Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)
Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.
Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.
"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.
Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.
Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.
Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.
Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.
Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.
Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti