Näytetään tekstit, joissa on tunniste ohjaajat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ohjaajat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. toukokuuta 2018

Espoo Ciné 2.2: Elokuvaa ei saa jättää tarinankertojille

Saskia Boddeken "Greenaway-aakkoset" (The Greenaway Alphabet)
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)

Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.
Kuvahaun tulos haulle greenaway alphabet

Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.

"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.

Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.

Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.

Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.
Kuvahaun tulos haulle undir trénu

Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.

Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.

Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Jonathan Demme: elokuvantekijän elämä (1944-2017)

"Minä en kyllästynyt elokuvaan, elokuva kyllästyi minuun." - Arthur Penn

Image result for jonathan demme

Kun sukupolvensa lahjakkaimpiin amerikkalaisiin elokuvaohjaajiin kuulunut Jonathan Demme toissapäivänä  menehtyi ruokatorven syöpään, jälkeen jäi sekä kiinnostava ja yllättävän pitkä ura että haikea tunne alisuorittamisesta. Demme oli kuin vaivihkaa ikääntynyt 73-vuotiaaksi samalla kun ihailijat odottivat toista Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs, 1991) kaltaista täysosumaa.


Jonathan Demme syntyi helmikuussa toisen maailmansodan riehuessa. Samana päivänä kun newyorkilaisella synnytysosastolla riemuittiin uudesta elämästä, Euroopassa Yhdysvaltain ilmavoimat pommittivat erehdyksessä yli 800 hollantilaista liittolaista joukkohautaan. Kauaspa on päästy noista ajoista. Mutta aika ei odota ketään, ja neljännesvuosisataa myöhemmin huomaamme, että nuori Demme tutustuu ehkä elämänsä värikkäimpään ja vaikutusvaltaisimpaan henkilöön, "Pop-elokuvan Paaviin", Roger Cormaniin. Tässä kuussa 91 täyttänyt tervaskanto auttoi elokuvanteon alkuun noihin aikoihin monia muitakin huippulahjakkuuksia John Saylesistä Joe Danteen ja Francis Ford Coppolasta Martin Scorseseen. Demme sai ensiohjauksenaan tehdä naisvankilaeksploitaatiota coolilla otsikolla Naarashäkki (Caged Heat, -74).

Demmen riippumaton alku-ura kaipaisi kipeästi uudelleen arviointia. Naarashäkkiä seurasivat  kieli poskessa liikkuva tie-elokuva Crazy Mama (-75), toimintapätkä Kostonjano (Fighting Mama, -76), kehuttu, komediallinen Kanavat kuumina (myös Aalloilla, Handle With Care, -77), ja jännäri Hyytävä syleily (Last Embrace, -79). Ura oli siis hyvässä vauhdissa ja Demme alkoi herättää kiinnostusta ainakin kriitiikkopiireissä. Kuudes elokuva, Melvin and Howard (älyttömältä suom. kiel. nimeltään Puhtaana käteen, -80) muodostui läpilyönniksi, joka voitti kaksi Oscariakin. Demme saikin kutsun Warnerin studioille, mutta neljän vuoden työn tuloksena syntynyt Tyttö, joka paiski töitä (eli Swing Shift, 1984, - jälleen oiva suomennos) oli pettymys kaikille osapuolille - Christine Lahtea lukuun ottamatta, joka löysi itsensä Oscar-ehdokkaana sivuroolistaan. Ironista kyllä, samana vuonna sai ensi-iltansa Demmen mestariteos, Stop Making Sense, immersoiva konserttielokuva, johon kaikkia muita musiikkitaltiointeja verrataan tänäkin päivänä. Myöhemmin Demme toteutti useita tyylikkäitä teoksia Neil Youngin keikoista.


Äkkiväärät Vaarallinen tyttöystävä (Something Wild, -86) ja Gangsterin heila (Married to the Mob, -88) ovat huomattavia lähinnä vahvoina naiskuvauksina, päärooleissa Melanie Griffith ja Michelle Pfeiffer. Mutta kymmenenteen pitkään fiktioonsa 45-vuotias Demme päätti ladata kaikkensa.

Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin huikeaan, genreä uudistavaan romaaniin. Tähän mennessä pääasiassa komediallisen rekisterin taitajana kunnostautunut Demme tunsi Harrisin karmivan maailman unelmaprojektikseen, ja hänen valvovan katseensa alla pikkutarkasti kirjoitetusta alkuteoksesta laadittiin poikkeuksellisen hiottu elokuvakäsikirjoitus. Jos kohta kokonaisuus ei kukaties aivan täydellinen olekaan, on se äärettömän hyvin ohjattu elokuva, jota näytettiin rutiinimaisesti malliesimerkkinä elokuvaopiskelijoille koko 90-luvun. Demmen vahvuudet - ensiluokkainen näyttelijäohjaus, kokonaisuuden taju, musta, anteeksipyytelemätön huumori, rytmityksen ja ambienssin hallinta - puhkeavat täyteen kukkaansa. Uhrilampaat on oikeastaan niin hyvä, että sen heikkoudet näkyvät vasta valotettuna alkuteosta vasten.

Se on myös niin hyvä, että seuraaja, AIDS-teemainen oikeussalidraama Philadelphia (-93), tuntuu pettymykseltä, vaikka sekin on hyvin työstetty - ja hitti. Näyttelijät ovat vedossa ja koomikko Tom Hanks aloitti epätodennäköisen tiensä vuosikymmenen merkittävimmäksi valkokangasnäyttelijäksi. Philadelphian isoin vika onkin siinä, että se on hyvä elokuva, kun sen olisi pitänyt olla suuri. Tom Hanks ja Antonio Banderas eivät edes suutele.

Ja niin, hieman mystisesti, valuivat hiekkaan kahden vuosikymmenen lupaukset. Uhrilampaiden olisi pitänyt olla alkulause, mutta siitä tulikin piste. Tai ehkä ellipsi... Joka tapauksessa, aivan liian pitkään tuotannossa kypsynyt, möhkälemäinen Toni Morrison -käännös Rakastettu (Beloved, 98) ei kiinnostanut kuin muutamaa kriitikkoa. Seuraavan 20 vuoden aikana valmistui enää 4 pitkää fiktiota, joista 2 oli remakeja. Valopilkuksi nousee vuoden 2008 Rachel Getting Married, raikas, vaikea ja tarkkanäköinen naiskuvaus, joka kuopi Amerikan kullanmurusta, Anne Hathawaysta, ennen näkemättömiä syvyyksiä.

"Ja niin sulkeutuu elämän lyhyt kirja." Elokuvat jäävät elämäntyöksi, ja monet ovat jättäneet jälkeensä Jonathan Demmeä vähemmän. Mutta jokin jää kaihertamaan, jokin lopullinen näyttö siitä, mihin Demmen lahjat olisivat riittäneet, jos parhaiden elokuvien parhaat hetket olisi saatu tislattua yhteen ja samaan elokuvaan. Hyvästi jää, kiitos elävistä kuvista.


lauantai 5. marraskuuta 2016

Matka Cinekropolisiin

Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                          syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.
                        
                          - Kirsi Kunnas

Pyhäinpäivän ilta, kekrijuhlan aika. Kuljet mustavalkoisessa, tyvenessä maisemassa. Maa sandaaliesi alla ei ole hiekkaa, ei savea; se on hiennonnettua selluloidia. Lähestyt jo kaupungin rajoja.

Saavut kaupungin portille. Portin pikimustasta marmorista hiotut pylväät ovat valtavat kamerat, jotka ampuvat taivasta kohti; niiden ylle jännittynyt kaari muistuttaa puolikkaan filmikelan reunaa. Heti toiseen pylvääseen nojailemaan on jäänyt kaksi virnuilevaa vanhusta: George Gaynes leikkii George Kennedyn Oscarilla, ja Kennedy vitsailee kommunikaatiossa olevan nyt jotain vikaa. Sinä et kiinnosta heitä, he eivät suo sinulle edes kulmakarvojen kohautusta. Haluaisit huikata Gaynesille, että sinäkin olet Helsingistä, mutta jatkat eteenpäin. Tämä on Cinekropolisin ensimmäinen vyöhyke, missä vastasaapuneet odottavat aikanaan saapuvaa pääsyä syvemmälle kaupungin keskustaan, Suureen Ensi-iltaan, joka ei pääty koskaan. Kuulet musiikkia edessäpäin.

Pieni ryhmä on istuutunut kuuntelemaan vaatimatonta pianoa tyytyväisenä soittavaa miestä. Kummisetämäinen Abe Vigoda hymyilee levollisesti, kun George Martin soittaa eläviksi Keltaisen sukellusveneen partituureja. Iloiset ja oudot soinnut saavat täällä omanlaisensa, jäljittelemättömän kaiun; Jon Polito, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Miller's Crossingissa, kuuntelee suljetuin silmin - tähän on pysähtynyt myös rauhallisen näköinen Alexis Arquette, joka kappaleiden välissä vaihtaa Politon kanssa leikillään gangsterivuorosanoja Pulp Fictionista. Kuten on laita kaikkien täällä, heillä on jokainen muistonsa kirkkaana ja elävänä mukanaan.

Kun pianon äänet haipuvat liki kuulemattomiin, löydät vehnänitujen keskeltä nukkumasta nuoren Anton Yelchinin. Kuljet hiljaa pois. Ei tuule, mutta lehdet puissa havisevat silti. Pysähdyt valtavan suuren apinanleipäpuun luo, ja katsoessasi sinulle selviää lehtiin kätketty salaisuus: jokainen niistä heijastaa elokuvaan tallentunutta hetkeä: suihkulähde La dolce vitassa, saaren irtoaminen Undergroundissa, saluuna Rio Bravossa... Miljoonia kuvia, elävinä näissä epätodellisissa, ylimaallisissa lehdissä.

Puun mahtavan paksun rungon toisella puolella Garry Shandling ja Gene Wilder naurattavat toisilleen vedet silmiin. Garry Marshallin liittyessä joukkoon nauru kolminkertaistuu. Mutta sandaalisi liikkuvat jo. Huomaat puiden muodostaneen pienen metsän. Täällä Michael Cimino metsästää kaurista, vaikka tietääkin saaliin aina karkaavan. Hänen adjutanttinaan Curtis Hanson muistuttaa tasaisin väliajoin olemaan aivan "hush hush"...

Äkkiä havaitset metsän muuttuneen koivikoksi. Puolalaiset odottavat täällä. Tadeusz Konwicki lukee ystävilleen Pientä ilmestyskirjaa samalla kun Andrzej Kondratiuk hersyvästi nauraen heittää Andrzej Wajdan päälle tuhkaa ja timantteja. Kaikki on yhtä leikkiä.

Koivikko harvenee, ilma vaalenee. Olet melkein perillä saapuessasi Nerojen lehtoon. Ystävällisesti hymyilevä Abbas Kiarostami on ensimmäinen, joka tervehtii sinua, sulankeveällä nyökkäyksellä. Hän istuu oliivipuun juurella, mutta oliivit levittävät ympäristöön huumaavaa kirsikan tuoksua. Jätät mestarin jalkojen juureen muutaman mukanasi tuoman kirsikkapuun oksan, tuhansien kaltaistensa joukkoon. Käännyt. Kuljet muutaman askeleen, ja olet perillä.

Sinä kumarrat hieman maanmiehellesi. Pentti Siimes vastaa tutulla, ylähampaiden rivistön paljastavalla joviaalilla hymyllään ja viittaa istumaan seurakseen. Te rupattelette, aiheilla ei ole väliä, sanotun sisältö muuttuu höyryksi ja hajoaa ilmojen teille.

Kunnes keskiyö lahjoittaa lyöntinsä, ja on noustava. Viisumisi umpeutuu. On palattava takaisin maahan, niin paljon köyhtyneeseen. Askelesi käyvät yksi toisensa jälkeen aineettomimmiksi. Kuulet oppaasi kutsun. Se on Max von Sydowin tuttu ääni: "Kuuntelet ääntäni. Ääneni auttaa sinua ja ohjaa yhä syvemmälle Europaan. Lasken nyt yhdestä kymmeneen. Kymmenellä olet Europassa. Sanon: yksi..."

*****

Tadeusz Konwicki (22.6.1926-7.1.2015) 1, 2
Abe Vigoda (24.2.1921-26.1.2016) 1
George Gaynes (3.5.1917-15.2.2016)  1, 2
George Kennedy (18.2.1925-28.2.2016) 1, 2
George Martin (3.1.1926-8.3.2016) 1
Garry Shandling (29.11.1949-24.3.2016) 1
Anton Yelchin (11.3.1989-19.6.2016) 1, 2, 3
Andrzej Kondratiuk (20.7.1936-22.6.2016) 1, 2
Michael Cimino (3.2.1939-2.7.2016) 1, 2, 3
Abbas Kiarostami (22.6.1940-4.7.2016) 1, 2, 3
Garry Marshall (13.11.1934-19.7.2016) 1, 2, 3
Gene Wilder (11.6.1933-29.8.2016) 1, 2, 3
Jon Polito (29.12.1950-1.9.2016) 1
Alexis Arquette (28.7.1969-11.9.2016)
Curtis Hanson (24.3.1945-20.9.2016) 1, 2, 3
Andrzej Wajda (6.3.1926-9.10.2016) 1, 2, 3
Pentti Siimes (10.9.1929-27.10.2016) 1, 2, 3, 4

maanantai 1. helmikuuta 2016

Ainutlaatuinen Jacques Rivette, 1928-2016

"Uusi Aalto alkoi Rivetten ansiosta." - François Truffaut



Jacques Rivette kuoli viime perjantaina. Hän oli 87-vuotias. Elokuvan pitkälti muotoonsa asettuneessa taiteessa vain harvoja voidaan kutsua minkään tason vakuuttavuudella ainutlaatuisiksi - Rivette oli aivan taatusti yksi valituista.

Jacques Rivette valmisti 60 vuotta kestäneen uransa aikana 24 pitkää näytelmäelokuvaa. Ensimmäinen niistä, legendaarinen Pariisi kuuluu meille (Paris nous appartient) tuli ensi-iltaan vuonna -61, neljä vuotta kuvausten aloittamisen jälkeen. Jo parikymppisenä Elokuvan muusien valitsema nuorukainen oli tehnyt neljä huomattavaa lyhytelokuvaa. Hän toimi myös kriitikkona ja kuului tietysti legendaariseen Uuden Aallon ydinporukkaan Truffaut'n, Godardin ja kumppaneiden kanssa: esikoispitkänsä jälkeen Rivette toimi pari vuotta Cahiers du Cíneman päätoimittajana.

Rivette kuoli legendana, mutta hänen elokuvansa eivät millään muotoa ole yhtä hyvin tunnettuja kuin hänen ystäviensä. Rivette tunsi aikansa moderneimman elokuvan paremmin kuin kukaan; hän tiesi millaisia elokuvia Godard teki, millaisia Rohmer ja Resnais ja Truffaut, joten hänen ei tarvinnut kulkea samoja polkuja. Rivette valitsi oman tiensä ja pysyi sillä.

Jacques Rivetten Out 1, noli me tangere (1971) kestää kaksitoista ja puoli tuntia. Se lienee historian pisin valkokankaalle suunniteltu merkittävän auteurin elokuvaohjaus. Kuten kuvitella saattaa, sitä on harvoin esitetty alkuperäismuodossaan. Rivette itse leikkasi siitä myöhemmin lyhennetyn version. Se kestää neljä tuntia. Rivetten käsissä ylipitkä toteutus tarkoittaa vapautta. Vapautta tutkia elokuvan muotoa ja koetella sen totunnaisuuksia. Lähtökohtana on ajatus, joka hahmotetaan improvisaation kautta. Out 1 on yksi monista Rivetten töistä, joka lähtee teatterista, tässä tapauksessa erään näyttelijän harhoista ja poliittisesta pettymyksestä - koko elokuva on yritys tavoittaa "hullun vuoden 1968" jälkimainingit. Samalla Rivette tavoitteli elokuvallista vastinetta Ranskan "uudelle romaanille".

Valitsemistaan metodeista huolimatta Rivette ei tehnyt itsetietoisesti elokuvia vailla kytköstä yleisöön. Muutamat elokuvat saavuttivat suosiota. Näihin kuuluu yhtä kaikkien aikojen elokuvaotsikoista kantava Céline ja Julie lähtevät veneilemään (Céline et Julie vont en bateau, -74), monien tekijänsä pääteoksena pitämä kolmituntinen pätkä, joka lunastaa nimensä vasta viime minuuteilla. Vuonna -94 kaksiosaisena valmistunut rivetteläinen tulkinta Jean d'Arcista kestää viisi ja puoli tuntia, nimiosassa Sandrine Bonnaire. Harvoja Suomeen tuotuja Rivette-teoksia on vuoden 2001 loistavan vastaanoton saanut,  lyhyehkö Mene, tiedä (Va savoir, 154 min.), jälleen teatterissa liikkuen. Rivetten ehkä tunnetuin elokuva on vuonna -91 Cannesin Grand Prix'n voittanut La belle noiseau - tuntematon mestariteos, ihana teos, jonka neljän tunnin aikana saa katsella osapuilleen parin tunnin ajan alastonta Emmanuelle Béartia. Tämäkin teos käsittelee taidetta ja luomista, mutta tällä kertaa kuvataiteilijan näkökulmasta. Nuorta Béartia luovana ikääntyneenä taiteilijana nähdään Michel Piccoli. Yhdessä he muodostavat suurenmoisen näyttelijäparin.

Toiseksi viimeinen elokuva, Ne touches pas la hache (2007), perustui Balzacin romaaniin. Jäähyväistyöksi jäi vinjettimäinen 36 vues du Pic Saint Loup (2009), jonka Rivette jätti alle puolitoistatuntiseksi.

Rivette oli elokuvissaan kulttuurikommentaattori. Hänen työnsä kuvasivat usein luovaa toimintaa sekä ihmisten välisiä suhteita näissä ympyröissä. Joskus elokuvat perustuivat kirjallisuuteen: Rivette ohjasi omalakisen tulkintansa Humisevasta harjusta. Teatteri ja todellisuus lomittuivat Rivettellä tavalla, josta mielellään käytetään trendisanaa "meta".

"Siinä missä muut uuden aallon tekijät sulautuivat laadun perinteeseen, Rivette pysyi Godardin tavoin syvästi omaperäisenä, perinnettä uhmaavana taiteilijana." - Antti Alanen

Artikkelissa on hyödynnetty lähdeteoksena Antti Alasen teosta Elokuvantekijät (Otava, 2012).

 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Il maestro Scola in memoriam, 1931-2016



Lähes tasan vuosi Francesco Rosin (1922-2015) kuoleman jälkeen Italian elokuvaperinnöstä on lohjennut jälleen valtaisa pala, kun maan merkittävin elävä ohjaaja Ettore Scola on jättänyt tänään lopulliset hyvästinsä 84 vuoden iässä.

Sodankylän elokuvajuhlien päävieraisiin vuonna 1990 kuulunut Scola jätti perinnöksi kolmisenkymmentä ohjausta, jotka muodostavat yhden maansa tärkeimmistä elokuva-aarteistoista. Nekin ovat silti vain osa Scolan elämäntyötä, sillä 50-luvulla parikymppisenä aloittanut suuruus oli jo ennen ensimmäistäkään ohjaustaan antanut merkittävän panoksen hahmotettaessa maineikasta sodanjälkeistä italialaista komediaa. Vuodesta -64 eteenpäin hän osallistui tähän työhön myös ohjaajana. Kymmenkunta komediaa luotsattuaan Scola nousi maailmanmaineeseen päätyöllään Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (C'eravamo tanto amati, 1974), jonka Peter von Bagh nosti yhdeksi elämää suuremmista elokuvista. Italian koko jälkifasistisen ajan summaus on ainutlaatuinen kronikka sodasta selvinneen sukupolven pettymyksestä - eikä ainutlaatuinen vähiten erikoisen epäkronologisen muotonsa takia. Vittorio de Sicalle postuumisti omistettu mestariteos on muun ohella hieno kuvaus elokuvahulluudesta: yksi sen kolmesta miehisestä päähenkilöstä on Polkupyörävarkaita pakkomielteenomaisesti ihaileva, auttamaton leffanörtti ja sellaisena asiaankuuluvan säälittävä ilmestys.

1970- ja 80-luvuilla Scola oli maansa elokuvan keihäänkärki yhdessä Federico Fellinin kanssa. Vuoden 1976 Rumat. likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi) palkittiin Cannesissa ohjauksesta. Hittikomedia kuvaa roomalaisessa ghetossa asustavaa neljän sukupolven perhettä, jonka jokainen jäsen suunnittelee muiden murhaa... Terassi (La terrazza, 1980) puolestaan palkittiin Cannesissa vasemmistolaisen ylimystön apatiaa valottaneesta käsikirjoituksestaan. Siinä välissä valmistunut Kohtaaminen Roomassa (Una giornata particolare, 1977) kuuluu Sofia Lorenin ja Marcello Mastroiannin takia Scolan rakastetuimpiin. Mastroianni oli suorituksestaan Oscar-ehdokkaana, kuten elokuvakin parhaan vieraskielisen sarjassa.

80-luvun tärkeimpiä Scola-teoksia ovat Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, 1982), Perhe (La famiglia, -87) sekä Tanssit (Le Bal, -83), joka muiden huomionosoitusten joukossa palkittiin Berlinalen parhaana ohjauksena. Vielä vuoden 1998 Illallinen (La cena) osoitti Scolan pysyneen terässä.

Scola oli elokuvantekijänä suuri kollaboratööri. Hän oli kapellimestari, joka kokosi yhteen ja jäsensi ryhmänsä jäsenten parhaat ideat ja suodatti ne oman herkkyytensä ja maailmankatsomuksensa läpi. Hänessä oli jotain samaa kuin Robert Altmanissa: yhdistäviä tekijöitä olivat terävä huumorintaju, älykkyys ja ensemblen käyttö. Esimerkiksi Tanssit seuraa samaa tanssipaikkaa 50 vuoden ajan. Scolan elokuvat olivat hienostuneita ja arkisia, älyllisiä, mutta maan tasolla liikkuvia. Hiottu käsikirjoitus oli ilman muuta keskeinen, mutta se saatiin henkiin vain tarkalla kameratyöllä ja täsmällisellä leikkauksella. Sekä tietysti näyttelijätyöllä. Scola oli suuresti rakastettu näyttelijöiden killan taholta. Menkää vaikka kysymään.

Ettore Scolan viimeinen näytelmäelokuva oli vuoden 2003 Gente di Roma. Hän päätti elokuva-auteurin uransa tahdikkaasti dokumenttielokuvaan ystävästään ja esikuvastaan, Fellinistä (Che strano chiamarsi Federico, 2013).

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

In memoriam: Chantal Akerman 1950-2015

 

Chantal Akerman kuoli yllättäen Pariisissa 65 vuoden iässä 4.10. Feministisen elokuvan vaikuttajana tunnettu Akerman kuului Belgian arvostetuimpiin nykytaiteilijoihin.

Suomessa huonosti tunnettu Akerman pysytteli tietoisesti valtavirran ulkopuolella. Hänen yleensä kokeelliset teoksensa saivat näkyvyyttä tavallisesti maailman elokuvafestivaaleilla ja televisiossa; hänen töitään koottiin antologioiksi dvd-julkaisuina. Tuottelias Akerman toteutti ainakin 14 lyhytelokuvaa, 10 dokumenttielokuvaa (joista 3 tv:lle) ja 15 valkokangaselokuvaa; tosin genrerajat ovat usein hyvin häilyväisiä ohjaajan tyylissä.

Ensimmäisen lyhytelokuvansa Akerman teki jo 18-vuotiaana. Hän oli yhä vasta 24-vuotias toteuttaessaan maineensa kulmakiven, Jeanne Dielman, 23, quai du commerce, 1080 Bruxelles. Kolme ja puolituntinen kuvaus erään kotiäidin arjesta oli 70-luvun puolivälin merkkitapauksia. Tinkimätön teos kuvaa Delphine Seyrigin esittämän päähenkilön arkitoimia reaaliajassa: eräässä jaksossa kamera seuraa perunoiden pesemistä 20 minuuttia. Lopputulos aktivoi feministipiirejä kaikkialla keskustelemaan mm. perheen pyörittämisen rutiinien turhauttavasta vaikutuksesta.

Akermanin muihin pääteoksiin lukeutuivat muiden muassa Hôtel Monterey (-72), Je, tu, il, elle (-76, CA esitti itse pääosaa) ja Un divan à New York (-96). Hänen viimeinen ohjauksensa No Home Movie sai ensi-iltansa Locarnon elokuvajuhlilla tänä vuonna.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kirkunaa jalavakadulla: Wesley Earl Craven 1939-2015



Jokaisen 80-luvulla kasvaneen kauhufanin esikuva, Wes Craven, on kuollut. Julmaa ironiaa voi löytää siitä, että kuuluisimmassa elokuvassaan ihmisen pään sisälle kurkistelleen Cravenin selätti 76-vuotiaana nopeasti edennyt aivosyöpä.

Wes Cravenin filmografia säihkyy useista mainioista genreteoksista, mutta ohjaajan oma tuotanto kalpenee hänen antamiensa vaikutteiden rinnalla. Enemmän kuin kukaan toinen, Wes Craven on vastuussa edelleen suositusta teinikauhusta, mikä on miljardiluokan bisnes. Cravenin "game changeria" pohjustivat Halloween ja Perjantai 13. päivä, mutta Craven osasi tehdä teemasta syntisen hauskaa katseltavaa ja konkretisoi Freddy Kruegerin kautta psyyken kauheuksien taistelukenttänä. Minkä rajat vain mielikuvitus asetti.

Tähän Cravenilla oli poikkeukselliset eväät. On hienoa, kun kirjoittamisen, psykologian ja filosofian paperit suorittavalla älyköllä on "huono maku". Halvan ja ylevän kohtaamisesta on usein syntynyt kiinnostavinta taidetta ja viihdettä - koko Quentin Tarantinon tuotanto tästä paraatiesimerkkinä. Freddy Kruegerin hahmossa Craven löysi uusia ovia uniin ja otti kaiken irti kiinnostavasta psykologisesta ilmiöstä, missä ihminen voi vahingoittua fyysisesti vain koska uskoo niin tapahtuvan. Ihminen voi kirjaimellisesti säikäyttää itsensä hengiltä. Ja Freddy virnistää olkapään takana - kadulla, jolla John F. Kennedy kohtasi salamurhaajien kiväärinluodit...

Alkuaikoina Cravenin tärkein tukija oli Perjantai 13. päivä -ohjaaja Sean S. Cunningham. Cravenin ura Painajainen Elm Streetillä -sarjan läpi nähtynä on Cunninghamin karkeiden skenaarioiden hienovireisempi - vaikka tuskin lainkaan vähemmän härski - jatkokehitys. Craven oli Cunninghamiin nähden niin kirjoittajana kuin ohjaajanakin toista luokkaa. Hioutuneimmillaan katsojakunta löysi Cravenin Scream-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, mitkä toisaalta valtavirtaistivat teemaa monien mielestä liian pitkälle, mutta toisaalta sopisivat tutkittaviksi missä tahansa elokuvakoulussa jännityksen innovatiivisessa rytmittämisessä.

Wes Cravenin elämäntyö on villin epätasainen eikä saanut My Soul To Taken ja Scream 4:n myötä arvoistaan lopetusta, mutta se kesti neljä vuosikymmentä. Niinpä ne, joille Screamit ovat liian puhtaaksi puleerattuja, voivat löytää oikeammaksi viritettyä rujoutta yhä kiinnostavista ja kiistellyistä ensitöistä Last House On The Left (Ingmar Bergmanin aiheen pohjalta) ja Yön silmät (The Hills Have Eyes)*. Vieläkin kauemmaksi ajassa voisi mennä ja löytää Wes Craven, kovan pornon tekijä, mutta kirjoittakoon siitä joku toinen oman lukunsa.

Wes Craven oli modernin amerikkalaisen kauhun kentällä epätodennäköinen älykkö, ennakkoluuloton ja erinomaisen huumorintajuinen. Huomionarvoinen hän oli näyttelijäohjaajana, millä saralla hän pyyhki genretovereillaan pöytiä. Craven antoi ensimmäisen valkokangasroolin Johnny Deppille, ensimmäisen nimiroolin Sharon Stonelle, isoimman tilaisuuden vaikka kenelle Screamissä (näistä tilaisuuden parhaiten taisi hyödyntää Drew Barrymore) ja Oscar-ehdokkuuden Meryl Streepille.

Jos sattuisi Wes Craven -hyllyn eteen, sieltä voisi poimia summamutikassa minkä tahansa leffan ja sen luultavasti katselisi vaivatta loppuun. Huonolla tuurilla käteen voisi sattua vaikka Brooklynin vampyyri, mutta todennäköisemmin ilta sujuisi Yölennon (Redeye) parissa: pieni ja yksinkertainen, mutta sujuva ja viihdyttävä jännäri. Ja hyvällä onnella arpa tarjoaisi esimerkiksi Käärme ja sateenkaaren (The Serpent and the Rainbow), Bill Pullmanin tähdittämän, tosipohjaisen tutkimuksen Haitin voodookultista. Pääteos tai ei, siitä ovat löydettävissä synteesinä useimmat Wes Cravenin pääaiheista.

* Ei voi olla huomauttamatta, että molemmat mainitut on tehty uusiksi - paljon huonommin - ,ja mitä se kertoo Hollywoodin epätoivoisesta nykytilasta. Lisättäköön myös, että Wayansin veljeskatras saa kiittää miljoonistaan Cravenia, jota he siteerasivat, käyttivät ja kierrättivät Scary Movie -leffoissaan.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Manoel de Oliveira, 1908-2015: ainutlaatuinen matka


Image result for manoel de oliveira
Kun Portugalin kansallisaarre Manoel de Oliveira kuoli huhtikuun 2:na 106 vuoden iässä, päättyi yksi elokuvan historian suurimmista retkistä. Jotain paljon puhuvaa nykyajasta tosin kertoo se, että ainutlaatuisen elokuvantekijän poismeno hukutettiin ilmoitusasiana informaatiotulvaan. Eurooppalaisen taideohjaajan kuolema ei yltänyt IMDb:n etusivulle eikä esimerkiksi yksikään seuraamistani elokuvablogeista noteerannut asiaa (yhtä viitteellistä poikkeusta lukuun ottamatta). De Oliveira oli kulttinimi sanan parhaassa ja eksklusiivisimmassa merkityksessä. Hän edusti piskuista elokuvamaata ja teki kompromissittomasti elokuviaan pienelle cinefiili-yleisölle. Suomeen hänen 30 näytelmäelokuvan tuotannostaan levitykseen pääsi vain vuonna 2001 Ranskassa valmistunut Menen kotiin (Je rentre à la maison), sanattomaksi vetävä, hiljaisen vaativa mestariteos veteraaninäyttelijästä, jonka etabloitunut elämänkatsomus tuhoutuu perhetragedian myötä.

Menen kotiin onkin sitten kaiken kaikkiaan toinen de Oliveiran ohjaus, jonka olen ollut tarpeeksi onnekas näkemään. Se toinen on O Estranho Caso de Angelica (2011), jonka Sodankylän elokuvajuhlat (mikäpä muukaan?) toi ohikiitäväksi hetkeksi Suomen rajojen sisäpuolelle pari, kolme vuotta sitten.

Näiden parin näytteen perusteella olen valmis yhtymään de Oliveiran tuntijoiden mielipiteeseen siitä, että emme tässä kuussa menettäneet vain maailman iäkkäimmän, vaan myös aivan parhaisiin kuuluvan elokuvantekijän. De Oliveiran uskomaton ura elokuvassa on kuin jostakin Italo Calvinon tarinasta.

Yhdestä näkökulmasta de Oliveiran uran voi nähdä esimerkkinä taiteilijan ja diktaattorin kaksinkamppailusta. Nuoruudessaan erinomaisena urheilijana huomiota herättänyt de Oliveira kiinnostui elokuvasta 1930-luvun alussa, päätyen näyttelijäksi Portugalin ensimmäiseen äänielokuvaan. Ennen esikoispitkäänsä Aniki-Bóbóa (1942), hän teki useita, merkittäviksi luonnehdittuja lyhytdokumentteja. Esikoinen otettiin hyvin vastaan, ja tänä päivänä sitä pidetään portugalillaisen elokuvan suurena klassikkona. Ja sitten - ei mitään 14 vuoteen. Syypää tähän oli valtaa pitänyt António de Oliveira Salazar, joka kaikkien diktaattorien tavoin vieroksui omaleimaiselta ja yksilölliseltä vaikuttavaa taidetta eikä ajan henki näin ollen suosinut lahjakkuuden hankkeita. Manoel de Oliveiran elokuvaura käynnistyikin varsinaisesti vasta Salazarin vuonna 1970 tapahtuneen kuoleman jälkeen; siihen saakka de Oliveira elätti itsensä toimimalla isänsä perustamassa sähkölaitoksessa. Tänä aikana valmistui 8 elokuvaa, joista vain kaksi pitkiä: toinen fiktio ja toinen dokumentti.

Ainutlaatuisen vaiheen elokuvan historiassa de Oliveira saavutti 70 vuotta täytettyään, jolloin vasta hän kävi kunnolla työhön käsiksi alkaen tuottaa elokuvia yksi per vuosi -tahdilla. 73:nnen ja 93:nnen syntymäpäivänsä välissä hän ohjasi ja käsikirjoitti 17 pitkää näytelmäelokuvaa (joista yksi 7-tuntinen) ja lisäksi sormiharjoituksia lyhyemmässä muodossa. Tämän jälkeen hän jatkoi. 90 täytettyään de Oliveiraa kohdeltiin festivaaleilla ja muissa asiantuntijapiireissä mestarina, joka kantoi hyllyt täyteen elämäntyöpalkintoja. Kilpailupalkintojakin tuli mm. Cannesista ja Venetsiasta.


Elokuvantekijänä Manoel de Oliveira sukkuloi läpi laajan tyylikirjon ja liikkuen aiheesta ja ajankohdasta toiseen. Menen kotiin, helposti lähestyttävästä arkirealismistaan huolimatta, antaa kuvan melko vakavasta isojen aiheiden pohdiskelijasta, mutta suuri osa ohjaajan töistä tunnetaan satiirisista kosketuksistaan. De Oliveira oli älykköohjaaja ja tyyliniekka, joka ei tarvinnut liikkuvaa kameraa näyttääkseen nuoremmilleen kaapin paikan. Hän filmasi usein intellektuelleja kirjallisia aiheita ja vaati paljon sekä itseltään että katsojiltaan. Eipä paljon esimerkillisempää elokuvataiteilijaa osaisi etsiä. Hänellä oli myös mielenkiintoisia yhteistyökumppaneita, joista yllättävämpiin kuuluu John Malkovich, joka esiintyi kolmesti (mukaan lukien Menen kotiin) maestron ohjauksessa.

Manoel de Oliveira kuoli saappaat jalassa. Saatuaan 105-vuotiaana kaksi lyhäriä ilmoille, hän kaatui kesken jälleen uuden hankkeen. Viimeisen sanan hän säästi itselleen: ohjeidensa mukaisesti elokuva nimeltä "Muistoja ja tunnustuksia" saa julkisen ensi-iltansa vasta nyt, tekijänsä kuoleman jälkeen.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Albert Maysles 1926-2015



Dokumentaristi Albert Maysles kuoli torstaina 5. maaliskuuta 88 vuoden ikäisenä. Vuonna 1987 menehtyneen veljensä Davidin kanssa hän muodosti amerikkalaisen cineman merkittävimmän veljesparin dokumenttielokuvan saralla.

Mayslesin veljeksiltä tunnetaan Yhdysvaltain ulkopuolella huonosti muuta tuotantoa heidän kuuluisimman teoksensa Gimme Shelter (1970) lisäksi. Erinomainen, klassikon asemaan noussut tutkimus The Rolling Stonesin pahamaineisesta Altamontin konsertista on jättänyt varjoonsa uran, joka olisi ilman sitäkin ollut merkittävä. Mayslesit kuuluivat direct cineman aallonharjalle 1960-luvun alusta lähtien toteuttaen lyhyitä muotokuvia Orson Wellesistä, Marlon Brandosta ja Truman Capotesta. Ensimmäistä kokopitkää, Kauppamatkustaja (Salesman, 1968), pidetään yleisesti merkkipaaluna direct cineman historiassa. Gimme Shelter seurasi kaksi vuotta myöhemmin. Legendaarista taiteilijapariskuntaa kuvannut puolituntinen Christo's Valley Curtain (1974) asetettiin Oscar-ehdokkaaksi lyhyiden dokumenttien sarjassa. Seuraavana vuonna valmistui kolmas todella klassinen Maysles-pitkä, Grey Gardens, kulttimainetta nauttiva dokumentti Jackie Kennedyn tädin ja serkun eksentrisestä elämästä easthamptonilaisessa kartanossa.

Veljeksistä vanhempi, Albert, toimi yleensä projektien pääkuvaajana. Hänen oppi-isänsä oli Robert Drew, jonka klassikossa Primary (1960) Albert  toimi toisena kuvaajana yhdessä Richard Leacockin kanssa: D.A. Pennebaker toimi äänittäjänä. Albert kreditoitui kuvaajana myös mm. sellaisissa klassikoissa kuin Monterey Pop (1968) ja When We Were Kings (Kehäkuninkaat, 1996). Ohjaajana hänelle kertyi noin 50 työtä elokuvassa ja televisiossa, yli 70 kuvaajana. Korkeasta iästään huolimatta Albert Maysles ahkeroi ja kuoli lopulta saappaat jalassa: oma ohjaus In Transit on jälkituotannossa ja Keith Haring -aiheinen teos menetti pääkuvaajansa kesken filmausten.


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Jäähyväiset Leonard Nimoylle



On merkillinen ja kiehtova asia, miten julkisuuden henkilöt "kolonialisoivat alitajuntamme", Wim Wendersin lentävää lausetta lainatakseni. Onko meillä elokuvien katsojina suhde ihailemiimme näyttelijöihin vai pikemminkin heidän roolihahmoihinsa? Etenkin, jos joku tietty näyttelijä tunnetaan yhdestä dominoivasta valkokangasroolista. Kun täten viime perjantaina saapui ikävä tieto Leonard Nimoyn pois menosta, kuoliko tajunnassamme näyttelijä vai "Mr. Spock"?

Leonard Nimoy (1931-2015) esitti kuuluisinta hahmoaan kymmenissä tv-sarjajaksoissa, kahdeksassa teatterielokuvassa sekä animaatiosarjoissa ja videopeleissä. Vaikka yhden roolin varjo peitti alleen tuntemattomaksi jäävän määrän lahjakkuutta ja mahdollisuuksia, loppujen lopuksi ani harva saa vastaavanlaisen tilaisuuden - saati sitten kykenee tekemään yhtä lähtemättömän jäljen pop-kulttuuriin. Spock alkoi ituna Gene Roddenberryn mielessä, mutta on varsinaisesti Nimoyn luomus. Näyttelijä mm. kehitti (juutalaisperinnettä kierrättäen) Spockin ja vulcanilaisten ikonisen "V"-tervehdyksen sekä lamauttavan hermopainalluksen, puhumattakaan vaikutuksen tekevästä kehonkielestä ja karismaattisesta äänestä.

Kaikesta huolimatta on vaikea olla ajattelematta, että Nimoyn ura valkokankaalla jäi torsoksi. Olisiko hän ollut tarpeeksi lahjakas lyömään itsensä läpi ja mahdollisesti vaihtelevampiin rooleihin ilman Spockin pitkää varjoa? Emme tiedä. Mutta spekuloida voimme toki, todeten Nimoyn olleen älykäs, taitava, karismaattinen ja omaperäinen. Paljon vähemmilläkin eväillä on noustu vuoren huipulle. Eräänä esimerkkinä voi osoittaa J.J. Abramsin Star Trek -version (2009), jossa Nimoyn lyhyt vierailu puhkaisee kuplan muovisen nuoriso-ensemblen ympäriltä. Jakso on koko elokuvan ainoa koskettava. Toisaalta ja ennen kaikkea, Leonard Nimoyn luovuus ei rajoittunut vain näyttelemiseen. Hän oli aikaan saapa ja huomattu myös muusikkona, runoilijana, valokuvaajana ja ohjaajana. Viimeksi mainitussa roolissa hän vastasi mm. koko alkuperäisen Star Trek -elokuvasarjan suosituimmasta osasta (IV) ja vuoden 1987 isoimmasta Hollywood-hitistä, Kolme miestä ja baby.

Leonard Nimoy ei ehkä kuulu "taiteen" tai "pop-kulttuurin" suuriin, mutta hänen pitkä elämänsä henkii tekemisen iloa ja luomisen rikkautta tavalla, jota sopii itse kunkin tavoitella. Ja mehän kaikki tunsimme hänet...

LLAP



torstai 20. marraskuuta 2014

Äärimmäinen Catch-22: Mike Nichols on kuollut

Mike Nicholsilla oli yksi hienostuneimmista vaistoista ironian suhteen mitä Hollywood tai moderni cinema tunsi. Siksi on ironista, että hänen filmatisointinsa Joseph Hellerin ironisesta mestariromaanista ei, muodollisesta pätevyydestään huolimatta, kuulu Nicholsin terävimpiin töihin. Mitä sen väliä, hän teki Miehuuskokeen. Nichols teki myös Operaatio Alfan, mutta silläkään ei ole väliä: hän teki Miehuuskokeen.

Miehuuskoe (1967), Nicholsin toinen työ elokuvaohjaajana, on edelleen täydellisimpiä zeitgeist-hahmotuksia mitä valkokankaalla on nähty. Se on hauska ja viihdyttävä, mutta myös runollinen ja taidetta. Se on aito, rehellinen ja selvänäköinen kuvaus kahdesta sukupolvesta ajan murroslinjalla. Nicholsin esikoinen, Edvard Albeen näytelmän elokuvatulkinta Kuka pelkää Virginia Woolfia (1966), on sekin kerrassaan erinomainen, mutta seuraajaansa verrattuna turvallinen kykyjen koetusalusta. Tämä kaksikko käynnisti arvokkaan elokuvauran - mutta voidaan täydellä syyllä kysyä, eikö Natsi-Saksassa vuonna 1931 syntyneen Michael Igor Peschkowskyn poismeno olisi ollut etusivun otsikko, vaikka hän ei olisi eläissään tehnyt ensimmäistäkään elokuvaa?

Ottaen huomioon, että Nichols oli menehtyessään 83-vuotias, hänen 18 ohjauksen mittainen elokuvauransa tuntuu suppeahkolta; 14 vuotta nuoremmalla Steven Spielbergillä on tilillään jo liki kolmekymmentä pitkää elokuvaa. Vaikka Nichols klassikkojensa ja hittiensä ansiosta tunnetaan ennen kaikkea elokuvaohjaajana, hän lienee vielä tärkeämpi yhdysvaltalaisen teatterin uudistajana ja modernisoijana. Paljain jaloin puistossa, The Odd Couple, The Little Foxes ja Streamers muiden muassa aloittivat Nicholsin visioimina Broadway-näytöksinä ennen siirtymistään valkokankaille. Teatteri opetti Nicholsia ohjaamaan näyttelijöitä, joiden joukossa Nicholsin arvostus oli kirjaimellisesti vailla vertaa. Televisioon Nichols suoritti vain kaksi sukellusta, mutta tuloksina oli kummallakin kerralla klassikko: Angels in America (2003) ja Henki (The Wit, 2001). Ensin mainittu on viime vuosikymmenen suuria tv-tapauksia, Tony Kushnerin magnum opuksen virtuoosimainen tulkinta; jälkimmäinen on paljon pienimuotoisempi, Emma Thompsonin kanssa loihdittu pieni ihme Margaret Edsonin näytelmätekstin pohjalta - allekirjoittaneen ehdotus kaikkien aikojen hienoimmaksi tv-elokuvaksi kaikessa ulkoisessa askeettisuudessaan.

Hollywoodissa - ja nimenomaan Hollywoodissa - Nichols loi uran, josta puuttuvat täydet rimanalitukset ja Miehuuskokeen jälkeen ehkä myös täydelliset onnistumiset, ellei sellaiseksi lasketa kieltämättä loistokasta Silkwoodia (1983), josta löytyy mm. edelleen Meryl Streepin hienoin suoritus. Nichols oli aina älykkään katsojan puolella, joskus tietynlaiseen rutiiniin ja ilmeisyyteen asti. Mutta sivistynyt elokuvan ystävä ei koskaan voi mennä harhaan Nicholsin valitessaan. Joutsenlauluksi jäänyt Charlie Wilsonin sota (2007) osoittaa tekijän säilyttäneen terävyytensä. Sitä paitsi siinä on jo aikaisemmin tänä vuonna menetetty Philip Seymour Hoffman aivan suurimmillaan. Aika moni näyttelijä oli Nicholsin seistessä kameran takana.

torstai 18. syyskuuta 2014

Gandhin kuuluisin elämäkerturi





Lord Richard Attenborough, 1923-2014

ELOKUVAOHJAAJA

Elokuun lopulla korkeassa iässä kuollut britti Richard Attenborough oli nimekäs ja hyvin pidetty sekä näyttelijänä että ohjaajana. Jälkimmäisessä "roolissa" häntä voinee pitää David Leanin lähimpänä manttelintavoittelijana vaikka hänen temperamenttinsa lopulta olikin siinä määrin miellyttämisen haluisempi, ettei hän mestarin tasolle yltänyt. Britannian elokuvateollisuus jää Attenborough'lle joka tapauksessa eittämättömään kiitollisuudenvelkaan palveluksista 1980-luvulla.

Richard Attenborough'n elämää ja uraa leimaavin tapahtuma niin monen muun aikalaisensa lailla oli Toinen maailmansota, jossa Attenborough palveli ilmavoimissa. Kuusi vuotta jatkunut inhimillinen murhenäytelmä on pääteema sekä Attenborough'n ohjaajan että näyttelijän uralla. Kun hän 60-luvun lopulla päättäväisesti siirtyi kameran edestä sen taakse (Attenborough ei koskaan ohjannut itseään satunnaista cameota lukuun ottamatta) oli aiheena Toisen maailmansodan "prequel" musikaalihitti Oi! Mikä ihana sodan (Oh, What a Lovely War, 1969) siirtyessä pätevästi valkokankaalle. Esikoinen antoi suuntaa jatkolle: Attenborough'n ohjaukset ovat tyypillisesti noin kaksi ja puolituntisia epookkeja, usein kronikoita kuten seuraavaksi valmistunut, raivostuttavan hölmösti suomennettu Nuori seikkailija (Young Winston, 1972). Winston Churchillin oppivuosien kuvaus sai hienon vastaanoton, mitä alleviivasi kolme Oscar-ehdokkuutta, joista tärkein osoitettiin käsikirjoitukselle.

Vaikka Attenborough ohjaajaksi siirryttyään näytteli kitsaasti, ei hänen seuraava ohjauksensa valmistunut kuin vasta viiden vuoden tauon jälkeen. Yksi silta liikaa (One Bridge Too Many, 1977) olikin suuri projekti, pääosissa imperiumin superstarat Sean Connery ja Michael Caine. Sotaelokuva on kenties ohjaajansa kiistellyin teos, jonka arvoista sen hiotun pinnan alla ei päästä yksimielisyyteen. Tämän varmasti vaativan ja koettelevan hankkeen jälkeen Attenborough tekikin u-käännöksen ja valmisti suhteellisen nopeasti uransa poikkeuksellisimman elokuvan. Pahan riivaama (Magic, 1978) on William Goldmanin kirjoittama kauhujuttu nukkensa pauloihin joutuvasta vatsastapuhujasta. Parhaiten se muistetaan vielä suht tuntemattoman Anthony Hopkinsin bravuurina. (Roolia varten mestarinäyttelijä opiskeli alan perusteet).



Jo pitkän uran luonut Attenborough oli juuri ja juuri alle kuusikymppinen, kun hänestä tuli Nimi kaikkialla läntisessä - ja vähän muuallakin - maailmassa. Gandhi (1982) oli merkkitapaus sekä kaupallisesti että, on kiitollista sanoa, myös laadullisesti. Attenborough'n kunniaksi voidaan sanoa, että hän onnistui tavoittamaan yleisön yli kolmetuntisella elämäkertateoksella. Gandhi on tarinankerronnan taidonnäyte, joka on jäsennelty ajatuksella ja hyvällä silmällä. Se onnistuu olemaan myös aidosti humaani ja pasifistinen ilman ylimääräistä sentimentaalista kuorrutusta. Kaiken ankkuroi paikalleen Ben Kingsleyn suurenmoinen roolisuoritus. Vaikka samana vuonna ilmestyi valtavirtaparnassolle kaikin puolin nerokkaampiakin teoksia (Spielbergin E.T. jäi kakkoseksi palkintogaaloissa), ei Gandhin eetoksen edessä voinut juuri pullikoida. Brittiläiselle elokuvateollisuudelle Gandhi merkitsi vitamiinipistosta. Hugh Hudsonin Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) oli jo edellisenä vuonna noussut hitiksi ja voittanut Oscarit, mutta Gandhi teki saman vielä paljon suuremmalla volyymillä. Sitä seurasikin joukko hiottuja brittiepookkeja - joista monet tosin oli ohjannut amerikkalainen James Ivory...

Attenborough suunnitteli elokuvaa Gandhista 20 vuotta. Kaikesta päätellen unelman täyttyminen ja päättyminen huikeisiin juhliin jätti elokuvantekijän melko tyhjäksi. Hän palasi musikaaliin (A Chorus Line, 1985) aaltoja nostattamatta, teki kyllä pinnalta täysin kelvollisen apartheid-teoksen, sujuvan Huuto vapaudelle (Cry Freedom, 1987) ja Robert Downey Jr:n tähteyteen nostaneen Chaplinin (1992). Mutta Chaplinista näkee hyvin, mitä Gandhin jälkeinen "attenborough" oli: ulkoisesti siloiteltua työtä, erinomaista näyttelemistä, mutta pohjimmiltaan hengetöntä kaavaleffaa.



Ennen uransa viimeistä ja kehnointa vaihetta Attenborough kuitenkin löysi, aika yllättäen, vielä kerran aidon innoituksen. Chaplinin jälkeen valmistunut, jälleen pitkään valmistellun suurhankkeen jälkeen pienimuotoisempi työ, Varjojen maat (Shadowlands, 1993) on tämän kirjoittajan mielestä Richard Attenborough'n hienoin työ elokuvaohjaajana. Se on sitä, koska se on ohjaajan 12 työstä liikuttavin, ja sitä se on aidosti: jos Gandhi oli Arabian Lawrence, Varjojen maat on Lyhyt onni. 15 vuoden jälkeen Attenborough palasi yhteistyöhön Anthony Hopkinsin kanssa, molempien merkittävästi tänä aikana kypsyttyä. Englantilaisen kirjailijan C. S. Lewisin ja amerikkalaisen runoilijan Joy Greshamin rakkaustarina on itse asiassa remake (ja ihan kelvollisesta elokuvasta). Varjojen maat on viisas ja tasapainoinen, visuaalisesti kotimaan rakkautta huokuva pieni epookki, jonka päänäyttelijät hengittävät toisiaan satuttavalla tavalla. Elokuvassa on tuntu, että sen tekijä(t) liikkuu läpikotaisin tuntemassaan ympäristössä. Kuvauksessaan brittiläisen yliopistomaailman vanhoistapojista sen suhde intiimielämään on myös täysin epämuodikas - ja juuri siitä syystä sävähdyttävä.

Tämän täysosuman jälkeen Attenborough'lla ei enää ollut merkittävää sanottavaa. Sodassa ja rakkaudessa (In Love And War, 1996) palasi pääteemaan ja auttoi yhdessä Speed 2:n kanssa suistamaan Sandra Bullockin uran vuosiksi raiteiltaan; Rakkaudesta erämaahan (Grey Owl, 1999) epäonnistui koska Pierce Brosnan; ja viimeinen paluu Toiseen maailmansotaan, Rakkauden sinetti (Closing the Ring, 2007) hukkui liian monien kaltaistensa joukkoon.

ELOKUVANÄYTTELIJÄNÄ




Ennen ohjaajaksi siirtymistään Richard Attenborough oli jo kansallinen merkkihenkilö näyttelijänä, jona hän aloitti jo Toisen maailmansodan aikana. Ensimmäinen elokuva on maineikas Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942), jossa merkillepantavasti nuori lahjakkuus pääsi kosketuksiin David Leanin kanssa tämän ensimmäisessä ohjauksessa. Jäljestä päätellen kukaan toinen ei tehnyt yhtä syvää vaikutusta ohjaaja-Attenboroughun. Toinen kosketus todella merkittäviin elokuvantekijöihin syntyi 1946, kun Attenborough'lla oli rooli yhdessä voimaduo Powell & Pressburgerin pääteoksista Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death). Mutta kyntensä näyttelijänalku pääsi näyttämään seuraavana vuonna Kiveä kovemman eli Brighton Rockin alkuperäisversiossa. Ohjaajan uraan nähden tuntuu jännittävältä, että alkupiste löytyy psykopaattitulkinnasta - jolle muuten löytyy varttuneempi variaatio.

Muutoin alku-uraa ja myöhempääkin leimaavat ne puheena olleet sotaelokuvat, joissa Attenborough usein esitti tarinan pelkuria, sekä kevyet komediat. Näyttelijän suosiosta kertoo, että useimmat näistä ovat edelleen Brittein saarilla suosittuja ja hyvin muistissa. Ne ovat myös toistuvasti luotettavien ammattilaisten luotsaamia, sellaisten kuten Basil Dearden, Roy Boulting, Michael Anderson, Bryan Forbes ja jopa Peter Ustinov.

Mitä Toiseen maailmansotaan tulee, kuuluisin aihepiirin elokuvista, joissa Attenborough esiintyy, on vuoden 1963 Suuri pakoretki (The Great Escape). Vuosikymmenen lopulla hän pohjusti ohjaajaksi siirtymistään kuittaamalla peräkkäisinä vuosina Kultaisen maapallon luonnerooleista elokuvissa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, 1966) ja Tohtori Dolittle (Doctor Dolittle, 1967).



Ensimmäisiin ohjauksiinsa keskittyessään Attenborough näytteli suhteellisen vähän. 70-luvun kuuluisin rooli merkitsee kuitenkin myös kohokohtaa: naistenmurhaaja John Christien muotokuva Rillingtonin kuristajassa (10 Rillington Place, 1971) on todella creepy ja mahdollisimman kaukana siitä kuvasta, mikä kaikilla ysäriskideillä Attenborough'sta on. Pian tehtyään vierailun vielä yhden todellisen mestarin palveluksessa Satyayit Rayn Shakinpelaajissa (Shatranj Ke Khilari, 1977), Attenborough poistui kameran edestä 14 vuodeksi.

Herrasmies tietää miten comeback kuuluu tehdä. Välissähän oli tullut mainetta ja suitsutusta ohjaajana, mutta näyttelijäksi Richard Attenborough palasi vaatimattomasti maailman katsotuimmassa elokuvassa. Jurassic Park (1993) ja sen jatko-osa hakkasivat kiveen sen kuvan, mikä yleensä ihmisillä Attenborough'sta on. Jurassic Parkin näyttelijätyötä on usein, mieluusti ja epäreilusti soimattu; mutta kyllä siellä on joukko kiinnostavia näyttelijöitä tekemässä erinomaisen karismaattisia hahmoja. Ja tässä joukossa Richard Attenborough on Jeff Goldblumin rinnalla muistettavin. Attenborough'ssa oli dinosauruksen kestävää persoonaa.
Viimeinen rooli


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Paul Mazursky (1930-2014)


Veteraanileiri muuttaa taivaaseen jälleen yhtä jäsentä isompana. Kesäkuun viimeisenä päivänä 84-vuotiaana kuollut Paul Mazursky teki kaikin puolin merkittävän uran amerikkalaisessa elokuvassa ohjaajana ja käsikirjoittajana, joka tykkäsi esiintyä myös kameran edessä.

Mazursky oli newyorkilainen satiirikko siinä missä viisi vuotta nuorempi Woody Allenkin. Mazurskyn huumori sai kipinänsä enemmän 60-luvun ideologisesta murroksesta - hänessä oli aimo annos boheemikkoa. Monissa elokuvissaan hän käsitteli 60-luvun liikkeelle laittamaa vapautuneisuuden tematiikkaa ja ristiaallokkoa, joka syntyi sen törmätessä juppielämäntavan kanssa. Mazurskyn ura sai lentävän lähdön vuonna 1969, kun hänen esikoisestaan Bob & Carol & Ted & Alice sukeutui odottamaton hitti, joka tienasi budjettinsa ainakin 15-kertaisesti takaisin, kehräsi silkkiset arvostelut ja neljä Oscar-ehdokkuutta ja muodostui ajan myötä klassikoksi, yhdeksi uuden amerikkalaisen elokuvan lähtöpisteeksi. Elliot Gouldin läpimurtoroolin siivittämässä komediassa resignoitunut aviopari hurahtaa ryhmäterapiaretriitissä uuden ajan liberaaleihin arvoihin ja Losiin palattuaan koittaa saada ystäväpariskuntansa mukaan meininkiin.



Seuraavana vuonna Mazursky julkaisi Alex in Wonderlandin, kertomuksen nuoresta elokuvaohjaajasta, jonka esikoisesta on tullut valtava menestys ja jolle Hollywood antaa vapaat kädet seuraavaan projektiin... Gouldin M.A.S.H.-kaverin Donald Sutherlandin tähdittämä elokuva floppasi ja unohdettiin pian.

Eurooppalaista elokuvaa ihailleen filmihullun Mazurskyn toista elokuvaa verrattiin Fellinin 8½:een (kuten kävi vuosia myöhemmin Woody Allenin Annie Hallin kohdalla, sattumoisin). Kolmas elokuva, Osaa mieskin rakastaa (Blume in Love, 1973) puolestaan haki inspiraationsa Jules ja Jimistä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä vuonna 1980 hän teki samasta aiheesta vielä suoremman, 70-luvulle siirretyn version Willie & Phil. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä Mazurskyn ehkä kaupallisin komedia, 80-luvun makuun räätälöity Beverly Hillsin pummi (Down and Out in Beverly Hills, 1986) oli variaatio Jean Renoirin Boudusta (1932) eikä yhtään esikuvaansa huonompi: minkä se esikuvalleen hävisi tyylissä, voitti se takaisin nauruissa ja Nick Nolten heittäytyvässä roolisuorituksessa. Beverly Hillsin pummista löytää myös mazurskylaisen maailmankatsomuksen kiteytyneimmillään: yltäkylläisen juppikodin sisällä käydään dialogia renttumaisen boheemisuuden ja takakireän juppiuden välillä, mikä konflikti ratkeaa lopulta seksin kautta. Vuoden hollantilaishitti Borgman on muuten ottanut yhtä ja toista Mazurskyn filmistä.



Merkittäviä ovat myös hellyttävä vanhuuskuvaus Harry & Tonto (1974), josta Art Carney voitti yhden Oscar-historian kuuluisimmista sympatiaäänipysteistä uuden metodisukupolven kirkkaimpien tähtien nenien edestä: Dustin Hoffman (Lenny), Al Pacino (Kummisetä II), Jack Nicholson (Chinatown); tärkeä on Nuoruuteni Greenwich Village (Next Stop, Greenwich Village, 1976), eräänlainen fiktiivinen omaelämäkerta; Eronnut nainen (An Unmarried Woman, 1978) kisasi parhaan elokuvan Oscarista; ja viimeinen huomattava teos, kriitikoiden lemmikki Vihassa ja rakkaudessa (Enemies: A Love Story, 1989). Tosin mainitsemisen arvoinen on vielä Kohtauksia tavaratalossa (Scenes From a Mall, 1991), jossa Mazursky viimein kohtasi Allenin.



Edellämainittujen lisäksi nostettakoon, kaiketi subjektiivisista syistä, esiin erityisesti kammottavalla suomenkielisellä nimellä läpsäisty Neukku New Yorkissa (Moscow on Hudson, 1984). Neuvostoliittolaisen loikkarin sopeutumisesta amerikkalaiseen elämänmenoon kertova draamakomedia on kerännyt vuosien saatossa ansaittua kulttimainetta. Älykäs ja seksin suhteen suorasukainen teos kantaa erehtymättömästi tekijänsä sormenjälkiä. Rikkaasti luonnosteltu zeitgeist ratsastaa hienosti viritetyn realismin aallonharjalla ja luo eteemme väkevän kolmiulotteiset henkilöhahmot: elokuva kuuluu Robin Williamsin suurimpiin voittoihin (tästä projektista ovat peräisin Williamsin yllättävät venäjänkielen taidot).

16 elokuvaohjauksen lisäksi Paul Mazursky oli mieluusti käytetty pikkuroolien täyttäjä, joista parhaiten muistettaneen vierailu Sopranos-sarjassa.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Mahtavat Alfredsonit: Ei omena kauas puusta putoa


Hans "Hasse" Alfredson

Tomas Alfredson (s. 1965) on tämän hetken kohutuin pohjoismaalainen elokuvantekijä johtuen hänen kahdesta viimeisimmästä työstään: Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätta komma in, 2008) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011). Tomaksen lahjakkuus kiertää verissä: hänen isänsä, Hans Alfredson (s. 1931), on oman sukupolvensa ikoni koomikkona, radiopersoonallisuutena, näyttelijänä, kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Länsinaapurissamme isä-Alfredson on luonut pitkän varjon, jonka alta poika on kunnioitettavasti noussut ja jättänyt ainakin Ruotsin ulkopuolella isäpapan omaan varjoonsa. Monet eivät edes tiedä Ystävät hämärän jälkeen -mestariteoksen tekijän isän olevan kuuluisuus.

Aivan sattumalta juuri tänään 83 täyttävä "Hasse" Alfredson oli kotikamaralla julkkis jo ennen elokuvaohjaajaksi ryhtymistään; ohjaajana hän toteutti vuosina 1968-88 seitsemän elokuvaa, joista kolmesta hänet palkittiin Guldbaggella. 2000-luvulle tultaessa hän on osallistunut elokuvaympyröihin harvakseltaan. Merkittävimpiä ovat sivuosat Millenium-trilogian viimeisessä episodissa Pilvilinna joka romahti (Luftslåttet som sprängdes, 2009) ja Jan Troellin upeassa epookissa Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögonblick, 2008) - oman ironiansa jälkimmäiseen tuo se, että veteraani Troellin huipputyö vei Guldbagget poika-Alfredsonin vampyyrihitin torahampaiden edestä.

Kansainvälisesti Hans Alfredsonin näyttävin ohjaustyö on Berliinissä kohua herättänyt Yksinkertainen murhaaja (Den enfaldige mördaren, 1982). Muutenkin hyvin vastaanotetun elokuvan suurimmat kohut keräsi Stellan Skarsgård, joka palkittiin festivaalien parhaana miesnäyttelijänä (yhdessä Michel Piccolin kanssa). Alfredson sovitti kankaalle oman, maailmansotien väliin sijoittuvan romaaninsa Den ond man (Paha mies tai, toisaalta, Vihainen mies), kertomuksen siitä, miten renki päätyi surmaamaan herran. Elokuva alkaa Skarsgårdin paetessa surmatyön näyttämöltä rakastettunsa kanssa herransa autolla. Skarsgård esittää köyhän perheen vesaa, jolle elämä on latonut käteen kurjat kortit. Suu-kitalakihalkion rampauttamana syntynyttä Sveniä pidetään pienestä pitäen idioottina siinä määrin, että hän uskoo siihen itsekin. Kuitenkin hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan sekä ajamaan autoa: pikkuhiljaa käy selväksi, että vaikkei ruudinkeksijä olekaan, on Svenin tyhmyys pikemminkin yhteisön sanelema käsitys kuin tieteellinen tosiseikka. Sven ajautuu tienoota hallitsevan pohatan Höglundin huostaan. Ohjaajan itsensä komeasti esittämä sikarikas isäntä osoittaa Svenille sijan navetasta ja työsaran tiluksilta: palkkaa ei makseta, mutta Sven tietää Höglundin nettoavan yhteiskunnalta tukia "vammaisen" huolenpidosta dickensiläiseen tyyliin.

http://i.imgur.com/tEI6QPm.png?1
Verdin enkelit

Elokuva-arkisto sijoitti Yksinkertaisen murhaajan Trilleri-Ruotsi-teeman alle, mutta trillerin nahkoihin Alfredsonin elokuva ei kyllä mahdu. Jännityksen tilalla on yhteiskuntakriittinen tragedia. Höglund on paha kapitalisti symboliksi asti. Elokuva kuvaa sitä, miten suuren omaisuuden hallitsija voi käyttää valtaansa pienempiään kohtaan ilman, että pieni voi löytää systeemiltä mitään tukea ja oikeutta. Tähän Alfredsonin elokuva myös kaatuu; mitä pidemmälle se etenee, sitä voimakkaammaksi käy "ennen nähdyn" tuntu. Ohjaaja-käsikirjoittaja kehrää tarinaansa keinoin, jotka ovat läpeensä tuttuja Dickensinsä, Zolansa ja Sandemosensa lukeneelle, Fordia, von Stroheimia ja Wellmania katsoneelle. Tarinan eetokseen on helppo yhtyä, mutta Alfredson ei tuo valkokankaalle mitään lisättävää yleismaailmallisiin totuuksiin. Paljolti tämä johtuu siitä, ettei Alfredsonin visuaalinen silmä osoittaudu kovin kummoiseksi. Ajankuva on kyllä luotu taitavasti, mutta kuvailmaisu pysyttelee banaalissa perustekemisessä. Verdistä innoittunut ohjaaja laittaa Svenin näkemään Requiemin säestämiä näkyjä enkeleistä, mutta näistä hetkistä puuttuu kokonaan kaivattu tyylittely.

Elokuva pysyy kuitenkin raiteillaan ja mukavasti seurattavana, kunnes kolmas näytös menee plörinäksi. Ohjaajan poika ilmaantuu kuvaan aivan yhtäkkiä hakattuna ja ojaan heitettynä Axelina: emme koskaan saa tietää, miten hän sinne päätyi, emmekä saa sekuntiakaan seurata Axelin ja Svenin ystävyyden kehittymistä, se vain on. Lopussa Alfredson yrittää kunnianhimoisesti post-modernia aikatasojen sekoittamista, jossa Sven nähdään yhtäkkiä astelemassa läpi 80-lukulaisen ympäristön. Sanoma on selvä - herrat ja rengit makaavat samoissa juoksuhaudoissa edelleen -, mutta sen muotoilu ontuu eikä tee vaikutusta. Itse asiassa Yksinkertainen murhaaja muistuttaa kovasti ajankohdan suomalaisia elokuvia, hyvää tarkoittavia, mutta kömpelöitä. Varsinaisessa lopetuksessa - jonka aavistaa minuutteja ennalta - ei tahdo kyetä näkemään muuta kuin kliseistä draamatekniikkaa. Side varsinaiseen tapahtumiseen ja mukana elettyihin henkilöihin on jo siinä määrin höllentynyt.

Stellan? Siis oikeasti?
Yksinkertaista murhaajaa pitääkin pystyssä lopulta vain Stellanin mahtavuus. Vielä kolmikymppisenäkin Skarsgård menee täydestä 18-kesäisenä eikä häntä voi tunnistaa, jos lähin vertailukohta on 12 vuotta myöhempi Breaking the Waves. Tämäkö siloposkinen hongankolistaja, joka näyttää nuoren Vesku Loirin ja yhtä nuoren Martti Syrjän sekoitukselta, on Ruotsin karheaääninen lahja Hollywoodille? Tuo yhdistelmä ei ihan ensimmäisenä juolahda mieleen Stellania näinä päivinä katsellessa. Paitsi ulkonäkö, myös tekniikka vaikuttaa muuttuneen. Skarsgård tekee Svenin koulutetun teatterinäyttelijän keinoin fysiikasta lähtien. Orionin suomenruotsalaisetkin katsojat olivat varmaan kiitollisia suomennoksesta, sillä niin muodottomaksi näyttelijä oli uskaltanut hahmonsa puhevian kasvattaa. Sittemminhän Stellan Suuri on aina vain minimalisoinut ilmaisuaan, mistä huippusuoritus Nymfomaanissa paraatiesimerkkinä.

Poika-Alfredsonin ohjauksessa ei Stellania vielä ole nähty...

Grattis på födelsedagen, Hasse! - Monroe

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Cinemadrom8-raportti



"Puolikas 'drome', kiitos!" Sairastapauksen vuoksi FilmiLiekin edustus tämänkeväisillä Cinemadrome-festivaaleilla rajoittui lauantaihin. Niinpä todistajanlausunnot muun muassa viikonlopun ylivoimaiseksi kohokohdaksi yleisesti nostetusta Manos: The Hands of Fatesta jäävät tällä kertaa uupumaan. Mutta Niagara-931-akselilla kuului jo toiveikkuutta herättäviä huhuja mahdollisesta uusinnasta jahka syys saa. Malja sille aatokselle!

Vaikka lauantai-ilta sujui saumattomasti tunnelmallisessa yhteishengessä, osoittautui ajankohta kenties sittenkin hieman liian myöhäiseksi; siinä mielessä nimittäin, että huhtikuun viimeinen viikonloppu puhkui jo täyttä kevättä eikä aurinkoisuus ja linnunlaulu sopinut täysin yks' yhteen Dromen tarjonnan kanssa. Niinpä ilmeisen moni potentiaalinen dromettaja olikin valinnut ulkoilmailot pimeässä istumisen sijaan. Väkeä riitti silti festivaalihengen pitimiksi ja joviaalisuutta riitti joskus liiankin kanssa: rento ja pingottamaton suhtautuminen tapahtumaan loivat yleensä ilmaan mukavaa värinää, mutta johtivat toisinaan - etenkin pikkutunteja lähestyttäessä - vähän tylsiin ylilyönteihin. Tietyssä vaiheessa saavutetun humalan seurauksiin kuuluvat penkille sammuminen ja kyvyttömyys ymmärtää paikalla olevan muitakin, jotka ovat maksaneet lipuistaan. Tässä mielessä isoin kritiikki kohdistuu Dromen omaan talkoohenkilökuntaan, joka piti rapisevine pusseineen ja pulloineen, tölkkeineen isointa meteliä. B-leffaa eli ei, kyllä se silti pistää vituttamaan, kun on tehnyt puolikuntoisena 200 kilometrin matkan ja päätyy kuuntelemaan muiden olohuonekäyttäytymistä, etenkin jos kankaalla pyörii White of the Eyen kaltainen melkein taideteos. Ihan ghetto-kinoa kun Drome ei kuitenkaan ole.



Ennen White of the Eyeta ilta käynnistettiin melkein alkukuvanomaisesti harvinaisen uutuus-scifin Tampereen ensi-illalla. Ecuadorilaisen Sebastián Corderon ohjaama Europa Report osoittautui kunnianhimoiseksi yritykseksi elvyttää tutkimusretken alagenreä scifin äänilajissa. Ilmeisen vaikea ja alibudjetoitu projekti sai viime syksynä USA:n ensi-iltansa liki kaksi vuotta kuvausten päättymisen jälkeen ja floppasi pahasti. Erityisen hyvänä sitä ei noin kokonaisuutena voikaan pitää, mutta katsomisen arvoisena silti. Se nimittäin ottaa aiheensa mukavan vakavasti eikä yritä tieten tahtoen aliarvioida katsojien älykkyyttä. Europa Report yrittää kuvata mahdollisimman todentuntuisesti ihmiskunnan ensimmäistä tutkimusretkeä Jupiterin Europa-kuuhun samalla nivoen mukaan jännitys- tai kauhutarinan konventioita. Cordero on teknisesti pätevä ja osaava elokuvantekijä, mutta ehkä perusongelma on sittenkin valitussa tyylilajissa: Europa Report on tehty mukadokumentaarisen found footage -trendin opein. Periaatteessa siis kaikki kuvamateriaali on peräisin aluksen "omista" kuvatallenteista. Tämä kuitenkin tuntuu rajoittavan Corderon skaalaa, tehden kokonaisuudesta vähän teennäisen. Pahempaa on kuitenkin, että mukaan on ympätty Maassa projektia johtavan Embeth Davidzin (ja yhden apulaisensa) kommentaari. Hyväänkin näyttelemiseen kykenevä Davidz on Eton-englantia ääntävänä, kylmäkiskoisena köyhän naisen Tilda Swintonina täysin sietämätön. Häntä haluaa koko ajan vain lyödä, varsinkin lopussa, jossa hän vääntää rautalangasta, mitä katsojien tulee tarinasta ajatella. Käsikirjoitus olisi saanut käydä vielä kerran korjattavana.

Cordero ei muutenkaan loista näyttelijäohjaajana, mikä usein onkin tällaisten "hard scifi"-elokuvien kompastuskivi. Useimmat retkikunnan jäsenistä ovat täysin mitättömiä. Michael Nyqvist sentään saa hahmostaan jotain irti. Ehdoton valopilkku on eteläafrikkalainen Sharlto Copley. District 9:ssa läpi lyönyt Copley on paljastunut poikkeuksellisen rohkeaksi, älykkääksi ja teknisesti virtuoosimaiseksi näyttelijäksi - Europa Reportissa hän esittää pilke silmäkulmassa oman tulkintansa stereotyyppisestä amerikkalaissankarista, josta ei ironiaa puutu. Silti elokuvan ehdoton kohokohta on hänen hahmonsa kuolinkohtaus (tämä kohtalo käy ilmi jo elokuvan prologissa), jossa Copley taatusti improvisoiden löytää kaikki oikeat nuotit astumatta yli.

Vain neljä elokuvaa valmiiksi saattanut skotlantilainen kulttiohjaaja Donald Cammell on kuuluisin yhdessä Nicolas Roegin kanssa tekemästään Performancesta. 17 vuotta myöhemmin valmistunut Tappajan silmin (White of the Eye, 1987) on sekin kulttimainetta nauttiva jännäri, jossa naisia pilkkova (misogynia kohosi melkeinpä teemaksi tässä Dromessa) sarjamurhaaja mellastaa modernissa Villissä Lännessä. Pääepäillyksi kohoaa David Keithin sittemmin jonnekin kadonnutta lahjakkuutta ja intensiteettiä huokuva karismaattinen, hifi-laitteistojen guruna itsensä elättävä perheenisä.



Cammellia ei niinkään kiinnosta kaikkien tehojen repiminen kuluneesta juonikuviosta, vaan sen taakse kätkeytyvien syvempien merkitysten esiin kaivaminen. On kiistanalaista, kuinka hyvin hän tässä sitten lopulta onnistui, mutta elokuva on joka tapauksessa kiehtova ja usein innovatiivisesti kuvattu sekä leikattu, vaikkei ehkä aina ihan...järkevä. Filmin (kopio oli muuten ilahduttavan hyväkuntoinen, miksi olikin varsin ironista, että se meni ainoana poikki) edetessä tulee väistämättä mieleen, että Cammell ei ehkä pelannut ihan täydellä pakalla. On vaikea kuvitella täysin selväpäisen mielen päätyvän tällaisiin ratkaisuihin. Visuaalisesti elokuvan paras anti sijoittuu ensimmäisen kelan vaiheille, mutta kuuluisuutensa se on ansainnut loppukäänteillään, joissa viitataan Godardin Hullu Pierrotiin ja vedetään aihe täysin överiksi kuin vastapainona siihen asti vallinneelle tasapainoisuudelle. Ehkäpä tähänkin kätkeytyy jonkinlainen ulkopuolisen tarkkailijan kritiikki Yhdysvaltain myyttiä kohtaan.

Myyttinen on myös Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks eli The Incredible Torture Show eli Master Sardu and the Horror Trio, joka voisi lisäksi olla nimeltään "Miehet, jotka vihaavat naisia". Kidutuspornon varhaisesta esi-isästähän tässä on kyse. Protagonisti Sardulla on limaisissa kellariteattereissa pyörivä makaaberi varietee-show, jossa esitellään teatraalisesti eri tapoja kiduttaa ja surmata vähintäänkin yläosattomia naisia - paitsi, että yleisön tietämättä kaikki on ihan totta. Reed yrittää nähtävästi jonkinlaista satiiriakin, kun näytöksen aiheellisesti tyrmäävä kriitikko joutuu Sardun ja tämän kääpiöapurin (tottakai) kidnappaamaksi ja Sardu yrittää pakottaa tästä tunnustusta työlleen. Valitettavasti jää kertomatta mihin lopputulokseen päädytään, sillä leffa on legendaarisuudestaan huolimatta täysin avuton ja jäi siksi kesken. Mauttomuuden komiikka ei pure, koska leffa laahaa ja ajoituksesta ei ole tietoakaan. Joskus roska on vain roskaa. Ylivoimaisesti parasta näytöksessä oli hillitön vanhojen eroottisten elokuvien trailerishow, joka vielä esitettiin filmiltä!



Kesken jäi myös illan viimeinen, Herb Robinsin käsittämätön The Worm Eaters (1977). Aivan yhtä huonosta ei ole kyse ja leffa olisi tullut katsottua loppuun parikymmentä minuuttia lyhyempänä. Sillä lyhärin aiheestahan tässä on oikeastaan kyse. Ohjaaja-käsikirjoittaja-päätähti-auteur Robins esittää Herman Umgaria, jossain USA:n Keski-Lännessä vaikuttavaa saksalaisemigranttia, joka pitää maailman huonointa leirintäaluetta ja kasvattaa matoja. Tarinan pahikset yrittävät vallata Hermanin alueet vaurastumishankkeidensa tieltä, mutta Herman iskee takaisin syöttämällä vähän kaikille ja satunnaisesti matoja, jotka jostain syystä mutatoivat uhrit jättiläismäisiksi matoihmisiksi (erittäin halvoissa kumipuvuissa). Mikään mastermind ei Herman ole, joten hänen touhuistaan puuttuu suunnitelmallisuus ja koherenssi - ja sitä myöten puuttuvat ne leffastakin. Herää vain kysymys, mistä näitä pöhköjä kameran taakse riittää - ja mistä heidän rahoittajiaan. Kopio oli niin hyväkuntoinen, että tuskin sille ihan valtavasti oli käyttöä riittänyt valmistumisensa jälkeen; tekstitykset olisivat silti olleet kivat, sillä sen verran tolkutonta mongerrusta Robinsin aksentti on. Kuten sanottu, leffa on vaan liian pitkä, mutta muutamat hämmentyneet naurut sen ensimmäisestä tunnista saa irti. Mainettahan komedia on kerännyt muutamilla madonsyöntikohtauksillaan, jotka on toteutettu "oikeasti", vaikka ainakin joistain lähikuvista huomaa selvästi, että näyttelijät tekevät kaikkensa ollakseen oikeasti pureksimatta suussaan kiemurtelevia matoja. Muutamaa vuotta aiemminhan John Watersin Pink Flamingosissa oli syöty koiran ulostetta. Watersin anti-establishment-provokaatio vesittyy kuitenkin Robinsin lahjattomammissa käsissä joksikin mitäänsanomattomaksi. Parasta The Worm Eatersissa on sen alkutunnari ja pikkukakkosmaiset piirroskreditit.


maanantai 17. helmikuuta 2014

Pitääkö mun kaikki hoitaa? (Suomi, 2012)

Janne Kontkanen palkittiin eilen historiallisesti Yhdysvaltain elokuva-akatemian juhlagaalassa, jossa myönnettiin tunnustusta elokuvaa tieteen ja tekniikan työläisinä edistäneille.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Oscar-ehdokkuuteen yltänyt suomalainen lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? puolestaan saapuu kotimaassa levitykseen Korson alkukuvana. Selma Vilhusen ohjaama ja Kirsikka Saaren kirjoittama elokuva on 7-minuuttinen komedia.

Eniten huomiota kiinnittää taidokkuus, millä Vilhunen kuljettaa vauhdikasta tarinaa. Elokuva on ohi melkein ennen kuin huomaakaan. Vilhunen leikkaa tehokkaaseen pakettiin muutaman tunnin viipaleen häistä myöhästyvän perheen arjesta; sitä dominoi Joanna Haarttin äitihahmon touhotus. Juttu on hyvin simppeli, mutta Vilhunen ehtii silti säväyttää tapahtumien juoksuttajana, käsivarakameran käyttäjänä ja henkilöohjaajana. Jos kohta Santtu Karvonen jää valjuksi Haarttin ensiluokkaisen pääroolin säestäjänä.

Mistään uudesta teoksesta ei ole kyse. Pitääkö mun kaikki hoitaa? valmistui ja saapui festivaaleille jo kaksi vuotta sitten, jolloin se voitti entisten Kettupäivien pääpalkinnon fiktiosarjassa. Ei voi olla huomaamatta, että se kuitenkin jäi palkinnoitta lyhytelokuvan suomalaisessa päätapahtumassa, Tampereen elokuvajuhlilla. Eikä voi olla pohtimatta, miksi.

Niin etevästi kuin tämä lyhytkomedia onkin kerrottu, sillä ei ole ihan hirveän paljon kerrottavaa. Se on kovasti tuttu kertomus liian myöhään nukkumisen aiheuttamasta kiireestä ja hätäilystä - kun on ehdittävä häihin. Asetelma on kaikkein tutuin tietysti Richard Curtisin maamerkkikomediasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Curtisia ennen samaa teemaa on käyttänyt esimerkiksi Pierre Étaix, jonka ko. lyhytteos Heureux anniversaire voitti Oscarin melkein tasan 50 vuotta sitten! Lopetus palauttaa mieleen muistikuvan eräästä televisiolle tehdystä lyhytelokuvasta - mahdollisesti Akkaa päälle -jakso? -, jossa pommiin nukkunut mies kiirehtii Helsingistä Tampere-talolle mitään keinoja säästämättä. Niinpä Pitääkö mun kaikki hoitaa? kylläkin huvittaa, mutta tylsentää komediallisen kulmahampaansa yllätyksellisyyden puutteeseen. Ja vaikka Haartti onkin kerrassaan mainio, jää kenties tunne, ettei elokuva täysin lunasta nimeään, sillä äiti pääsee lopulta aika helpolla voidakseen manata otsikon mukaisesti.

Oscar-gaala järjestetään tänä vuonna maaliskuun 2. ja 3. päivän välisenä yönä Suomen aikaa.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Mykät skandit 3/3: Vuori-Einari ja sen muija (1918)

Saapuessaan ensi-iltaan uudenvuodenpäivänä 1918, Lainsuojattomien (eli Berg-Ejvind och hans hustru) säestyksenä kuultiin sovituksia Jean Sibeliuksen teoksista. Vuonna 1989 elokuvasta teetettiin uusi laitos, johon musiikin sävelsi varta vasten Torbjörn Iwan Lundquist. Alkuun, seitsenosaisen saagan 1. jakson aikana, Lundquistin moderneja sävyjä tavoitteleva säestys tuntuu hieman vieraannuttavalta, mutta tasaantuessaan perinteisempään malliin, alkaa musiikki elää paremmin kuvan rinnalla. Loppujaksoissa Lundquist tavoittaakin jo jotain hyvin olennaista Victor Sjöströmin todella tunteella ohjaamasta tarinasta, melkein niskavilloja nostattavin tehoin.

Huolimatta 73 minuutin kestostaan, on Lainsuojattomat aito eepos. Se on pohjimmiltaan simppeli, Islannissa tapahtuva romanttinen tragedia ison talon emännän Hallan ja vaeltelevan, karkulaiseksi paljastuvan Kàrin/Ejvindin välillä. Ajomiehen tapaan on nytkin temaattisesti kyse moraliteetista, jossa näytetään, mitä hyvänsuopuuden ja toisen ymmärtämisen puute voi saada aikaan. Mutta kiinnostavampi on pintataso, jossa Sjöström tuntuu väliin kuljettavan kertomusta kuin olisi toimintaleffaa tekemässä.

Lainsuojattomien aikajänne kattaa noin 16 vuotta. Kun se tiivistetään tuntiin ja varttiin, voi heti ymmärtää, että nyt ei ohjaksia pidetä suotta piukalla. Sjöström ottaa kaiken irti karuista tunturimaisemista, joiden villi luonne kohtaa vertaisensa pariskunnassa, josta todetaan, että "rakkaus oli heidän ainoa lakinsa". Sjöström roolitti rakastetukseen oman vaimonsa, Edith Erastoffin, eikä kemiasta ole puutetta. Molemmat tekevät hienot roolityöt, mutta Sjöström varsinkin on kuin liehuva liekinvarsi ja väkevää lientä. Lieneekö noihin aikoihin millään maan kolkalla ollut vahvempaa valkokangasnäyttelijää, kun muistaa vielä täydellisen muodonmuutoksen kolme vuotta myöhemmin seuranneeseen Ajomieheen?

Sjöströmin kerronnan kivijalkaa on tässäkin realismi, mutta se ei millään muotoa seiso vahvojen tunnelatausten tiellä. Ohjaaja ottaa esimerkiksi ihmisistä tunturien laella otoksia, jotka voisivat olla Eisensteinin tai Dovzhenkon teoksista seuraavalla vuosikymmenellä. Tarina kuuluu kielletyn rakkauden kuvauksiin - tässä tapauksessa esteenä on yhteiskunta, joka on onnettomien käänteiden seurauksena tehnyt Ejvindistä henkipaton. Halla puolestaan uhraa Ejvindin eteen kaiken, lopulta mielettömyyksiin asti - kliimaksi on niin hurja, että katsoja tajuaa mitä todella on tapahtunut vasta tarinan jo juostessa eteenpäin. Todella suurta teoksessa on kuitenkin viimeinen, seitsemäs luku, jossa pitkän aikahyppäyksen kautta rakastavaisten välit asetetaan koetukselle. Musiikki vaimenee, kuuluu vain lumen ulvonta.

Mykät skandit 2/3: Ajomies (1921)



Victor Sjöströmin (1879-1960), Ingmar Bergmanin alttarijumalan, pääteos Ajomies (Körkarlen) on varmaankin mykkäkauden myyttisin skandielokuva. Se ei ole säilynyt ajan aallonharjalla yhtä hyvin kuin Dreyerin Jeanne D'Arc tai Vampyr eikä siksi ole ollut yhtä hyvin nähtävillä. Eipä Sjöströmin ohjaajanurakaan jatkunut huikean menestyksekkään mykkäkauden jälkeen samalla tavalla kuin Dreyerilla (jolla hänelläkään ei ollut helppoa). Mutta esim. Bergmanin ja von Baghin puheenvuoroissa koskien Ajomiestä on ollut samaa poltetta kuin jonkin Peilin kohdalla.

Niinpä niiden 20 vuoden aikana, jotka jouduin Ajomiehen näkemistä odottamaan, siitä tuli väistämättä ennakko-odotusten sävyttämää elokuvaa. Lopulta elokuvassa yllätti sen suoruus ja yksinkertaisuus.

12 vuotta aikaisemmin Nobel-palkitun Selma Lagerlöfin romaaniin pohjautuva Ajomies on vanhanaikainen, kristillinen moraliteetti kurjan elämän viettäneestä miehestä, joka kuoltuaan joutuu kohtaamaan Kuoleman vankkureiden ajurin pelkääjänpaikalla elämänsä tilinpidon silmästä silmään. Se on Miehen muotokuva, jossa pöydälle lasketaan itsekkyyden, ajattelemattomuuden, viinanhimon ja putkikatseisuuden äyrit.

Täytyy olla niin, että seuranneina vuosikymmeninä näiden perusasioiden loputon käsittely on tehnyt Ajomiehestä osittain vanhentuneen - tai vanhanaikaisen. Sjöströmin käsi ei aina nimittäin ole varsinaisesti höyhenenkevyt. Toisaalta raskassoutuisuudessa - mikä ei ole sama asia kuin tylsä - on kiistatonta voimaa. Näin etenkin, koska Sjöströmin realismi on vieläkin kovaa valuuttaa. Ajomies kuvaa köyhiä työläisistä kirkon köyhäinapua nauttiviin eikä Sjöströmin näkyihin savuisten kapakoiden ja piskuisten työläiskotien oloista ole nokan koputtamista. Toisaalta Ajomies on nimenomaan kuuluisa kaksoisvalotuksistaan, joilla henget erotetaan reealitodellisuudesta.

Sjöström näyttelee itse pääosan. Siitä ei ole muuta sanottavaa kuin että Mansikkapaikan tohtori Borg kuuluu elokuvahistorian todella suuriin ohjaaja-näyttelijöihin. Hän ei säästele itseään kuvatessaan Davidin rapaista kännäämistä. Vaikuttavimmillaan Ajomies on syvimmän draaman hetkillä, kun itseensä syvälle nähnyt Sjöström-David rukoilee ihmistä suuremmilta voimilta perheensä säästämisen puolesta. Nämä hetket ovat varmaan kolahtaneet suuressa osassa katsojakuntaa sieluun asti.

Ajomiehestä tuli erityisen suosittu Ranskassa, missä Julien Duvivier toteutti remaken vuonna 1939.