torstai 19. toukokuuta 2022

19.5. Leffavisan 3. kierros

 



Indiana Jonesin saaga (max. 12 pt.)

Steven Spielberg ja Harrison Ford ovat tehneet yhdessä 4 elokuvaa arkeologi Indiana Jonesin seikkailuista. Tehtävä:

Nimeä nämä tarinat, ja laita ne kronologiseen järjestykseen niiden vuosilukujen kera, joihin kukin tarina sijoittuu.

Pisteitä saa a) tarinoiden nimistä b) aikajärjestyksestä c) oikeaan osuneista vuosiluvuista. Yli viiden vuoden heitoista tulee miinuksia.

Kirjoita vastaus kommenttiosioon (ei vaadi rekisteröitymistä).

Esimerkkivastaus:

Joukkueen nimi
Elokuvan nimi Vuosiluku
Elokuvan nimi Vuosiluku
Elokuvan nimi Vuosiluku
Elokuvan nimi Vuosiluku

Onnea matkaan!

tiistai 17. toukokuuta 2022

Monroen Leffavisa S14 E04: "Torstain Leffakerho"



Kehräsaaren Rainassa kilpaillaan elokuvatietämyksessä jälleen torstaina 19.5. kello 19 - ja kilpaillaan muuten kesälläkin aina joka kolmas viikko! Seuraavat visaillat ovat 9.6., 30.6. ja 21.7.

Tänä torstaina on luvassa yllätyksellinen erikoisvisa, joka nostaa vertauskuvallisesti hattua maailman parhaalle visaisännälle (?!) Takaamme, että tässä viiden kierroksen mammutissa riittää puuhaa koko illaksi. On amerikkalaista elokuvaa, on musiikkia, on videonäytteitä, rottia, turkkilaista kulttileffaa ja jotain aivan uuttakin.

Ja hei, visaa sponsoroi Hämeenkatu 5:n mainio Suomalainen Kirjakauppa, mikä tarkoittaa, että palkintoja riittää nyt monelle muullekin kuin kärkikolmikolle! Visaileminen kannattaa aina, vai miten se Jörkka tapasi sanoa.

Tervetuloa siis viihtymään ja iltaa istumaan Monroen kanssa! Ottakaa mukaan ystävänne, naapurinne, tanssimieltä (tai -kengät!) ja sylikaupalla intohimoa elokuvia kohtaan.

Nähdään pian!

perjantai 6. toukokuuta 2022

Ted K (elegia osattomille miehille)

Tony Stonen Ted K


Nous taloni yhdessä yössä -
kenen toimesta, Herra ties.
- Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? -

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.
                        - Uuno Kailas (1901-33)


Elokuva Yhdysvaltojen kuuluisimmasta ja erikoisimmasta terroristista valmistui vasta neljännesvuosisata rikollisen kiinni ottamisen jälkeen. Eikä se syntynyt Hollywoodissa: Ted K on riippumaton tuotanto; sen tuottaja ja pääosanesittäjä on eteläafrikkalainen. Elokuvan taustalla on joukko itsenäisesti ajattelevia, älykkäitä tekijöitä.

Tuloksena on poikkeuksellisen fiksu ja puhutteleva teos, joka laajenee paljon Ted Kaczynskin tarinan rajojen ulkopuolelle. Sen monista teemoista keskeisimmäksi nousee miehinen yksinäisyys.

Useimpien on vaikeaa samaistua kirjepommittajaan, mutta Tony Stonen loisto-oivallus on se, että melkein jokainen voi jollain tasolla samaistua rintaa kourivaan yksinäisyyteen. Siksi elokuva saa tuotua riivatun päähenkilönsä iholle. Tedin pieni ja karu metsämökki - kodin ja vankilan vastine 25 pitkän vuoden ajan - saa yksinäisyyden muistomerkin aseman.

Näemme oman kotikaupunkimmekin kaduilla joka päivä omaa polkuaan auraavia keski-ikäisiä miehiä, muurit harteillaan ja etäisyyteen luoduissa silmissä yksinäisyyden jäiset tähdet.

Kun olin lapsi, meidänkin kulmillamme tunnettiin yhden sortin "Ted K": yllä kuluneet, tahraiset ja halvat rytkyt, harteille valui pesemätön tukka, johon sakset eivät olleet koskeneet vuosiin, kasvojen peittona ikäloput silmäsit ja hoitamaton parta hän touhusi eteenpäin raahaten selkä vääränä luvutonta määrää täpö täysiä kasseja ja nyssyköitä. Tiedettiin kertoa varmana, että tuo kummallinen olento oli seitsemän ällän ylioppilas.

Theodore Kaczynski (s. 1942) hyväksyttiin Harvardin yliopistoon 16-vuotiaana, missä häntä pidettiin matemaattisena ihmelapsena. Hän väitteli itsensä tohtoriksi ja toimi opettajana jokusen vuoden.

Pettymykset ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä sekä kamppailu omien raivon tunteiden kanssa ajoivat huippuälykkään nuoren poikkeukselliseen ratkaisuun alle kolmekymppisenä: Ted käänsi selkänsä ihmiskunnalle ja muutti Montanaan keskelle metsää, missä hän erakoituneena kehitteli teoriaansa modernin teknologian merkitsemästä tuhosta luonnolle.

Vuonna 1978 hän lähetti maailmalle ensimmäisen kuudestatoista kirjepommistaan.

Aika harva olisi samassa tilanteessa kääntynyt metsäpolun risteyksestä Tedin valitsemaan suuntaan. Elokuvana Ted K valaisee upeasti niitä olosuhteita ja tekijöitä, jotka tekivät Tedistä poikkeuksen - ja merkittävin näistä on Ted itse.

Elokuva manipuloi hienostuneesti katsojan tunteita ja odotuksia. Alkupuolen hermoja repivät jaksot kasvottomista viikonloppumotoristeista tunteettomasti raastamassa luonnon rauhaa riekaleiksi saisivat kenet tahansa raivon partaalle. Harvoin on näytelmäelokuvassa tavoitettu yhtä tarkasti luontoa "hyödyntävän" teollisuuden kylmäävä todellisuus ihmisen ulkopuolisen luonnon näkökulmasta. Kuvaaja Nathan Corbinin tarkasti rajatut, tyynet kompositiot latautuvat yllättävästä voimasta.

Tim Obzud ja Blanck Mass vastaavat elokuvan syliin hyppäävästä äänimaailmasta. Ensin mainittu äänisuunnittelijana ja jälkimmäinen (nokkela sanaleikki viittaa Max Planckin yksikköön) suggeroivan musiikin tekijänä.

Ted K on elokuva yliherkästä yksilöstä puun ja kuoren välissä. Ihmisiin ja teknologiaan pettynyt Kaczynski etsii rauhaa ja harmoniaa luonnon helmasta vain pettyäkseen uudestaan. Vailla seuraa hän on pakotettu purkamaan ajatuksiaan päiväkirjamerkintöihin; elokuva pohjautuu näihin Tedin omiin sanoihin, joita vuosikymmenten mittaan karttui 25 000 sivun verran. Niissä hän tunnustaa väkivallantekojensa perimmäiseksi motiiviksi henkilökohtaisen koston - rivien välistä voi lukea, ettei edes Ted itse sielunsa syvyyksissä uskonut teoillaan olevan maailmaa muuttavaa voimaa.

Näistä päiväkirjoista Stone ja hänen kirjoittajatoverinsa ovat löytäneet pelkkää trilleriä syvemmälle ulottuvan kurottavan väylän ns. "lone gunmanin" sielunmaisemaan, ja katsojana voin olla tästä vain kiitollinen. Kunnianhimoinen kokonaisuus alkaa loppupuolellaan venyä ylipitkäksi, mutta kameran räpsähtämätön katse pedon silmiin säilyy loppuun asti.

Ted Kaczynski oli tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei päässyt eroon ajattelunsa ristiriitaisuudesta. Lopulta hänkään ei kyennyt näkemään omaa lajiaan osana luontoa, vaan jonakin luonnon ulkopuolisena, jota vastaan piti taistella kaikin keinoin - paitsi yhdessä muiden lajitoverien kanssa.

Tämä on yksi niistä tasoista, jotka mestarillinen näyttelijä Sharlto Copley läpivalaisee suorituksessa, joka on niin yhtä elokuvan rakenteen kanssa, ettei siinä ole häivähdystäkään virtuoosin sooloilusta. Copleyn tekniikka on niin saumaton, ettei sitä huomaa, vaikka rooli on hyvin vaikea. Kivuliaimmat jaksot sijoittuvat sivuhenkilön mittoihin kasvavaan puhelinkoppiin, josta käsin Kaczynski kerjää kiusallisesti äidiltään ja veljeltään rahaa - jotka käyttää pommitarpeisiin. Elokuva pysyy, kuten oikein onkin, empaattisena mutta viimeistään näissä kohtauksissa karisevat sympatian rippeetkin.

Ehkä Ted Kaczynski on yhteiskunnan luoma, kuten me kaikki olemme, mutta valinnat ovat hänen omiaan. Sillä toisin kuin Ted, se seitsemän ällän ylioppilas lapsuudestani ei syyttänyt muita omasta tilanteestaan.

Kuten Ted K vastaan panemattomasti näyttää, ihmisen toiminta luonnossa ylittää sietokyvyn reippaasti, ja vaistomaisesti me sympatiseeraamme miestä mökissä. Ja jos Ted ei olisi luovuttanut liian aikaisin, ehkä hänestä olisi voinut tulla oman maansa Linkola. Älylliset voimavarat ainakin olisivat riittäneet. Kuka tietää, hänestä olisi voinut tulla opettaja ja majakka, mutta hän valitsi sisäänpäin kääntyneemmän, kyynisemmän ja tuhoavamman elämäntavan, joka loppujen lopuksi palveli vain hänen omaa sairasta egoaan. Ted ei koskaan opetellut keskustelemaan toisten kanssa. Hän karttoi ihmisääntä niin paljon, että kuunteli mökissäänkin vain soitinmusiikkia. Mutta yksinäisyys ei tee hyvää, se saa höpisemään itsekseen - eikä vastaamassa ole kuin kaiku. (Ehkä tässä piilee viesti heillekin, jotka rakentelevat sosiaalisessa mediassa omia kupliaan ja kaikukammioitaan.)

Suurin ironia tarinassa onkin se, että kun Ted viimein saa pakotettua julistuksensa julkaistavaksi, juuri se johtaa FBI:n hänen jäljilleen. Elokuvan loppu saa tuntemaan häilähtävää surua päähenkilön puolesta. Hänen maailmankuvansa oli niin pieni, hänen keinonsa vuorovaikutukseen niin mitättömät. Mitä tuhlausta. Ja nyt hän vanhenee coloradolaisessa vankilassa, paksut muurit hänet rakastamastaan luonnosta erottaen. 

Kaikille yksinäisille miehille:

Te pärjäätte ihmisinä hyvin. Ted Kaczynski on maailmankuulu, hänestä on tehty elokuvakin. Mutta ironisesti hän on saanut teitä vähemmän aikaan: hänen olemassaolonsa on vähentänyt hyvää maailmassa. Toisin kuin te - työttömät, syrjäytetyt, yksinäiset - Ted K. ei pystynyt tekemään edes vähintä vaadittua määrää ihmisyytensä eteen. Toisin kuin te, Ted K. ei kantanut vastuutaan, vaan etsi syitä kaikista muista paitsi itsestään. Ehkä osa teistä on heikkoja ja liian voimattomia muuttamaan olosuhteitaan - mutta te siedätte elämäänne muihin kajoamatta ja heitä, vaikka sitten pitkin hampainkin, kunnioittaen.

Tediin verrattuna te pärjäätte hyvin.



tiistai 3. toukokuuta 2022

Leffavisa 7.4.

 

 

1.     Kuka korvasi Johnny Deppin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvasarjan pahiksena? (Mads Mikkelsen) 1p.

 

2.     Robert Eggersin viikinkielokuvaa The Northmania odotetaan jo kuin kuuta nousevaa. Mikä oli Eggersin edellinen, täällä Cinemadromessakin nähty elokuva? (The Lighthouse) 1p.

 

3.     Veteraaniohjaaja Ridley Scott teki viime vuonna peräti kaksi elokuvaa, nimetkää molemmat. Puoli pistettä per leffa. (House of Gucci ja The Last Duel) 1p

 

 

4.     Jim Carrey ja Kate Winslet rakastuvat ja unohtavat toisensa elokuvassa Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind) Missä he sopivat tapaavansa elokuvan lopussa? Haemme paikkakuntaa. (Montaukissa, ”Meet me in Montauk!”) 1p.

 

5.     Kuka esitti bond-tyttöä elokuvassa Kun Maailma Ei Riitä? (Denise Richards) 1p.

 

6.     Alkuvuodesta kuollut Sidney Poitier kävi kerran filmaamassa myös Suomessa. Mitä ysäritrilleriä hän täällä kuvasi? (Shakaali, vastanäyttelijänä Bruce Willis)1p.

 

7.     Mistä elokuvasta on seuraava näyte https://www.youtube.com/watch?v=q9FYBjSc3cU (Lastentarhan kyttä)

 

Toinen kierros

 

A VAI B

 

8.     a)Jared Leto örisee tällä hetkellä Marvel-pahiksena Morbiuksessa. Missä ysärin tv-sarjassa hän teki läpimurtonsa? (Niin sanottu elämäni, My So-called Life) 1p.

b) Kuka toinen ysäritähti esitti tuon sarjan pääosaa? (Claire Danes) 2p.

 

9.      

a) Mikä on katastrofimestari Roland Emmerichin uusin elokuva? (Moonfall) 1p.

b) Entä mikä oli Emmerichin ensimmäinen yhteistyöelokuva käsikirjoittaja-tuottaja-näyttelijä Dean Devlinin kanssa? (Rankaistussiirtola Moon 44)2p.

10.   

a) Minkä niminen on Nicolas Cagen vastikään teattereissa nähty, eläinaiheinen leffa? (Pig) 1p.

b) Entä minkä niminen on Andrea Arnoldin ohjaama, parhaillaan teattereissa pyörivä eläinaiheinen dokumentti? (Cow) 2p.

 

11.  Missä Quentin Tarantinon leffassa kyseinen biisi kuullaan? (Kill Bill vol 1.) 1p.

https://www.youtube.com/watch?v=gw5vAd5icAg

b) Entäpä missä vuoden 1973 elokuvassa biisi kuullaan alun perin?

(Battles Without Honor and Humanity)2p.

 

12.  Stephen King on taas muodissa. Tänä vuonna ilmestyy taas kaksi hänen kirjoihinsa pohjautuvaa elokuvaa, mitkä ne ovat? Lisävihjeenä kerrottakoon, että molemmat on filmattu jo kerran aiemmin toinen vuonna 1979 ja toinen 1984. Piste per elokuva. (Salem’s Lot ja Firestarter) 2p.

 

13.  Mikä maa, mikä elokuva? (3p.)

Elokuvissa on toisinaan käytetty kuvitteellisia maita tapahtumapaikkana, esim marvelin Wakanda. Tunnistakaa elokuva maan ja valmistusvuoden mukaan:

A) Val Verde (1985) 

B) Tomainia (1941)

C) Zamunda (1988)

 

a)Commando b)Chaplinin Diktaattori c) Prinssille morsian, Coming to America

 

 

14.  Mistä elokuvasta on seuraava näyte? https://www.youtube.com/watch?v=ZCcpOk5ni80 (Casper)

 

 

Kolmas kierros

 

Aku Louhimiehen uusin elokuva Odotus on teattereissa. Sen kunniaksi pari kysymystä Levottomat-trilogiasta:

15.   

A) Ensinnäkin: Mikä on vuoden 2000 hittileffa Levottomien ikoninen tagline? (”Kun mikään ei tunnu miltään”) 1p.

16.   

B) Louhimies ja Aleksi Bardy kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen. Kenen kirjaan se löyhästi perustuu? (Albert Camus, ”Sivullinen”, kirjailijan tai kirjan nimi riittää) 1p.

17.   

C) Sen nimistä elokuvaa kuin ”Levottomat 2”, ei ole olemassakaan, eli minkä niminen on tämän niinsanotun ”trilogian” toinen elokuva? (Minä ja Morrison, ei mitään tekemistä ekan elokuvan kanssa, Solarin tuottama ja muutama yhteinen näyttelijä) 1p.                     

 

18.  Mistä tv-sarjoista seuraavat näyttelijät nousivat elokuvatähdiksi? 1. George Clooney 2. Bruce Willis 3. Robin Williams 4. Chris Pratt 5. Will Smith (1. Teho-osasto 2. Konnankoukkuja kahdelle 3. Mork ja Mindy 4. Parks and Recreation, Puisto-osasto 5 Fresh Prince of Bel-Air)

 

19.  MISTÄ EHDOLLA OSCAREISSA? (Ainoat näyttelijäehdokkuudet) 5p. 0,5 per oikea vastaus.

a. Eric Roberts (The Runaway Train - Pakojuna)

b. Dennis Hopper (Hoosiers)

c. Steve McQueen (The Sand Pebbles - Tykkivene Jangtse-joella)

d. Fred Astaire (The Towering Inferno - Liekehtivä torni)

e. Oprah Winfrey (Häivähdys purppuraa)

f. Gary Busey (The Buddy Holly Story)

g. Laurence Fishburne (Tina: What’s Love Got to Do With It)

h. Sharon Stone (Casino - Kasino)

 

20.  Kuka legendaarinen, LEGENDAARINEN näyttelijä?

4p.

Tämä monipuolinen näyttelijä tunnetaan mm. tulisesta tempperamentista, nyrkit ovat viuhuneet useaan kertaan. Tämä 1945 syntynyt esiintyjä kertoi myös omaelämäkerrassaan tulleensa nuorena avaruusolentojen sieppamaksi.

 

2p.

Peter von Bagh on kuvaillut näyttelijää mm näin: kuuluisimmassa roolissaan ”hän liukuu taiturimaisesti läpi koko asteikon ”normaalitilan” ja hulluuden välillä.” Näyttelijä valmistui teatterikorkeakoulusta 1966, mutta oli aloittanut uransa lapsinäyttelijänä. Hänet tunnetaan myös menestyneenä laulajana. Ja koomikkona. Ja myös taitava urheilija hän on.

 

1p.

Legendaarinen näyttelijä-laulaja-koomikko tunnetaan etenkin yhteistyöstään Spede Pasasen kanssa. Hän esiintyi joko pää- tai sivuosassa melkein kaikissa tämän elokuvissa. Näyttelijälle on annettu melkein kaikki kuviteltavissa olevat suomalaiset palkinnot, Finlandia-palkintoa lukuun ottamatta. Sitä kun ei saa Eino Leinoa tulkitsemalla, vaikka yritys on ollut kova. (Vesa-Matti Loiri)

 

Nakkisormia Schrödingerin kaaoksessa: Kaikki kaikkialla samanaikaisesti

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin Kaikki kaikkialla samanaikaisesti (Everything Everywhere All At Once)

Jos kerran maahantuoja ei vaivautunut kääntämään elokuvan nimeä, niin turha sitä oli sitten tekstittääkään.


Tämän ensi-ilta-arvion voi halutessaan lukea vastineena Juha Typön arviolle, joka julkaistiin perjantaina 29.4. mm. Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä.

Yleispätevänä sääntönä on viisasta välttää tämän kaltaisia "vastineita" muiden arvostelijoiden artikkeleihin, mutta testatkoon poikkeus säännön. Sillä tällä kertaa on tarjolla keskimääräistä oikeutetumpi tilaisuus vastapainoon arvosteluskaalan ääripäähän sijoittuvalle mielipiteelle.

OSA I: KAIKKI HYPETYS

"Nämä ovat parhaita hetkiä elokuvafanille; kun eteen tulee uutuusfilmi, josta ei tiedä etukäteen paljoa, ja joka sitten – kliseinen ilmaus, mutta kun sopivampaakaan ei keksi – räjäyttää tajunnan. --- Kaikki kuitenkin vain pieniä, todennäköisiä inspiraationlähteitä kokonaisuudessa – tämä on sataprosenttisesti ohjaaja-käsikirjoittajien ”Danielsien” --- ainutlaatuinen luomus. --- Aidosti vedet silmissä naurattavan komediasekoilun lisäksi se on hätkähdyttävää, lähes Hongkong-huippufilmien tasoista toimintaa. ---Mestariteos, joka jää elokuvahistoriaan."

Arvostelussa ilahduttaa kriitikon vilpitön ilo kyseisen elokuvan pauloissa, enkä ole sitä asettamassa kyseenalaiseksi - tai mitään muutakaan; tarjoan vain toisenlaisen katsomistavan. Nimittäin, Typön arvostelu tavoittaa miljoonayleisön, ja sen kirjaimellisesti varaukseton ylistys herättää varmasti jälkeenpäin hämmennystä merkittävässä osassa elokuvayleisöä. Varsinkin, kun kriitikko ei tarjoa kovin paljon kouriintuntuvia selityksiä sille, mikä tästä elokuvasta tekee niin erityisen.

Mistä siis on kyse?

OSA 2: KAIKKIALLA MAAILMOJA

1950-luvun alussa Nobel-palkittu itävaltalainen fyysikko Erwin Schrödinger esitti yhtenä mahdollisena selityksenä maailmankaikkeuden luonteelle hyvin teoreettisen, vaikeasti käsitettävän ja mahdottomana todistaa pidetyn ajatuksen, joka nykyään tunnetaan teoriana multiversumista. Reippaasti mutkat oikoen voidaan kiteyttää, että tämän ajatusrakennelman mukaan maailmankaikkeuksia ei ole olemassa vain se yksi, jossa me elämme, vaan useita, lukuisia - ehkä ääretön määrä. Nämä rinnakkaiset universumit, joissa on hypoteettisesti rajaton määrä versioita oman maailmamme esineistä ja olennoista, ovat todennäköisesti täysin irrallaan toisistaan; jotkut ovat ehdottaneet, että mustat aukot saattaisivat olla "portteja" niiden välillä.

Eräs olennainen osa teoriaa on se huomio - jonka nyt puheena oleva elokuva tyystin ohittaa - että rinnakkaisilla maailmankaikkeuksilla on ominaisuuksia, joita meidän on vaikea edes kuvitella. Niissä ei esimerkiksi välttämättä ole olemassa aikaa sellaisena kuin me sen ymmärrämme, tai niissä esiintyy muitakin ulottuvuuksia kuin meidän kolme ulottuvuuttamme (pituus, leveys, korkeus).

Kaikki kaikkialla samanaikaisesti perustuu tällä teorialla leikittelyyn. Kuten perustuu esimerkiksi merkittävä osa Marvel-sarjakuvista ja niiden elokuvaversioista. Kaikissa näissä tarinoissa multiversumiteoriaa on käsitelty mahdollisimman kansanomaisesti, karvalakkimallinnuksena - ja niiden perässä on siltikin vaikeaa pysyä.

Tavallaan KKS käyttää tätä hyväkseen viskaamalla katsojan syliin valonnopeudella hirmuisen määrän tavaraa, joka on vain pakko ottaa mukisematta vastaan, jottei putoa kyydistä. Teknisenä insinöörityön taidonnäytteenä KKS onkin tosi vaikuttava. Ja on siinä paljon muutakin hyvää, sillä Danielit ovat oikeasti lahjakkaita.

OSA 3: SAMANAIKAISESTI TOISIA KOKEMUKSIA

Esimerkiksi elokuvan alkupuoli, jossa kuvataan pesulaa pyörittävän Evelynin arkea eräänä päivänä, jolloin useat hänen elämänsä stressipisteet kohtaavat rysähtäen samassa risteyksessä, on sympaattista ja elämänmakuista kerrontaa, jossa herättää huomiota mm. näyttämisenhaluisten tekijöiden huolellinen dialogi.

Tämän alustuksen jälkeen odottaa elokuvan pistävän pykälää silmään, jotta nähdään mitä erityistä Danieleilla on tarjota.

Se mitä seuraa, ei tehnyt minuun vaikutusta. Ehkä sen olisi pitänyt. Mutta se on tehnyt suuren vaikutuksen erittäin suureen määrään ihmisiä, joihin lukeutuu monia ammattikriitikoita.

KKS:n ajoitus on täydellinen. Elokuva-ala on pandemian jäljiltä varjo entisestään, ja suoratoistoalustat jylläävät markkinoilla. KKS poikkeaa - ainakin näennäisesti - siitä "samasta vanhasta", on luvattoman energinen, väittää olevansa villi ja mielikuvituksellinen, hauska, ja, kuten joka toisessa kritiikissä toistetaan, "mitään tällaista et ole aiemmin nähnyt".

Se on totta: minä en ole aiemmin nähnyt elokuvaa, jossa henkilöillä on sormien sijalla hot dog -nakit. Mutta minkä reaktion se sai aikaan? "Onpa vähän älyttömän typerä idea."

Danieleilla on mielikuvitusta, mutta ei aina kykyä valita ideoiden joukosta ne kirkkaimmat helmet. Siksikin minulla oli vaikeuksia päästä samalle aaltopituudelle elokuvan huumorin kanssa. Eivätkä Danielit ole suinkaan ainoat mielikuvituksellaan ilakoivat tässä maailmankaikkeudessa. KKS:stä ei ole haastamaan esimerkiksi Jeunet & Caron neronleimauksia. Ja vaikka Charlie Kaufman operoi Danieleihin nähden hyisellä nopeudella, hänen ideoihinsa latautuu moninkertainen voima. Ja niin edelleen.

KKS:ssä on paljon ilahduttavaa, mistä nauttia, mutta sille osalle cinefiileistä, johon itse lukeudun, se jää lopulta etäiseksi. Tämä johtuu erityisesti kahdesta seikasta. Vaikka esimerkiksi yksin elokuvan musiikki jättää kylmäksi.

Ensinnäkin, Danielien kerrontastrategia perustuu jatkuviin crescendona paisuviin nostatuksiin, eeppisyyttä tavoitteleviin huipennuksiin, joita tuntuu tulevan vartin välein: kahden tunnin ja vartin mittaan niihin alkaa turtua. Varsinkin - ja tämä ei suinkaan ole välttämättä jokaisen kokemus - kun teoksen kuvat tuntuvat jatkuvasti olevan jotenkin ahtaita ja ilmavuutta vailla.

Pohjimmiltaan elokuvaan turtuminen aiheutuu siitä, että näitä paisutteluja ei ole ansaittu. Niiden takana ei ole tarpeeksi substanssia.

Ja tämä on koko elokuvan pohjimmainen ongelma: se on emotionaalisesti epärehellinen. Siinä missä huikaiseva kerrontatekniikka yrittää loksauttaa katsojalta leuan, tarinan pohjalla on tyystin arkinen ja kliseinen perhedraama, johon Danielit eivät saa tuotua mitään omaa. Alussa raikas dialogikin latistuu viimeisen näytöksen aikana. Danielit eivät malta olla vääntämättä rautalangasta, mitä katsojan pitäisi tuntea kertomuksen äidin ja tyttären välisten kohtaamisten aikana.

Kiinnostava ajatus syntyykin siitä mahdollisuudesta, että kaikki tapahtuukin ylistressaantuneen äidin pään sisällä; että hänen hermonsa ovat venyneet ratkeamispisteeseen ja yli. Silloin on helpompi hyväksyä, että tämän tuiki tavallisen äidin tuiki tavallisesta tyttärestä onkin (eräässä mahdollisessa todellisuudessa) kasvanut omnipotentti maailmojen tuhoaja - mikä on melkoisen äärimmäinen äidin tytärtään kohtaan kokeman frustraation personifikaatio. Tähän kuvioon latautuu melkoinen määrä pelkoa seuraavaa sukupolvea kohtaan, vaikka se on nykyinen sukupolvi ja sen edeltäjät, jotka ovat ajaneet koko pahuksen maailman sille vertauskuvalliselle reunalle, jolta elokuvan älylliset kivet vierivät alas.

Älylliset kivet kuuluvat KKS:n sympaattisimpiin ja toimivimpiin ideoihin.

Myös näyttelijöitä jaksaa katsoa koko leffan keston ajan. Michelle Yeoh on vertaansa vailla, yhtenä hetkenä täysi mutsi, toisena kung-fu-sankari täysin uskottavasti. Jamie Lee Curtis taasen muistuttaa kuin ohimennen olevansa komediennena maailmanluokkaa ja sellaisena surkuteltavan alihyödynnetty.

On aina kyseenalaista alkaa profetoimaan, mutta tuskinpa se nyt niin vaarallista tässä yhteydessä on: joten, en usko, että KKS kestää aikaa kovin hyvin. Minusta tuntuu, että se jää loppujen lopuksi verraten vähäiseksi hakusanaksi elokuvan historiankirjoihin. Sillä, kaikesta kiitettävästä yrityksestään huolimatta, harmittaa, että päällimmäiseksi leffasta jäävät mieleen ne todella kömpelöt Wong Kar-wai-pastissit.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Leffavisan tulokset, 24.3.2022

SEURAAVA LEFFAVISA 7.4. KELLO 19!!!

Tulokset:

1. Iguaani 35 pt. - 8 lippua Cinemadromeen + pienet juomat (4 kpl)
2. Nakatomi-Zomba 32 pt. - isot juomat (4 kpl)
3. Team Genette 25 pt.
4. Voitto Varma 23½ pt.
5. Siverscreen 22 pt.
6. Easy Riders 21½ pt.
7. Klisee 21 pt.
8. Possujunakolari 18 ½ pt.
9. Rhino (baarin oma joukkue) 9 pt.

- lisäksi kaikkien osallistujien kesken arvottiin kaksi lippua Klondike - Ukrainan tukinäytökseen 2.4. ja Tavastian historiaa dokumentoinut dvd; sekä 7 viimeisen joukkueen kesken medium-kokoiset juomat 


MONROEN LEFFAVISA 24.3.2022

0. Minä vuonna Ennio Morricone syntyi? (Ratkontakysymys)

I kierros (7 pt.)


1. Suomalaisella elokuvalla ja naisohjaajilla on mennyt pandemia-aikana hyvin. Tästä esimerkkinä Hanna Bergholmin kansainvälisesti kehuttu kauhuelokuva. Minkä niminen? (1 pt.)
2. Kuka näyttelijä laulaa tässä? (1 pt.)
3. Dyyni on ehdolla 10 Oscarille. Kuka esittää sen päähenkilöä Paul Atreidesia; entä kuka teki saman roolin vuoden 1984 filmatisoinnissa? (2 pt.)
4. Klippi: Tunnista tästä vuoden 2009 elokuvasta kaksi näyttelijää. Toinen on tullut tunnetummaksi poliitikkona. (2 pt.)
5. Ketä ovat esittäneet Lee Meriwether 60-luvulla; Michelle Pfeiffer 90-luvulla; Anne Hathaway 2010-luvulla; ja Zoe Saldana tänä vuonna? (1 pt.)

II Kierros (9 + ?)

6. Klippi: Tunnista 2 näyttelijää. (2 pt.) Bonuspiste elokuvan tunnistamisesta. (1 pt.)
7. Listat ovat elokuvaharrastamisen kivijalkaa, ja suomalaisittain kuuluisin lista on Peter von Baghin ”Elämää suuremmat elokuvat”, joka valmistui v. 1993. Nimeä 3 Petterin listalle mahtunutta elokuvaa vuoden 1970 jälkeen. Kaikkiaan niitä on 9. (3 pt.)
8. Minkä hittielokuvan pääosissa nähdään Seidi Haarla ja Yuri Borisov? (1 pt.)
9. Kaikki suomalaiset eivät ole epidemia-aikanakaan onnistuneet täydellisesti. Tästä esimerkkinä epäonninen trilleriprojekti Omerta 6/12. Kuka sen ohjaajana aloitti, ja kuka hänet sitten korvasi? (2 pt.)
10. Nopeustehtävä: Nimeä Kirsten Dunstin elokuvia 2 minuutissa. (½ pt./leffa)

III kierros (11 pt.)

14. Mistä elokuvista Billie Eilish ja Beyoncé ovat Oscar-ehdokkaina? (2 pt.)
15. Mikä eurooppalainen, näyttelevä aviopari on tänä vuonna samaan aikaan Oscar-ehdokkaana roolisuorituksistaan? (2 pt.)
13. Tanssikierros: Tunnista elokuvat *tästä montaasista* (7 pt.)

IV kierros

14. A) Kuka ohjasi ja näytteli kaksoisroolin elokuvassa Diktaattori vuonna -41? B) Kuka Dr. Who’ta esittänyt on voittanut Oscarin?
15. A) Nimeä 90-luvun hittikomedia, joka tulee mieleen tästä *näyttää kasvomaskia*. B) Mikä Paul Ruddin mukaan on Thorin vasaran nimi?
16. A) Mikä elokuva on nimetty tämän laulun mukaan? B) Mikä oli viimeistä edellinen Suomessa nähty Haruki Murakami -filmatisointi?
17. A) Kuka ohjasi ENNIO-dokkarin? b) Mikä elämäntapahtuma yhdistää Risto Jarvaa ja ukrainalaista Larisa Shepitkoa?
18. A) Kuka esittää säveltäjän leskeä elokuvassa Kolme väriä: Sininen? B) Kuka tässä laulaa?

VASTAUKSET

0. 1928

I kierros

0. 1928
1. Pahanhautoja
2. Charlotte Gainsbourg
3. Timothee Chalamet; Kyle McLachlan
4. Ville Haapasalo, Volodymyr Zelenskyi; Lyobov v bolshom gorode (”No Love in the City”/”Rakkautta suurkaupungissa”)
5. Kissanainen

II kierros

6. Bud Spencer & Terence Hill; …ja täältä pesee
7. Kummisetä, Chinatown, Mehän rakastimme toisiamme niin paljon, Peili, Taksikuski, Pitkät jäähyväiset, Pelko jäytää sieluja, Blade Runner, E.T
8. Hytti nro 6
9. Antti J. Jokinen; Aku Louhimies
10.

III kierros

11. No Time To Die; King Richard
12. Penelope Cruz ja Javier Bardem
13. Poliisiopisto, Friday 13th part 4 Final Friday, Likainen Harry ja Murhapooli, Ocean’s Twelve, Top Secret, True Lies, Miami Vice, Jokeri

IV kierros

14. A) Charles Chaplin B) Peter Capaldi (lyhytelokuvasta ”Franz Kafka’s It’s a Wonderful Life)
15. A) The Mask B) vastaus
16. A) Drive My Car B) Burning/Boening
17. A) Giuseppe Tornatore B) Kuolivat auto-onnettomuudessa
18. A) Juliette Binoche B) Zooey Deschanel

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Oscar-voittajat 2022

 

Kaikki ovat sen tähän mennessä nähneet, kaikilla on siitä jonkinlainen mielipide ja kaikkia sen nähneitä se on onnistunut koskettamaan jollain tavalla.

Ei, emme puhu parhaan elokuvan Oscarin voittaneesta indiedraamasta CODA - Kahden maailman välissä, vaan tietenkin Will Smithin vastalauseesta Chris Rockin lavalla heittämään G.I. Jane -vitsiin, joka otti sangen fyysisen muodon sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Suomen aikaa. Alopeciaa sairastavan Jada Pinkett Smithin kustannuksella vitsaillut Rock sai tuta tämän aviomiehen kämmenenjäljen poskellaan kesken gaalan, miljoonien katsojien todistaessa tapahtumaan suorana, mutta puski lopulta läpi parhaan dokumenttielokuvan kategorian esittelypuheen. Voitto meni ansaitusti musiikkodokkari Summer of Soulille. Mutta voitonhetki oli auttamatta pilalla.

Sen jälkeen olikin vaikea kenenkään puhua mistään muusta: ei siitä että Jane Campion voitti parhaan ohjauksen Oscarin kolmantena naisena historiassa; ei siitä, että afro-latino Ariana DeBose voitti naissivuosan Oscarin Spielbergin West Side Storysta ja on nyt historian ensimmäinen avoimesti queer Oscar-voittaja; eikä siitä, että miessivuosasta palkittu CODAn Troy Kotsur on historian toinen kuuro näyttelijä, jolle Oscar on suotu. Edes aina yhtä hurmaava Jessica Chastain ei saanut nostatettua illan tunnelmaa voitettuaan naispääosan Oscarin osastaan televankelista Tammy Fay Bakkerina. Veteraani Kenneth Branagh voitti uransa ensimmäisen Oscarin Belfastin omaelämäkerrallisesta käsikirjoituksesta ja Denis Villeneuven Dyyni vei odotetusti melkein kaikki teknisen puolen palkinnot. Sosiaalista mediaa hallitsivat silti yksinomaan Smith ja Rock.

Lady Gaga ja pyörätuolissa lavalle saapunut Liza Minelli sentään toivat tapahtumaan hieman tyyliä ja historian siipien havinaa jakaessaan parhaan elokuvan palkinnon CODAlle, josta tuli ensimmäinen suoratoistopalvelun levittämä elokuva, jolla tämä kunnia suotiin. Apple TV+ 1, Netflix 0.

Mutta tämä historiallinen saavutus jäi tietenkin otsikoista pois.

Niin järkyttynyt kuin yleisö (ja ilmeisesti myös tuotantotiimi) olivat Smithin tempauksesta, lopputulokseen se ei vaikuttanut: näyttelijää ei poistettu tilaisuudesta väkivaltaisen käytöksen vuoksi, eikä laskettuja ääniä enää tietenkään peruttu: hän voitti miespääosan Oscarin nimiroolista elokuvassa King Richard: Williamsien tarina ja piti melodramaattisen, itseäälissä piehtaroivan kiitospuheen, joka taitaa hätyytellä jonkinlaista pituusennätystä gaalan historiassa. Tuottajat ainakin saivat toivomansa viraalihitin, joskin sen muoto ei liene ollut heidän mieleensä.

Saa nähdä, saavatko Smith ja Rock kutsun ensi vuoden gaalaan.

Ja voittajat olivat:

PARAS ELOKUVA
CODA - Kahden maailman välissä

PARAS OHJAUS
Jane Campion, The Power of the Dog

PARAS MIESPÄÄOSA
Will Smith, King Richard: Williamsien tarina

PARAS NAISPÄÄOSA
Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye

PARAS MIESSIVUOSA
Troy Kotsur, CODA - Kahden maailman välissä

PARAS NAISSIVUOSA
Ariana DeBose, West Side Story 

PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS
Belfast 

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS
CODA - Kahden maailman välissä

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
Drive My Car (Japani)

PARAS DOKUMENTTI
Summer of Soul

PARAS ANIMAATIO
Encanto

PARAS KUVAUS
Dyyni

PARAS LEIKKAUS
Dyyni

PARAS MASKEERAUS
The Eyes of Tammy Faye

PARAS MUSIIKKI
Dyyni

PARAS LAVASTUS
Dyyni

PARAS PUVUSTUS
Cruella

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
Dyyni

PARHAAT ERIKOISEFEKTIT
Dyyni

PARAS LYHYTELOKUVA
The Long Goodbye

PARAS LYHYT ANIMAATIO
The Windshield Wiper

PARAS LYHYT DOKUMENTTI
The Queen of Basketball

PARAS LAULU
”No Time to Die”, No Time to Die

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Oscar-veikkaukset 2022

CODA

Maailma mullistuu, Oscarit pysyvät. Elokuva-alan tärkeimmät palkinnot jaetaan tuttuun tapaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ehdokkaiden joukkoon mahtuu mm. musikaalia, westerniä, perinteistä palkintotyrkkyä, ison budjetin scififantasiaa ja kolmetuntista japanilaista draamaa. Gaalan juontaa tänä vuonna räväkkä naiskolmikko: Regina Hall, Wanda Sykes ja Amy Schumer. Jo kolmatta vuotta peräkkäin koronapandemian varjossa järjestettävä gaala on nostattanut närää jo etukäteen: osa palkinnoista jaetaan ennen varsinaista seremoniaa, tarkoituksena lyhentää tapahtuman jokavuotista mammuttikestoa. Tämä ei ymmärrettävästi ole miellyttänyt osaa Akatemian jäsenistä.

But the show must go on, on tullut aika vilkaista kristallipalloon ja esittää Monroen viralliset veikkaukset ensi yön voittajista.

Ja ehdolla ovat:

PARAS ELOKUVA
Belfast
CODA
Don’t Look Up
Drive My Car
Dune
King Richard
Licorice Pizza
Nightmare Alley
The Power of the Dog
West Side Story

Voittaa: CODA

Saisi voittaa: The Power of the Dog

Altavastaajana kisaan lähtenyt, vain kolme ehdokkuutta saanut osittain kuuron perheen edesottamuksista kertova draamakomedia CODA on pitkittyneen palkintokauden aikana noussut yllätyssuosikiksi. Jos tämä pienimuotoinen Sundance-hitti voittaa pääpalkinnon, on se ensimmäinen alkujaan suoratoistopalvelun (Apple+) tuottama ja levittämä elokuva, jolle kyseinen kunnia suodaan. Netflix joutunee vielä odottamaan vuoroaan. Mutta CODAn ei merkittävin haastaja The Power of the Dog toki ilman palkintoa jää, sillä...

PARAS OHJAUS
Kenneth Branagh, Belfast
Ryusuke Hamaguchi, Drive My Car
Paul Thomas Anderson, Licorice Pizza
Jane Campion, The Power of the Dog
Steven Spielberg, West Side Story

Voittaa: Jane Campion, The Power of the Dog

Saisi voittaa: Jane Campion, The Power of the Dog

Sekä CODAn että Dyynin ohjaajat jäivät vaille ehdokkuuksia. Campionin voittoa uhkaa ehkä vain Spielberg ja hänkin vain etäisesti. Ohjaajan kiusallinen kommentti Williamsin sisaruksille taannoisessa DGA-gaalassa aiheutti pienen töyssyn veteraaniohjaajan matkalla kohti ensimmäistä ohjaus-Oscaria, mutta se unohdettiin verrattain pian.




PARAS MIESPÄÄOSA
Javier Bardem, Being the Ricardos
Benedict Cumberbatch, The Power of the Dog
Andrew Garfield, Tick, Tick…Boom
Will Smith, King Richard
Denzel Washington, The Tragedy of Macbeth

Voittaa: Will Smith, King Richard

Saisi voittaa: Benedict Cumberbatch, The Power of the Dog

Kategorian ennakkosuosikki on Williamsin tennistähtien isää esittävä Smith, jonka pitkä ura kruunataan melkoisella varmuudella miespääosan Oscarilla.


PARAS NAISPÄÄOSA
Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye
Olivia Colman, The Lost Daughter
Penelope Cruz, Rinnakkaiset äidit
Nicole Kidman, Being the Ricardos
Kristen Stewart, Spencer

Voittaa: Penelope Cruz, Rinnakkaiset äidit

Saisi voittaa: Kristen Stewart, Spencer

Jessica Chastain lätki meikkiä naamaan ja esitti kasarin televankelista Tammy Faye Bakkeria mukiinmenevästi kaavamaisessa biopicissä ja oli pitkään ennakkosuosikki. Melkein kaikilla sarjan ehdokkailla on jonkinasteinen mahdollisuus voittaa, mutta viimeaikainen pöhinä on kohdistunut ennen kaikkea Almodovar-veteraani Cruziin. Pidetään silti silmällä Stewartia.


PARAS MIESSIVUOSA
Ciaran Hinds, Belfast
Troy Kotsur, CODA
Jesse Plemons, The Power of the Dog
J.K. Simmons, Being the Ricardos
Kodi Smit-McPhee, The Power of the Dog

Voittaa: Troy Kotsur, CODA

Saisi voittaa: Troy Kotsur, CODA

Troy Kotsur varastaa shown CODAssa ja on todennäköisesti historian toinen kuuro Oscar-voittaja. (Ensimmäinen, Marlee Matlin, esittää elokuvassa Kotsurin vaimoa) Vain The Power of the Dogin Kodi Smit-McPhee voi häntä uhata.

PARAS NAISSIVUOSA
Jessie Buckley, The Lost Daughter
Ariana DeBose, West Side Story
Judi Dench, Belfast
Kirsten Dunst, The Power of the Dog
Aunjanue Ellis, King Richard

Voittaa: Ariana DeBose, West Side Story

Saisi voittaa: Ariana DeBose, West Side Story

Ariana DeBose voittaa ja sillä selvä.

PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS
Belfast
Don’t Look Up
King Richard
Licorice Pizza
The Worst Person in the World

Voittaa: Licorice Pizza

Saisi voittaa: Licorice Pizza

Paul Thomas Anderson odottaa edelleen uransa ensimmäistä Oscar-voittoa. Sen hän saanee tästä nostalgiapamauksesta. Mutta Don't Look Up on sekin ollut liberaalin Hollywoodin mieleen...

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS
CODA
Drive My Car
Dune
The Lost Daughter
The Power of the Dog

Voittaa: CODA

Saisi voittaa: The Power of the Dog

Vaikka CODA lopulta häviäisikin pääsarjassa, voittaa se ainakin käsikirjoituksen Oscarin. Jos ei, menee tämäkin Campionille.


 

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
Drive My Car (Japani)
Flee (Tanska)
The Hand of God (Italia)
Lunana: A Yak in the Classroom (Bhutan)
The Worst Person in the World (Norja)

Voittaa: Drive My Car

Saisi voittaa: The Worst Person in the World

Drive My Car on vahvoilla, etenkin ehdokkuudet pääsarjoissa kielivät suosiosta, mutta norjalaisilla on sittenkin pieni mahdollisuus yllätykseen, onhan Worst Person myös käsikirjoitusehdokas.

PARAS DOKUMENTTI
Ascension
Attica
Flee
Summer of Soul
Writing with Fire

Voittaa: Summer of Soul

Saisi voittaa: Summer of Soul

PARAS ANIMAATIO
Encanto
Flee
Luca
Mitchellin perhe ja koneiden kapina
Raya ja viimeinen lohikäärme

Voittaa: Encanto

Saisi voittaa; Mitchellin perhe ja koneiden kapina

Ennakkosuosikki häviää vain harvoin animaatiosarjassa.

PARAS KUVAUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story

Voittaa: Dune

PARAS LEIKKAUS
Don’t Look Up
Dune
King Richard
The Power of the Dog
Tick, Tick, Boom

Voittaa: King Richard


 

PARAS MASKEERAUS
Coming 2 America
Cruella
Dune
The Eyes of Tammy Faye
House of Gucci

Voittaa: The Eyes of Tammy Faye

PARAS MUSIIKKI
Don’t Look Up
Dune
Encanto
The Power of the Dog
Rinnakkaiset äidit

Voittaa: Dune

PARAS LAVASTUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story

Voittaa: Nightmare Alley

PARAS PUVUSTUS
Cruella
Cyrano
Dune
Nightmare Alley
West Side Story

Voittaa: Cruella

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
Belfast
Dune
No Time to Die
The Power of the Dog
West Side Story

Voittaa: Dune

PARHAAT ERIKOISEFEKTIT
Dune
Free Guy
No Time to Die
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings
Spider-Man: No Way Home

Voittaa: Dune

PARAS LYHYTELOKUVA
Ala Kachuu – Take and Run
The Dress
The Long Goodbye
On My Mind
Please Hold

Voittaa: The Long Goodbye

PARAS LYHYT ANIMAATIO
Affairs of the Art
Bestia
Boxballet
Robin Robin
The Windshield Wiper

Voittaa: Robin Robin

PARAS LYHYT DOKUMENTTI
Audible
Lead Me Home
The Queen of Basketball
Three Songs for Benazir
When We Were Bullies

Voittaa: The Queen of Basketball

PARAS LAULU
”Be Alive”, King Richard
”Dos Oruguitas”, Encanto
”Down to Joy”, Belfast
”Somehow You Do”, Four Good Days
”No Time to Die”, No Time to Die

Voittaa: ”No Time to Die”, No Time to Die

 

Oscar-gaala nähdään tuttuun tapaan Yle Teema kanavalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, alkaen klo 3.00. Punaisen maton tunnelmia nähdään jo klo 1.30 lähtien.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Dude, where's my Quiz?!

Monroen Leffavisa, 14.vuosi, 24.3. kello 19 Cafe And Bar Rainassa, Kehräsaari/Niagara

Totta se on, mitä sitä enää kieltämään: yleisön pyynnöistä välittämättä Monroen klassinen Leffavisa tekee paluun.

Viime vuosi jäi väliin erään viruksen takia, mutta sillä välin elokuvateatteri Niagaran kanssa venomilaisessa symbioosissa elävä aulakuppila Raina sai uuden ilmeen, ja sinnehän porhaltaa Monroe tiukkoine kysymyksineen meteliä pitämään.

Että tervetuloa! Tervetuloa kaikki elokuvien ja visailun ystävät. Etenkin hyvien elokuvien, sillä meillä on elokuvakerhona tapana keskittyä lähinnä laatuun. Hyvä maku kannattaa, nääs. (Mistä puheen ollen, Peter Jacksonin loistava Bad Taste nähtävillä Niagaran arkistosarjassa ensi ma.)

Leffavisa järjestetään tänä keväänä noin kolmen viikon välein tai pari kertaa kuussa erilaisista arkipyhistä riippuen torstaisin. Aikeissa on tehdä jokunen visa myös kesäaikaan. Tässä kevään ensimmäisessä visassa teemoina ovat mm. rauha, Oscarit ja muut palkinnot, uudet elokuvat, vähän vanhemmat elokuvat ja Ennio Morricone (in memoriam) - musiikki on kovasti mukana ylipäätään.

Koska visassa vaihdetaan visailijoiden ja visanpitäjien kesken runsaasti kyniä, lappuja, katseita, nesteitä ymv. pyydämme edelleen katsomaan hygienian perään. Älkää yskikö toistenne naamalle ilman erillistä toivomusta ja lotratkaa käsidesin kanssa. Perusasiat.

Palkinnot sponsoroi visaan Cinemadrome-festivaali, Raina sekä Monroe itse. Cinemadromelta tulee voittajille vapareita ensi viikon tapahtumaan ja Rainalta pienet juomat; kakkoseksi tulleet saavat isot juomat; ja muiden joukkueiden kesken arvotaan vielä medium-juomat. Lähtökohtaisesti 4 juomaa per joukkue, ja niitä voi vaihtaa alkoholittomiin laajalla menulla. Illan päätteeksi arvotaan loton omaisesti vielä Monroen yllätyspalkintoja kaikkien visailijoiden kesken.

Ei meillä muuta. Kovasti onnea matkaan kaikille, ketkä huomenna saapuu kanssamme hauskaa pitämään. Elämä on laiffii, elokuva on Rainaa. (sensuroitu Monroen laadunvalvontakomitean toimesta)



torstai 17. maaliskuuta 2022

Oscar-sarja, osa 5: Aja mun Saabia

Ryûsuke Hamaguchin Drive My Car (Doraibu ma kâ)

Parasta tässä elokuvassa on, kun se loppuu. Ts. sen loppukohtaus on sykähdyttävä. Sekin on hauskaa, että alkutekstit tulevat vasta 40 minuutin kohdalla. Mikä tuntuu täysin oikealta.

Ryûsuke Hamaguchin (s. 1978) 9. näytelmäelokuva on kolmetuntinen sovitus überkirjailija Haruki Murakamin novellista, ja se kertoo autosta: helisevän punaisesta Saab 900 Turbosta, jollaisia ei enää valmisteta. Saab kuuluu eräälle maineikkaalle näyttelijälle, joka 40-minuuttisen prologin jälkeen saapuu Hiroshimaan ohjaamaan Anton Tsehovin klassikkonäytelmää Vanja-eno. Murakamin tasoinen kertoja luo näinkin yksinkertaisesta asetelmasta läpitunkevan katseen ihmisenä olemisen problematiikkaan paljastaen valtaisan määrän tunnistettavia konflikteja ja ristiriitoja.

Sikäli suomalainen yleisö pääsee helpolla ensi kosketuksessaan Hamaguchi-saniin, että ohjaajan tähänastisesta tuotannosta löytyy parikin vielä pidempää repäisyä. Ennen tätä uusinta tekijänsä pääteoksena pidetty, sattumalta sekin nimeltään japonisoitu anglismi Happi awâ (2015), rullaa pitkälti kuudetta tuntia.

***

Jäljempänä seuraa kritiikkiä, mutta sitä ennen on vain älyllisesti rehellistä todeta, että Elokuvan nykyilmastossa on etuoikeus saada nauttia yhtä aikuisesta, huolellisesti tehdystä ja älykkäästä teoksesta kuin Drive My Car. Jo se yksin tekee tästä ensi-illasta arvokkaan kevättapauksen. Drive My Car on nautinto.

Pinnalta katsoen kovinkaan paljon elokuvassa ei tapahdu. Punainen auto huristaa pitkin saarivaltakuntaa, ihmiset tekevät työtä, rakastelevat, koittavat luoda jotakin tyhjästä ja keskustelevat. Kuitenkin, jollain kumman tavalla, jokainen kohtaaminen elokuvan ihmisten välillä muuttaa katsojan käsitystä heidän suhteistaan ja henkilöistä itsestään. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on paksujen arpien alle kätkettyjä salaisuuksia, joita he paljastavat toisilleen juuri oikealla hetkellä. Hamaguchi on kuin shakinpelaaja, joka uhraa aikaa voittaakseen laadun: hyvin harvoin elokuvan rajallinen muoto sallii katsojan ymmärtää henkilöidensä syitä ja vaikuttimia näin nyansoidusti. On kuin todella näkisi toiseen ihmiseen. On kuin katsoisi peiliin.

Päähenkilö herra Kafuku (=Kafka?) elää elokuvan kahden vuoden aikana eräällä tavalla avioliittonsa vankina ja peilaa liittonsa tiettyjä omituisuuksia sekä kaksinkertaista tragediaa ohjaamansa Tsehov-troupén kirjaviin tyyppeihin. Kuten nuoreen tähteen, jonka kanssa Kafuku tietää vaimonsa häntä pettäneen. Sekä ennen muuta hänelle osoitettuun 23-vuotiaaseen, ilmeettömään naiskuljettajaan - siihen, joka ajaa hänen autoaan. Sen seuraamisesta, miten hienovaraisesti mutta järkähtämättömästi työtoverit oppivat toisistaan yhä lisää, tulee vaikutelma jääkimpaleen sulamisesta silmien edessä. Sisältä paljastuu jotakin elävää, yllättävää ja lämmintä. Drive My Car on realistinen ja sentimentaaliton, mutta kuitenkin toiveikas teos. Ehkäpä eniten sen vuoksi, miten tarkasti se näyttää, että ihmiset eivät tee aina ennalta arvattavia päätöksiä, eikä ole viisasta tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä heidän vaikuttimistaan.

Kaikesta tästä huolimatta Drive My Car on eräs erikoislaatuisimmista Oscar-ehdokkaista ikinä. Miten juuri se löi läpi juuri tänä vuonna? Cannesissa se sai "vain" käsikirjoituspalkinnon. Se ei perustu samanlaiseen hitti-ideaan kuin Parasite. Siinä ei ole mitään erityisen amerikkalaista, ja se on hyvin pitkä olematta lainkaan dramaattinen.

Drive My Car on juuri nyt Akatemian ja kriitikkojen darlingu, mutta männävuosilta löytyy valtava määrä samantyyppisiä arvoteoksia, jotka eivät lyöneet samalla tavalla läpi: esim. Rohmerin kaikki elokuvat tai Jean Eustachen Äiti ja huora. Tai varsinkin muutama vuosi sitten Kultaisen Palmun kahmaissut henkeäsalpaava turkkilainen Winter Sleep, jossa on hätkähdyttävän paljon samoja elementtejä kuin Drive My Carissa: avioliitto, näytteleminen, inhimillisyys, kolmituntinen kesto, Tsehov (jonka tarinaan se perustuu). Miksi se ei saanut samaa huomiota kuin Drive My Car - varsinkin kun se on elokuvana vielä ihan toisella tasolla?

Oscar-elokuvaksi Drive My Carissa pistää silmään kaikkea virtuoosimaisuutta välttelevä kuvaus. Suurin kritiikkini kohdistuu juuri siihen: Drive My Car on paljon enemmän televisio-  kuin elokuvatuotanto. Jäljestä näkee - aistii - että se on kuvattu videokameralla eikä edes erityisen hyvällä. Väripinnat ovat mattaa ja joissakin pitkissä tracking shoteissa tuntuu kuin katselisi kännykkäkuvaa. Mieleen tulevat esimerkiksi eräät Stephen Poliakoffin hienot tv-elokuvat. Ne eivät ole olleet Oscar-ehdokkaina.

Mutta ovat hienoja. Ja Drive My Car on varmaan vielä niitäkin hienompi.

Sillä Drive My Car ei ole huonosti kuvattu, ei alkuunkaan. Kuvauksen tarkoitus ei vain tällä kertaa ole tallentaa sitä miltä asiat näyttävät, vaan mitä ihmiset tuntevat ja mikä heissä kulloinkin liikahtaa. Tässä mielessä kamera on aina juuri missä pitääkin. Juonessa ei tarvitse tapahtua juuri mitään, jos kertomuksen henkilöt ovat näin kiinnostavia. Jossain Aristoteles hymyilee suopeasti.

Mutta... Meneekö Hamaguchi jopa liian pitkälle valitsemallaan tiellä? Hän saattaa hyvinkin pokata Oscarin käsikirjoituksesta: aina ja kaikkialla missä Drive My Carista puhutaan, eniten palstamillimetrejä uhrataan elokuvan rakenteeltaan täydellisyyttä hipovalle käsikirjoitukselle. Mutta elokuva ei ole yhtä kuin käsikirjoituksensa, ja jos se mikä on kirjoitettua on tämän elokuvan ydinmehua, eikö suurin osa kunniasta valu silloin Hamaguchin sijasta Murakamille?

Ehkä, mutta toisaalta Hamaguchi ja Takamasa Oe ovat saaneet vuolaasti kiitosta siitä, miten he ovat laajentaneet ja syventäneet novellin ajatuksia. Hyvä, mutta olisi yksi toinenkin juttu...

Drive My Carin käsikirjoitus on hyvin kirjallinen. Kaikki on pakahduttavan tarkasti paikoillaan. Jokainen ele, merkitys, melkein näkymättömäksi jäävä yhteys, vertaus ja alluusio laskostuu mestarillisesti pedille. Henkilöt ilmaisevat itseään tarkasti ja punnitusti, valiten aina juuri oikeat sanat. Se on hyvin kaunista, hyvin henkevää, mutta ei suinkaan ainoa tapa kirjoittaa elokuvaa. Drive My Carissa kaikki on niin "oikein", että sen jälkeen tekee palavasti mieli nähdä jotain Buñuelia.

Onneksi on se viimeinen kohtaus. Hamaguchista ei ehkä ole sukupolvensa Ozuksi, mutta osaa hänkin  luoda kuvia jotka kertovat enemmän kuin mitkään sanat.

perjantai 25. helmikuuta 2022

Oscar-sarja, osa 4: Diktaattori

Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta

Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.

Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.

Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.

Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.

"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.

Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.

Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.

Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.

Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.

Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.

Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.

Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.

Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.

Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.

Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.

Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.

Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.

Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.

Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.

Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...



tiistai 22. helmikuuta 2022

Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

maanantai 21. helmikuuta 2022

Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.



Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

lauantai 12. helmikuuta 2022

Oscar-sarja, osa 3: 7 kertaa Kenneth Branagh

 Oscar 2022 -katsaus, osa 3/3


Kenneth Branagh ei ole koskaan voittanut Oscaria, mutta on ainoa, joka on saavuttanut Oscar-ehdokkuuden seitsemässä eri kategoriassa.

Vaikka ehtymättömän energinen Branagh onkin tehnyt ja saavuttanut paljon elokuvan saralla, hän on silti ennen kaikkea teatterimies.

Vuonna 1960 Belfastissa keskiluokkaiseen protestanttiperheeseen syntynyt pohjoisirlantilainen solmi brittiläisen teatterimaailman pauloihinsa jo nuorena. Kaksikymppisenä häntä pyydettiin esittämään Hamletin yksinpuhelu Hänen Majesteetilleen kuningattarelle. Läpi 1980-luvun häntä juhlittiin uutena Olivierina. Tänä päivänä hän toimii maailman tärkeimpiin teatterikouluihin kuuluvan RADAn (Royal Academy of Dramatic Art) presidenttinä.

Vuonna 1990 hän oli suunnilleen niin huipulla kuin olla voi. Kaappi täynnä teatteripalkintoja, edellisenä vuonna valmistunut esikoiselokuva Henry V oli tuonut kaksi Oscar-ehdokkuutta - käsikirjoituksesta ja ohjauksesta - ja hän oli avioitunut Emma Thompsonin kanssa.

Olisi väärin väittää, että Branagh olisi ajautunut tämän jälkeen minkäänlaiseen alamäkeen, mutta vastaavaan suosioon hän ei ole yltänyt kuin vasta tänä vuonna, kun osittain omaelämäkerrallinen Belfast voitti puolelleen yleisön rakkauden ja sai 7 Oscar-ehdokkuutta.


Väliin jäävä 30 vuotta on vähän kuin jokin John Wickin jatko-osa: täynnä toimintaa, jossa on huteja ja osumia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Itsevarman moniosaajan imagoa on dominoinut ison egon maine. Varsinkin elokuvantekijänä Branagh'n nähdään usein kurottaneen korkeuksiin, jonne lahjat eivät ihan riitä. Teatterilavan pienemmät puitteet tuntuvat sopivan paremmin taiturin mittoihin. 1990-luvulla monet asianharrastajat, hienoista ilkeyttäkin osoittaen, eivät ymmärtäneet liittoa aivan eri puusta veistetyn Emma Thompsonin kanssa. Eikä se lopulta kestänytkään kuin kuusi vuotta, kun Branagh petti Thompsonia tämän Talo jalavan varjossa -vastanäyttelijän, Helena Bonham Carterin, kanssa. Sattuvaa kyllä, liitto päättyi virallisesti vuonna 1995, jolloin Thompson osoitti olevansa paitsi näyttelijänä myös kirjailijana exäänsä parempi: Ang Leen ohjaama Järki ja tunteet toi Thompsonille syystäkin tämän uran jo toisen Oscarin.

Elokuvantekijänä Branagh on ohjannut 18 elokuvaa, joista kaksi on julkaistu viimeisen vuoden sisällä. Punaista lankaa niistä on vaikea löytää, vaikka kolmasosa Shakespeare-sovituksia onkin. On uusintafilmatisointia, Disneytä, Marvelia, Hercule Poirot'a, jatko-osia... Hei, tyyppi, valitse jo joku kaista! Kokonaisuus voidaan summata tähän tapaan: elokuvantekijä-Branagh ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava aidolle filmihullulle, eikä pahemmin kriitikoillekaan, mutta kiistattomasti hän on saavuttanut merkittävää kaupallista menestystä kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Disneyn draamaversio Tuhkimosta, vuodelta 2015, ei ole "Branagh-elokuva" missään järjellisessä mielessä, mutta se takoi lippuluukuilla yli puoli miljardia dollaria, ja Branagh'n ohjaajapalkkio lienee ollut mukava.

Teknisesti pätevä tekijä hän onkin. Ongelmat löytyvät elokuvien varsinaisesta sisällöstä. Esimerkiksi Thor (2011) oli menestys sekin, mutta monien mielestä ehkä huonoin Marvel-elokuva. Kiinnostavampi tapaus on Branagh'n yllätyshitti Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 2017). Kriitikot suhtautuivat siihen kuin kädenlämpöiseen maitoon, mutta siitä sukeutui valtava hitti sen löydettyä faneja kaikissa ikäryhmissä. Jatko-osa, Kuolema Niilillä (Death on the Nile) pyörii Tampereellakin.

Cinefiilille Kenneth Branagh on yleensä ollut kiinnostavin näyttelijänä, vaikkeivät jotkut voi häntä sietääkään. Itselleni isoimmat onnistumiset löytyvät television puolelta. Salaliitossa (Conspiracy, 2001) Branagh piirtää kylmäävällä tavalla suorastaan iloisen muotokuvan natsijohtaja Reinhard Heydrichista johtamassa arkipäiväistä kokousta "lopullisen suunnitelman" yksityiskohdista. Näyttelijätyön oveluus hyytää vielä enemmän, kun tiedostaa tapahtumien ja vuorosanojen perustuvan aitoihin kokouspöytäkirjoihin. Vielä vaikuttavampi on rooli seuraavan vuoden vielä vaikuttavammassa Shackletonissa (ohj. Charles Sturridge).

Oli miten oli, tällä hetkellä Kenneth Branagh'lla pyyhkii hienosti. Hän on pyyhkinyt esimerkiksi maanmies Ridley Scottilla lattiaa viimeiset kuukaudet. Oscarit ovat tämän artikkelin oikea pääaihe, ja siitä näkökulmasta Scott on vuoden suurin alisuorittaja. Kuten Branagh, hän valmisti kaksi elokuvaa, molemmat suuria tuotantoja - eikä kukaan mennyt katsomaan kumpaakaan. Yhteensä nämä "laatuelokuviksi" tarkoitetut nappasivat kokonaiset yhden Oscar-ehdokkuuden (maskeerauksesta) - ja kolme Razzie-ehdokkuutta. Samaan aikaan Branagh'n julkaisemista elokuvista ovat tykänneet kaikki ja toinen niistä on vahva ehdokas voittamaan Oscareita.

*****

Kenneth Branagh'n 7 Oscar-kategoriaa:

alkuperäiskäsikirjoitus: Belfast (2021)
sovitettu käsikirjoitus: Hamlet (1996)
miespääosa: Henry V (1989)
miessivuosa: My Week With Marilyn (2011)
lyhytelokuva: Swan Song (1992)
ohjaus: Henry V ja Belfast
paras elokuva: Belfast