Oscarit 2025
Jacques Audiardin Emilia Pérez (Ranska, 2024)
En ole koskaan pitänyt Jacques Audiardista, eikä hänen uusimpansa muuta mielipidettäni karvan vertaa. Hänen kirkkaasti paras elokuvansa (mitä itse olen ohjaajalta nähnyt) on vuoden 1996 Minä, sotasankari. Se on fiksu, hillitty ja hallittu, tasapainoinen kertomus minuutensa kanssa kamppailevasta valehtelijasta. Tämän jälkeen Audiard siirtyi yhä pidemmälle tyyliteltyyn ilmaisuun jatkaen samojen teemojen äärellä. Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) oli ultramoderni uudelleentulkinta James Tobackin maineen kivijalasta Fingers (1978): lopputulos on keinotekoinen ja pinnallinen. Vuoden 2009 Profeetasta pitivät kaikki paitsi minä - inhoan tuota ylipitkää, tosikkomaista ja tyystin epäautenttista möhkälettä sydämeni pohjasta. Dheepan (2015) oli sentään edes keskinkertainen, mutta samalla historian toiseksi huonoin Kultaisen Palmun voittaja.
Minun nähdäkseni Emilia Pérez on seitsemänkymppisen auteurin yritys uudistaa tiensä päähän saapunutta ilmaisuaan: tässä Audiard epäonnistuu. Lopputulos osuu jonnekin Profeetan ja Dheepanin välimaastoon.
Ehkäpä pääsyy epäonnistumiselle piilee siinä, että Audiard ei saa karistettua maneerisimpia fiksaatioitaan. Pohjimmiltaan hän on genre-ohjaaja: edellinen elokuva oli western, nyt vuorossa on musikaali. Lähes kaikessa, mitä Audiard on tehnyt, päähuomion varastaa silmitön väkivalta, eikä Emilia Pérez tee poikkeusta. Siihen se myös kaatuu: jossain tämän elokuvan ytimessä piileksii hieno draama, mutta Audiardista ei ole ohjaamaan sitä meidän nähtäväksemme.
Idea on omaperäinen: nimihenkilö on mieheksi syntynyt transnainen - ja meksikolaisen rikolliskartellin pomo. Nyt hän haluaa pois voidakseen elää naisena. Tässä prosessissa auttamaan hän palkkaa lahjakkaan, mutta alati köyhän lakinaisen. Vaikeiden ongelmien ratkaiseminen aiheuttaa lisää vaikeita ongelmia. Onko gangsterin muodonmuutos toteutunut sielua myöten; miten käy, kun hän alkaa kaivata takaisin perheensä luo?
Tarina on yhtä kutkuttavan epäuskottava kuin Pedro Almodóvarin samoja aiheita tutkiva Iho jossa elän, mutta rinnastus korostaa, miten paljon etevämpi ja napakampi taituri jälkimmäinen on.
Yksinkertaistettuna Audiardin ongelma on, ettei hän osaa editoida materiaaliaan ja valita monista ideoistaan mukaan vain parhaat. Niinpä Emilia Pérezissäkin on paljon löysää, vaikka elokuva liikkuu eteenpäin suht sujuvasti: siinä missä juoni rullaa, ydin jää täysin tunnekylmäksi. Itse vain katsoin valkokangasta tuntematta lainkaan sympatiaa sille heijastettuja henkilöitä kohtaan.
Se ei silti tarkoita, että näyttelijät olisivat huonoja. Ei ollenkaan. Audiardin jokaisessa elokuvassa on saanut nauttia hienosta näyttelemisestä, Emilia Pérezissä erinomaisesta. Zoe Saldaña tekee uransa sisäistyneimmän ja hengittävimmän roolityön, ja nimiroolissa Karla Sofia Gascón on kerrassaan loistava, kumman etäisen elokuvan sykkivä sydän. Empatiakyvyttömät mielipiteet saattavat tehdä Gascónista luotaan työntävän yksityishenkilön, mutta työnsä hän tekee upeasti. Gascónin gestiikka ja presenssi ovat prikulleen oikein ja rytmitys kohtausten sisällä täydellinen.
Viime vuonna miljardööriksi kohonnut Selena Gomez tekee oman, epäkiitollisen roolinsa epätasaisemmin, mutta ei millään ansaitse aivan silmitöntä raivoa nettikirjoittajien suunnalta. Espanjaa osaamattomana en lähde arvioimaan hänen replikointiaan, mutta useassa kohdassa annetaan ymmärtää, että roolihahmo on vähintään puoleksi amerikkalaisesta perheestä, mikä selittää vierasta korostusta. Kohautan olkapäitäni: eurooppalaisena olen jo kauan sitten tottunut näkemään mm. saksalaisella aksentilla lausuttua englantia sotaelokuvissa.
Toisessa näytöksessä, ehkä elokuvan jäntevimmässä, yritetään mukaan tuoda uudenlaista substanssia, kun päähenkilöt alkavat kaivaa esiin lukemattomia kadonneita. Tämä on Meksikon kansallinen häpeä, ja useat Emilia Péreziin kriittisesti suhtautuneet meksikolaiset ovat kaikin voimin pyrkineet politisoimaan elokuvan tällä verukkeella.
Omapa on häpeänsä, Emilia Pérezistä löytyy kritisoitavaa riittävästi ihan draamankin tasolla.
On merkillinen kokemus katsoa musikaali, jonka ohjaajan huumorintaju asteikolla yhdestä kymmeneen on kaksi, ja musiikkimaku miinus kolme. Teknisesti kaikki on taidokasta, mutta mitään nautittavaa elokuvan liian monista musikaalikohtauksista ei löydy. Musiikki itsessään on sikäli erikoista, että sävellykset eivät ole kokonaisia lauluja, vaan jinglejä, sellaisia joita esimerkiksi mainoksiin tehdään. Yksikään niistä ei jää edes vahingossa mieleen.
Mutta musiikin heikko laatu ei ole ongelman ydin, vaan sen perustelemattomuus. Musikaalikohtaukset eivät tuo elokuvaan mitään lisää, vaan ne vain pitkittävät keston reippaasti päälle kahden tunnin, suotta. Kolmas näytös tussahtaa silkaksi kioskikirjallisuudeksi, eikä Audiardin tavoitteista huolimatta tunnu millään tavalla katarttiselta - siksi kliseinen päätös on, ja täysin vailla ironian tajua (vrt. Almodóvar, ironian mestari).
Miksipä siis näin fantasian omainen aihe ei olisi saanut Twilight Zone -käsittelyä? "Entäpä jos"-lähtökohdasta tarina olisi voinut päästä paljon paremmin omilleen.
***
Emilia Pérez on siinä määrin dramaturginen sotku, että toisenlaisissa olosuhteissa se olisi saattanut saada tuomion erään auteurin epäonnistuneena sivuaskeleena. Mutta toisin on käynyt. Cannesin juryn puheenjohtaja ei yksinään päätä kaikista palkinnoista, mutta perinteisesti hänellä on ollut paljon valtaa. Viime keväänä puheenjohtajana toiminut Greta Gerwig oli edellisenä vuonna julkaissut itse musikaalin nimeltä Barbie. Se on mielestäni todella huono, mutta kasasi miljardiluokan tuotot. Epäilemättä Gerwig on puhunut Cannesissa musikaalin puolesta elettyään siinä maailmassa viimeiset vuodet. Niinpä Emilia Pérezille suotiin gaalan korkein eurooppalaiselle elokuvalle myönnetty tunnustus, ja lisäksi sen naisnäyttelijät palkittiin yhteisesti. Hype ja lumipalloefekti alkoivat. (Oman artikkelinsa voisi, muuten, kirjoittaa siitä palkintotulvasta, jonka viimekeväinen jury Gerwigin johdolla jakoi amerikkalaisille elokuvantekijöille.)
Cannesia seurasi Euroopan elokuva-akatemian pääpalkinto. Sen jälkeen 13 ehdokkuutta Oscareissa, 11 ehdokkuutta BAFTA-gaalassa ja 13 César-ehdokkuutta.
Juopa elokuva-alan ammattilaisten ja yleisön välillä on ollut häkellyttävän syvä. Ensin mainitut ovat kerta kaikkiaan ylistäneet Emilia Péreziä, kun taas hämmentynyt yleisö on vastareaktiona lietsonut konsensusta, että tässä on vuoden huonoin elokuva - näin varsinkin sen jälkeen, kun Netflix julkaisi sen suoratoistona kotikatseluun.
Koska minusta elokuva ei ole kovin kummoinen, molemmat leirit herättävät minussa ihmetystä. "Ammattilaisten" ihailun voi osaltaan selittää Broadwayn valtava vaikutus: suuri osa esimerkiksi AMPASin jäsenistä on työskennellyt Broadwayllä musikaalien parissa ja tuntee sen kielen omakseen. Muun muassa siksi musikaalit ovat historiallisesti Oscareissa yliedustettuina. Mutta 13 ehdokkuutta? (Miksi esimerkiksi kuvauksesta, millä meriiteillä?) Eikä Emilia Pérez ole edes ainoa parhaan elokuvan Oscarista kisaava musikaali tänä vuonna, sillä täysin yhdentekevä Wicked (Osa 1!) sai sekin 10 ehdokkuutta.
"Amatöörien" antipatioita voi taas selittää luonteenomaisella rauhattomuudella, joka kotikatseluun liittyy. Emilia Pérez ilman muuta menettää paljon, jos se siirretään teatterista vaikka läppärille. Tunnen silti enemmän sympatiaa tällä kertaa yleisöä kuin elokuvantekijäkiltaa kohtaan.
