkäisee yli vainion kuin ei missään muualla. Vanha metsä on likaisten lampareiden miinoittama, kaatuneissa rungoissa kasvaa sientä ja märkää sammalta. Heinälato palaa, kuten Uhrissa uudestaan. Lapsen muisti imee näkyjä ja ääniä sienen lailla.
Viimeisessä kohtauksessa Tarkovski tuo katsojan viimein keskelle katharsista. Kaikki aikuiseksi kasvaneen ahdistus katoaa täydellisen idyllin tieltä. Paras ja puhtain lapsuusmuisto on tyhjä eri suuntiin repivistä voimista: yksinkertainen hetki, kiireetön kulku pellon poikki suven sydämellä sisaruksen ja isoäidin kanssa. Kamera etääntyy sanomattoman hellästi piiloutuen metsän kätköön. Suurenmoista musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti