IM3: Benkku on Kunkku

Ennen kuin unohtuu: Marvel-filmatisointien tavaramerkki ovat after credits scenet, siis lopputekstien jälkeiset kohtaukset. Rautamies 3:ssa on niistä tähän mennessä paras.

Imperiumin sotilas

Rautamies 3 on osoitus siitä, minkä Hollywood osaa parhaiten ja mitä se mieluiten tekee: yhdentekevää viihdettä. Alentuvalta ja mollaavalta kuulostavaa määritelmää ei kannata väheksyä liiaksi, sillä taka-ajatuksettomalle viihteelle, tuli se missä muodossa tahansa, on jokaiselle aika ajoin tarvetta - ja silloin kun sen tarve iskee, on aina parempi, jos se on hyvin tehtyä.

Rautamies 3 on erittäin hyvin tehty paketti sujuvaa elokuvaturinointia. Esimerkiksi etualalle nousevat erikoistehosteet ovat suorastaan naurettavan upeita ja tuhlailevan runsaita. Ohjaaja Shane Black kuvaa toimintaa kuin ei olisi mitään muuta ikinä tehnytkään, jättäen Jon Favreaun kirkkaasti jälkeensä. Edellisten osien ohjaaja Favreau ottaa tällä kertaa näkyvän roolin kameran edessä Tony Starkin henkivartijana, Happynä, ja synnyttää mukavia muistoja uran aloittaneesta Swingersistä - Doug Limanin esikoinen on edelleen kirkkaasti parasta, missä Favreau on ollut mukana.

Rautamies 3 on puolestaan parasta, mitä sarjalla on ollut tarjota. Merkittävin ero syntyy ohjaajan vaihdoksesta, mutta tarinassakin on enemmän seurattavaa. Ideologisesti liikutaan edelleen ultra-konservatiivisen patriotismin sydänmailla - USA:n presidenttiä pelastellaan vailla pahempia ironioita -, mutta Rautamies otetaan sotakoneena vähän kepeämmin, ja pientä turvallista pilkkaakin USA:n aseherruutta kohtaan heitetään, kun James Rhodesin War Machine muutetaan Iron Patriotiksi.

Tarinassa liikutaan kontrapunktisesti kahdella tasolla: Tony Stark kamppailee oman, hajoamispisteeseen venytetyn psyykensä kanssa samalla, kun ulkoinen uhka terrorismin muodossa hyppii silmille. Samalla kutitellaan ihmisen dualismin teemoja, kun Starkilla alkaa olla vaikeuksia erottaa itseään koneistaan. Sarjakuvasta on otettu päävihollisiksi geeniteknologian kautta supervoimat saaneet EXTREMIS-ryhmän sosiopaatit, jotka toimivat yhteistyössä satelliittikaappauksien kautta "oppitunteja" hallitukselle antavan Mandariinin kanssa. "Mandariini" on muuten hölmöin superrikollisen nimi sitten Härkäsammakon. Taiteilijanimen takaa löytyy harson ohuesti peitelty allegoria tosielämän "household nameksi" nousseesta terroristijohtajasta, jonka USA:n armeija murhasi tuossa taannoin. Tosin tästä tilaisuudesta ei välitetä ottaa juuri mitään irti, mikä saattaa olla pelkästään hyvä. Syvemmälle raapaisemiensa teemojen sisään sukeltaminen olisi hyvinkin saattanut syödä luonteenomaista kepeyttä, jonka varassa Rautamies on aina lentänyt.

Ruuan tarjoaminen aivoille kun ei ole Rautamiehen päätavoite. Tärkeintä on näyttävyys, sutjakkuus, nokkeluus ja ylipäätään makeelta näyttäminen. Tässä Shane Black onnistuu hienosti, kun kuvaajanakin toimii mm. Terrence Malickin kanssa työskennellyt alansa huippu John Toll. 3D-toteutuskaan ei häiritse, jos kohta on siinä määrin huomaamatonta, että kannattaa valita perinteisempi kaksiulotteinen esitys, jossa väritkin näyttävät paremmilta.
 

Huvistahan tässä on kysymys, pienestä ilonpidosta keskellä maailmanlopun juhlia. On nautinnollista saada elokuvalipun hinnalla katsella hurmaavia ihmisiä elehtimässä valkokankaalla. Kuvauksissa nilkkansa murtanut Robert Downey Jr. saattaa olla elokuvahistorian rentoutunein kameran edessä työskentelijä, eikä hänellä ole pienimpiäkään vaikeuksia valloittaa yleisöään. Don Cheadle ja Gwyneth Paltrow nauttivat myös silminnähden palkkashekeistään. Pääpahiksena nähdään australialainen, L.A. Confidentialissa läpi lyönyt Guy Pearce, joka on aina jättänyt hieman silkoisen fiiliksen paitsi arvosteluhitti Animal Kingdomissa. Voisi sanoa Pearcen jatkavan tuosta pikkuhitistä, sillä hän on erittäin hyvä Starkin haastajana.

Mutta missä sitten on pihvi? Rautamies 3 kuljettaa katsojaa kuin lastua virrassa, mutta todelliset naurunpyrskähdykset ja isot aallot ovat harvassa. Yllätykset, ne puuttuvat - juonenkäänteet eivät yksinään riitä. Tämä seikka olisi painunut taka-alalle tai ehkä jäänyt kokonaan huomaamatta, jollei joku olisi puhkaissut kuplaa: BEN KINGSLEY. Vanha maestro tulee kuin puskista ja ällistyttää elokuvaan tuudittautuneen tekemällä jotain aidosti omaperäistä. Sarjakuvapuristit ovat moniaalla valittaneet suureen ääneen, mitä Black, kovassa nosteessa oleva pääkirjoittaja Drew Pearce ja Kingsley tekevät Mandariinin hahmolle, mutta valittakoot. Tämä Mandariini-tulkinta on sinällään nokkela, mutta Kingsleyn virtuoosisuus nostaa sen huikeisiin sfääreihin. Rajallisessa ajassa brittimestari tekee gestiikallaan, rytmillään ja murteiden käsittelyllään niin paljon muuta aidompaa työtä, että jopa Downeya alkaa käydä sääliksi. Kingsley on niin kertakaikkisen kingi, että aikanaan Oscar-ehdokkuus ei olisi minkään valtakunnan ylilyönti. Hänhän on kuitenkin se, mitä leffasta poistuessaan ensimmäisenä makustelee.