Ted K (elegia osattomille miehille)

Tony Stonen Ted K

Nous taloni yhdessä yössä -
kenen toimesta, Herra ties.
- Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? -

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.
                        - Uuno Kailas (1901-33)

Elokuva Yhdysvaltojen kuuluisimmasta ja erikoisimmasta terroristista valmistui vasta neljännesvuosisata rikollisen kiinni ottamisen jälkeen. Eikä se syntynyt Hollywoodissa: Ted K on riippumaton tuotanto; sen tuottaja ja pääosanesittäjä on eteläafrikkalainen. Elokuvan taustalla on joukko itsenäisesti ajattelevia, älykkäitä tekijöitä.

Tuloksena on poikkeuksellisen fiksu ja puhutteleva teos, joka laajenee paljon Ted Kaczynskin tarinan rajojen ulkopuolelle. Sen monista teemoista keskeisimmäksi nousee miehinen yksinäisyys.

Useimpien on vaikeaa samaistua kirjepommittajaan, mutta Tony Stonen loisto-oivallus on se, että melkein jokainen voi jollain tasolla samaistua rintaa kourivaan yksinäisyyteen. Siksi elokuva saa tuotua riivatun päähenkilönsä iholle. Tedin pieni ja karu metsämökki - kodin ja vankilan vastine 25 pitkän vuoden ajan - saa yksinäisyyden muistomerkin aseman.

Näemme oman kotikaupunkimmekin kaduilla joka päivä omaa polkuaan auraavia keski-ikäisiä miehiä, muurit harteillaan ja etäisyyteen luoduissa silmissä yksinäisyyden jäiset tähdet.

Kun olin lapsi, meidänkin kulmillamme tunnettiin yhden sortin "Ted K": yllä kuluneet, tahraiset ja halvat rytkyt, harteille valui pesemätön tukka, johon sakset eivät olleet koskeneet vuosiin, kasvojen peittona ikäloput silmäsit ja hoitamaton parta hän touhusi eteenpäin raahaten selkä vääränä luvutonta määrää täpö täysiä kasseja ja nyssyköitä. Tiedettiin kertoa varmana, että tuo kummallinen olento oli seitsemän ällän ylioppilas.

Theodore Kaczynski (s. 1942) hyväksyttiin Harvardin yliopistoon 16-vuotiaana, missä häntä pidettiin matemaattisena ihmelapsena. Hän väitteli itsensä tohtoriksi ja toimi opettajana jokusen vuoden.

Pettymykset ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä sekä kamppailu omien raivon tunteiden kanssa ajoivat huippuälykkään nuoren poikkeukselliseen ratkaisuun alle kolmekymppisenä: Ted käänsi selkänsä ihmiskunnalle ja muutti Montanaan keskelle metsää, missä hän erakoituneena kehitteli teoriaansa modernin teknologian merkitsemästä tuhosta luonnolle.

Vuonna 1978 hän lähetti maailmalle ensimmäisen kuudestatoista kirjepommistaan.

Aika harva olisi samassa tilanteessa kääntynyt metsäpolun risteyksestä Tedin valitsemaan suuntaan. Elokuvana Ted K valaisee upeasti niitä olosuhteita ja tekijöitä, jotka tekivät Tedistä poikkeuksen - ja merkittävin näistä on Ted itse.

Elokuva manipuloi hienostuneesti katsojan tunteita ja odotuksia. Alkupuolen hermoja repivät jaksot kasvottomista viikonloppumotoristeista tunteettomasti raastamassa luonnon rauhaa riekaleiksi saisivat kenet tahansa raivon partaalle. Harvoin on näytelmäelokuvassa tavoitettu yhtä tarkasti luontoa "hyödyntävän" teollisuuden kylmäävä todellisuus ihmisen ulkopuolisen luonnon näkökulmasta. Kuvaaja Nathan Corbinin tarkasti rajatut, tyynet kompositiot latautuvat yllättävästä voimasta.

Tim Obzud ja Blanck Mass vastaavat elokuvan syliin hyppäävästä äänimaailmasta. Ensin mainittu äänisuunnittelijana ja jälkimmäinen (nokkela sanaleikki viittaa Max Planckin yksikköön) suggeroivan musiikin tekijänä.

Ted K on elokuva yliherkästä yksilöstä puun ja kuoren välissä. Ihmisiin ja teknologiaan pettynyt Kaczynski etsii rauhaa ja harmoniaa luonnon helmasta vain pettyäkseen uudestaan. Vailla seuraa hän on pakotettu purkamaan ajatuksiaan päiväkirjamerkintöihin; elokuva pohjautuu näihin Tedin omiin sanoihin, joita vuosikymmenten mittaan karttui 25 000 sivun verran. Niissä hän tunnustaa väkivallantekojensa perimmäiseksi motiiviksi henkilökohtaisen koston - rivien välistä voi lukea, ettei edes Ted itse sielunsa syvyyksissä uskonut teoillaan olevan maailmaa muuttavaa voimaa.

Näistä päiväkirjoista Stone ja hänen kirjoittajatoverinsa ovat löytäneet pelkkää trilleriä syvemmälle ulottuvan kurottavan väylän ns. "lone gunmanin" sielunmaisemaan, ja katsojana voin olla tästä vain kiitollinen. Kunnianhimoinen kokonaisuus alkaa loppupuolellaan venyä ylipitkäksi, mutta kameran räpsähtämätön katse pedon silmiin säilyy loppuun asti.

Ted Kaczynski oli tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei päässyt eroon ajattelunsa ristiriitaisuudesta. Lopulta hänkään ei kyennyt näkemään omaa lajiaan osana luontoa, vaan jonakin luonnon ulkopuolisena, jota vastaan piti taistella kaikin keinoin - paitsi yhdessä muiden lajitoverien kanssa.

Tämä on yksi niistä tasoista, jotka mestarillinen näyttelijä Sharlto Copley läpivalaisee suorituksessa, joka on niin yhtä elokuvan rakenteen kanssa, ettei siinä ole häivähdystäkään virtuoosin sooloilusta. Copleyn tekniikka on niin saumaton, ettei sitä huomaa, vaikka rooli on hyvin vaikea. Kivuliaimmat jaksot sijoittuvat sivuhenkilön mittoihin kasvavaan puhelinkoppiin, josta käsin Kaczynski kerjää kiusallisesti äidiltään ja veljeltään rahaa - jotka käyttää pommitarpeisiin. Elokuva pysyy, kuten oikein onkin, empaattisena mutta viimeistään näissä kohtauksissa karisevat sympatian rippeetkin.

Ehkä Ted Kaczynski on yhteiskunnan luoma, kuten me kaikki olemme, mutta valinnat ovat hänen omiaan. Sillä toisin kuin Ted, se seitsemän ällän ylioppilas lapsuudestani ei syyttänyt muita omasta tilanteestaan.

Kuten Ted K vastaan panemattomasti näyttää, ihmisen toiminta luonnossa ylittää sietokyvyn reippaasti, ja vaistomaisesti me sympatiseeraamme miestä mökissä. Ja jos Ted ei olisi luovuttanut liian aikaisin, ehkä hänestä olisi voinut tulla oman maansa Linkola. Älylliset voimavarat ainakin olisivat riittäneet. Kuka tietää, hänestä olisi voinut tulla opettaja ja majakka, mutta hän valitsi sisäänpäin kääntyneemmän, kyynisemmän ja tuhoavamman elämäntavan, joka loppujen lopuksi palveli vain hänen omaa sairasta egoaan. Ted ei koskaan opetellut keskustelemaan toisten kanssa. Hän karttoi ihmisääntä niin paljon, että kuunteli mökissäänkin vain soitinmusiikkia. Mutta yksinäisyys ei tee hyvää, se saa höpisemään itsekseen - eikä vastaamassa ole kuin kaiku. (Ehkä tässä piilee viesti heillekin, jotka rakentelevat sosiaalisessa mediassa omia kupliaan ja kaikukammioitaan.)

Suurin ironia tarinassa onkin se, että kun Ted viimein saa pakotettua julistuksensa julkaistavaksi, juuri se johtaa FBI:n hänen jäljilleen. Elokuvan loppu saa tuntemaan häilähtävää surua päähenkilön puolesta. Hänen maailmankuvansa oli niin pieni, hänen keinonsa vuorovaikutukseen niin mitättömät. Mitä tuhlausta. Ja nyt hän vanhenee coloradolaisessa vankilassa, paksut muurit hänet rakastamastaan luonnosta erottaen. 

Kaikille yksinäisille miehille:

Te pärjäätte ihmisinä hyvin. Ted Kaczynski on maailmankuulu, hänestä on tehty elokuvakin. Mutta ironisesti hän on saanut teitä vähemmän aikaan: hänen olemassaolonsa on vähentänyt hyvää maailmassa. Toisin kuin te - työttömät, syrjäytetyt, yksinäiset - Ted K. ei pystynyt tekemään edes vähintä vaadittua määrää ihmisyytensä eteen. Toisin kuin te, Ted K. ei kantanut vastuutaan, vaan etsi syitä kaikista muista paitsi itsestään. Ehkä osa teistä on heikkoja ja liian voimattomia muuttamaan olosuhteitaan - mutta te siedätte elämäänne muihin kajoamatta ja heitä, vaikka sitten pitkin hampainkin, kunnioittaen.

Tediin verrattuna te pärjäätte hyvin.

Näkemisen tavat 1: Jarmusch elää, kuolleet eivät kuole

Jim Jarmuschin The Dead Don't Die
Anthony & Joe Russon Avengers: Infinity War

Kun kävelee keskikesällä pilvettömän auringon alla, kaikki näyttää kirkkaalta ja ääriviivat teräviltä. Mutta kun astuu ulos samaan päivään viruttuaan viisi viikkoa kellariin vangittuna lapsena hakatun psykopaatin toimesta, valo tuntuu sarveiskalvoissa sietämättömän polttavalta ja toivoisi jonkun ojentavan mieluummin aurinkolasit kuin vesilasin.

Kun tämä korni analogia alkaa avautua, voimme alkaa syvemmin keskustella niistä lukuisista reunaehdoista, jotka vaikuttavat elokuvakatsojiin kunakin valittuna hetkenä: oma henkilöhistoria, elokuvakokemusten määrä ja laatu, maku ja mieltymykset sekä missä viitekehyksessä mitäkin elokuvaa alkaa tarkastella.

Katsoin yllä mainitut elokuvat hyvin lähellä toisiaan, Jarmuschin ensin. Kävi niin, että The Dead Don't Dien ilmeiset puutteet alkoivat tuntua merkityksettömiltä samalla kun Infinity Warin yhtäläiset puutteet vain korostuivat. Hieman karrikoituna näiden täysin eri planeetoilta tulevien teosten yhteisenä tekijänä voi pitää sitä, ettei kummassakaan ole juuri järkeä. Mutta The Dead Don't Die on näistä kahdesta paljon sympaattisempi sekoilu.

The Dead Don't Dien ehdoton vahvuus on se, että mainituista elokuvista se erottuu paljon selvemmin massasta. Jätän tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä sen, miten valtava vaikutus eräällä amerikkalaisella mikkihiiritehtaalla on suuren yleisön makuun juuri tällä hetkellä, totean vain faktana, että tämä studio on luonut hyvin suunnitelmallisesti uudet standardit sille, miltä yleisöelokuvan pitää näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja he ovat tehneet työnsä hyvin; hintana on se, että kuten pikaruokapaikoissa, kaikki alkaa näyttää ja tuntua yhdeltä ja samalta. Kauneinkin, virheettöminkin kesäpäivä alkaa ennen pitkää kaivata illan koittoa, jopa seuraavaa vuodenaikaa.

Osin näistä syistä The Dead Don't Die - joka on kaukana tekijänsä parhaista - on teatterikokemuksena niin läpikotaisin miellyttävä. Se tuntuu aidolta. Se tuntuu liikkuvan aidossa ympäristössä ja kuvaavan aitoja ihmisiä - leppoisaan, hirtehisen humoristiseen tyyliin. Niin Jarmusch kuin Russon veljeksetkin luovat maailmoja, mutta vain jälkimmäisen maailma kaipaa ympärilleen kunnon tarinan.



Infinity Warin (suom. Kostajat: Äärettömyyssota) tarinassa joukko superolentoja viuhtoo Maan ja vieraiden galaksien väliä etsimässä taikakiviä.

Taikakiviä? Marvel-maailmassa? Niinku bling bling? Voisivat yhtä hyvin olla sormuksia paitsi että se tarina on taidettu jo kertoa. Eikä keisari saa vieläkään kunnon vermeitä.

Elinikäisenä Marvel-fanina minua on aina risonut, kun Stan Leen ja kumppaneiden luomaan ylettömän rikkaaseen ihmeiden maailmaan ympätään "Marvel-laeista" piittaamatonta magiaa. Superolentojen mitä moninaisimmissa kyvyissä on ihan tarpeeksi virtaa mihin tahansa moottoriin. Katsokaa vaikka miten paljon tarinaniskijät ovat saaneet irti Hulkista, jolla on kaksi voimaa: lihasvoima ja haavoittumattomuus. Näistä kahdesta tikusta on rakennettu linnoja. Infinity Warissa päähenkilöiden kyvyt jätetään niin jäsentelemättä, että alkaa tuntua (varsinkin kohdassa missä Thor pidättelee neutronitähteä - tai jotain) että he pystyvät juuri sopivasti juuri sellaisiin suorituksiin jotka edistävät tarinaa.

No, The Dead Don't Diessakin on (tahallisen?) huono tarina, mutta sentään hyvät henkilöt. Ja vuoden paras leffabiisi.

The Dead Don't Diessa ei ole pahista eli antagonistia. Ihminen vain maksaa kalliisti ajattelemattomasta ahneudestaan. Infinity Warin antagonisti on nuorena traumatisoitunut ultravoimakas alien Thanos, jonka maailmankuvassa on kyllä oraalla mielenkiintoinen teema ylikansoituksesta, jota teemaa ei ehditä käsitellä mitenkään tähdellisesti. Tämä johtaa siihen, ettei Thanoksen modus operandi saa kunnolla lihaa luidensa ympärille eikä Thanos tunnu missään vaiheessa kovin uskottavalta hahmolta. Liian monet hänen toimistaan maistuvat paperilta. Jos siis elokuva on vain yhtä hyvä kuin sen pahis, no...

Lisäksi Äärettömyyssota näyttää käytännössä melkein täydeltä animaatioelokuvalta, jossa on oikeita ihmisiä näyttelijöinä. The Dead Don't Die on verrokkina virkistävän aito. Sen kuvanlaatu on tosin silmiin pistävän heikkotasoinen - se on kuvattu digikameralla -, mutta itse kuvailmaisun latteus sopii Jarmuschin luomaan maailmaan ihanalla tavalla. Pikkukaupungin jähmeä nurkkakuntaisuus henkii valkokankaalta syliin.



Bill Murray, Adam Driver, Steve Buscemi, Chloe Sevigny, Danny Glover ja hurjan näköinen Tom Waits samaan aikaan Jim Jarmuschin elokuvassa - mikä voisi mennä pieleen? Ei juuri mikään. Kaikki tuntuvat nauttivan leppoisasta tekemisestä. Sekin henkii kankaasta läpi. Näyttelijäkaartista huokuu sellainen rentous, että kaikki ovat kertalukaisseet tekstin ja tehneet sitten kuvaushetkellä kuten parhaalta on tuntunut. Tämä on huomionarvoista yhden poikkeuksen takia.

Elokuvan nimittäin varastaa ihan hillitön Tilda Swinton. Paisuttelemattoman mestarillista työtä projektista toiseen tekevä Swinton näyttelee absurdin kummallista hautausurakoitsijaa, joka puhuu hulvattoman paksua skottimurretta ja harrastaa japanilaista miekkailua (vrt. Ghost Dog: The Way of the Samurai). Molemmista haasteista Swinton selviytyy vaikuttavuudella, joka antaa ymmärtää näyttelijän valmistautuneen rooliin vähintään viikkoja - toisin kuin muu kaarti. Mutta tämä kaikki on toki spekulaatiota. Se vain on fakta, että kohtaukset missä Swinton taituroi miekan kanssa nostavat elokuvan luokkaa korkeammalle.

Lopulta kai on vähän sääli, että amerindien kummisedän ja originelleimman auteurin uusimmassa satiiri on sangen ilmeistä eikä yhteiskuntakritiikki kovin originellia. Metavitsit siitä, että tässä nyt katsotaan ja tehdään elokuvaa, eivät toimi. Lopussa Jarmusch toivottaa ihmiskunnan hiiteen tavalla, josta puuttuu puhuttelevaa vakaumusta. Katsoja jää vähän tyhjän päälle.

Ja kuitenkin, mieluummin tätä katsoo kuin Disneyn munatonta versiota lapsuuden supersankareista.

R&A vol. 28: Etsintäkuulutetut lehmät ja valkoista kiihkoilua vihreässä huoneessa

Muistatteko, kun ns. "Lähi-Idän konflikti" lakkasi kiinnostamasta jokapäiväisyydessään arkiseksi muuttuneena uutislähetysten pakkopullana? Noin vuonna -89? No, Etsintäkuulutetut 18 (The Wanted 18, 2014) onnistuu tekemään sen jälleen kiinnostavaksi.

Amer Shomalin ja Paul Cowanin "sekatekniikkadokumentti" on puitteiltaan hyvin pieni ja vaatimaton, selvästi liian niukalla budjetilla toteutettu, mutta se onnistuu näyttämään miltä painekattilan sisällä olevista tuntui intifadan aikana, jolloin Israel kohteli palestiinalaisia täsmälleen samoin kuin Natsi-Saksa oli kohdellut ghetto-juutalaisia. Shomali ja Cowan vievät katsojan aiheen sisään merkillisen tositapauksen kautta: Beit Sahourin kylän aktiivit ostavat israelilaisilta 18 lehmää, muun muassa välttyäkseen pakko-ostamasta valloittajien tukkumaitoa. Tästähän totta kai kehkeytyy kalabaliikki, sillä "nämä lehmät merkitsevät vaaraa Israelin valtion turvallisuudelle". Luonnollisesti.

Etsintäkuulutetut 18 näyttää usein halvalta, mutta pinnan alla ohjaajat venyttävät resursseja melkoisella kekseliäisyydellä. Mukana on osallistuneiden haastatteluja "lehmäsodan" molemmilta puolilta sekä tapahtuma-aikana kuvattua materiaalia. Tämän sekaan on heitetty lehmät itse vaha-animaation keinoin elävöitettyinä. Hätkähdyttävällä amerikkalaisaksentilla (elokuva on pitkälti toteutettu Kanadassa) juttelevat lehmät tuovat mukaan oman nautamaisen näkemyksensä tapahtumain kulusta.

Kaikesta tästä syntyy mosaiikkimainen kokonaisuus, joka antaa harvinaisen selkeän kuvan siitä, mitä valloitettuna oleminen ja eläminen tarkoittaa. Mikään ei ole yksityistä ja omaa, koskaan ei saa olla turvassa tunkeilijoilta, lait ovat suljettujen kirjojen sisällä eivätkä todellisessa maailmassa ja armeijan läsnäolo on osa katukuvaa. Mutta myöskin: vastarinta yhdistää ja inspiroi mielikuvitusta. Niinpä tylsääkin tylsemmän armeijan kuulustelukeskuksen aula muuttuu hengausalueeksi, jossa voi pelata backgammonia tai kokata.

Etsintäkuulutetut 18 voisi saada vihaiseksi kuvatessaan miten turhaan joku poika kuolee, mutta tätä elokuvantekijät eivät selvästikään tahdo. He näyttävät historiaa, jotta siitä voisi ottaa opiksi. Intifadahan ei jäänyt ilman jatko-osaa eikä "Lähi-Idän konflikti" ole kadonnut minnekään. Kuten eivät palestiinalaisetkaan.


Lo-fina on tehty Vihreä huonekin (Green Room, 2015, USA). Jeremy Saulnierin ohjaama ja kirjoittama, Oregonin maaseudulla tapahtuva indie pistää kiltin punk-bändin ensin esiintymään uusnatsien baarissa ja lukitsee sitten koko orkesterin pattitilanteeseen suljettuun huoneeseen muun muassa veitsen päähänsä saaneen naisenraadon kanssa.

Ehkä johdonmukaisesti kulkeva Vihreä huone ei vain tiedä, mitä se haluaa olla. Asetelma olisi avoin mustalle komedialle, mutta sitä Saulnier ei jostain syystä halua tehdä - mahdollisesti välttyäkseen vertailuista Kevin Smithin Red Staten kanssa. Toisaalta hän ei halua myöskään käyttää tilaisuutta sukeltaakseen todella syvälle pimeälle puolelle. Joten Vihreästä huoneesta tulee hieman pannukakkua muistuttava selviytymistaistelu, josta - ja tämä on oleellisinta - puuttuu sekä kauhu että klaustrofobinen tunne. Monesti katse kävi jo kellossa ja ajatus uloskäynnissä, mutta jos jaksaa sinnitellä ensimmäiset tunnin ja vartin, saa viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana ihan reipasta kyytiä.

Olisi mukava pohtia Vihreän huoneen poliittisia konnotaatioita, mutta sellaisia ei oikein löydy. Visuaalisesti elokuva näyttää paletiltaan kapealta. Esimerkiksi gore ei tee vaikutusta, koska se punaisen sijasta näyttää tummalta öljyltä. Eikä se vihreäkään juuri silmille hypi. Köyhä äänimaailma lienee iso tekijä tunnelman latteudessa. Patrick Stewart solahtaa taitavasti osaksi ensembleä. Siinä taisikin olla kaikki.

Indie-elokuva Sadistit ensiesityksessä tulevana lauantaina

Elokuvakerho Monroe on mukana järjestämässä omakustanne-elokuvan Sadistit ensiesitystä ensi lauantaina 27.11. kello 12 Niagarassa. Elokuvan nimeen liittyvistä mielleyhtymistä huolimatta Sadistit ei ole väkivaltaelokuva - vaan elokuva väkivallasta. Ohjaaja Jarno Hännisen sanoin:

Kaksi miestä sieppaa pyöräilevän pariskunnan ja telkeää heidät kellariin. Alkaa taistelu elämästä.

Sadistit on keskimmäinen osa tappamista käsittelevästä trilogiasta. Muut osat ovat ”Tampere 1918” ja ”Rakasta perhettäsi”. Sarjan jokainen elokuva pyrkii lähestymään ihmisen psyykettä hieman eri kulmasta.

Mitä on elokuva ja mitä sen tulisi olla? Ehkä luontevinta on lähestyä asiaa negaation kautta. ”Sadistien” kuvausta aloittaessa olin lopen kyllästynyt kaikenlaiseen kuvasilppuun. En halunnut, että heittelen katsojan silmille pakonomaisesti erilaisia kuvia tietämättä itsekään miksi. Halusin rauhoittua, keskittyä ja nauttia siitä vapaudesta, jonka vain omakustanne-elokuva voi tarjota. Nautinnollisia hetkiä teillekin!

Jarno Hänninen

Tunnin mittainen Sadistit on eräissä suhteissa poikkeuksellinen työ. Sen jännite perustuu kokonaan elliptiselle rakenteelle, jossa katsoja luo itse omassa mielikuvituksessaan rinnakkaistarinan näennäisen tapahtumattomalle kuvakerronnalle. Elokuva on kuvattu lähes kokonaan Teiskon kesäisissä maisemissa, indie-elokuvalle harvinaisesti 16 mm:n filmille (esitysformaatti on blu-ray).

Ohjaaja Jarno Hänninen on käynyt lukion Tampereella ja opiskellut elokuvantekoa Voionmaan opistossa. Suoritettuaan maisterintutkinnon Helsingin yliopistossa hän perusti omia elokuvahankkeitaan varten Suomen elävien kuvien valmistamo Ky:n.

Estyksen järjestävät SEKV Ky, Monroe sekä Pirkanmaan elokuvakeskus. Esitykseen on vapaa pääsy kaikille yli 11-vuotiaille. Päätehtävissä esiintyvät Pasi Kuivalainen, Matti Rasilainen, Petteri Seppä ja Päivi Vanttola. Ohjaaja on paikalla keskustelemassa nähdystä.

 

Lisätiedot: www.sekv.org

sekä www.elokuvakeskus.fi