Koko kansan Vesku in memoriam: ylilahjakas alisuorittaja

Vesa-Matti Loiri 1945-2022

10. elokuuta syöpään menehtyneestä näyttelijästä on tähän päivään mennessä ilmestynyt sellainen määrä muistokirjoituksia, joissa käytetään ilmausta "suuri taiteilija", että tilaa on yhdelle vähemmän tunnekylläisellekin hyvästijätölle. Otsikko tuossa tulee ymmärtää elegisesti; nyt kun lähes käsittämättömän rikas elämänkaari on sulkeutunut, jää päällimmäiseksi tunne, että jotain olennaista kirposi sittenkin pystyvien käsien ulottuvilta.

"Vesa-Matti Loiri" on kokonaistaideteos ja instituutio, josta on jo kauan sitten tullut kaikissa suomalaisissa kotitalouksissa tunnettu tavaramerkki. Hän on minunkin lapsuudensuosikki. Mutta se, mikä Loirissa vetosi lapsena, ei yleensä säilyttänyt taikaansa aikuiseksi kypsyneessä filmihullussa. Minun on jo vaikeaa - muttei sentään aivan mahdotonta - ymmärtää, mikä niissä vanhoissa Turhapuroissa viehätti lapsena niin, että ne katsottiin aina, kun televisio niitä esitti.

En ole koskaan nähnyt Uuno Turhapuro -komediaa valkokankaalta.

Koska Uunot tuli katsottua telkusta, on Loiri omalle sukupolvelleni ennen muuta televisiokoomikko Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen tapaan. Spede-show't ja Vesku-show't tuli katsottua osana viikkorutiinia, ja jälkeenpäin niitä vielä naurettiin kavereiden kanssa. Muu tekeminen jäi vielä paitsioon.

Ensimmäiset viisi vuosikymmentä Loiri teki aivan hirveän paljon. Ensimmäisessä lauseessa leimasin Loirin näyttelijäksi, mikä on melkoinen, vaikka oikeutettu, näkökulman rajaus.

Vesku sai uralleen unelma-alun. Liiankin hyvän. Mikko Niskasen Pojat on edelleen poikkeuksellisen onnistunut elokuva joka tasolla; on suoraan sanoen turhauttavaa, että siinä nähdään Loirin uran paras draamarooli elokuvassa. Mutta Niskanen olikin Loirin valkokangasuran kirkkaasti paras ohjaaja. Kaikissa Poikia seuranneissa projekteissa Loiri oli selvästi materiaalin ja muiden tekijöiden yläpuolella. Niinpä tuloksista tuli väistämättä epätasaisia. Rimanalituksia, joissa Loiri on ainoa syy katsella elokuvaa, on yhdelle näyttelijälle liikaa.

Työt hehkuivat lahjakkuutta - työn tekijä jäi, suosiosta huolimatta, alisuorittajaksi.

Karikatyyrit tulivat Loirilta liian helposti, Uunoja tehtailtiin liian monta; niistä periytyneet maneerit rampauttivat vakavampia tulkintoja aina Pahoja poikia (joka on nimeltäänkin kuin huono vitsi Niskasen suuntaan) myöten. Mutta Vesku oli aina viihdyttävä ja vangitseva, minkä takia hänelle annettiin anteeksi enemmän kuin muille. Epäsuomalaiseen tyyliin hänen kohdallaan rähmälleen suistumiset on painettu unhoon.  Jo 60-luvun teatterilavoilla havaittavissa ollut urheilijamainen tapa kammeta yleisö puolelleen silkalla suorituksen väkevyydellä jäi päälle kuin kesä-Datsunin vaihteisto.

1970-luvulla Loiri oli jo supertähti, mutta sekään ei ollut mitään 80-lukuun verrattuna. Silloin Uunot rikkoivat yhä katsojaennätyksiä samaan aikaan, kun television sketsishow't pyyhkivät kilpailijoilla pöytää. Mikään tuolta ajalta ei ole kestänyt aikaa järin hyvin. Eivät Uunot, eivät show't. Helmet löytyvät sieltä täältä eivätkä pitkin matkaa: jotkut oivallukset Turhapurona, neronleimaus nimeltä Nasse-setä ja niin edelleen, muttei kovin pitkälle edelle.

Sitten valtakunnanesiintyjä täytti 50, ja oma persoona alkoi pikku hiljaa muodostua tärkeimmäksi rooliksi. Loiri oli kiinnostava esiintyjä, mutta massojen mielestä vielä kiinnostavampi Loirina. Tämän roolin hän teki vakuuttavasti. Tässä roolissa keskeinen tekijä tv:n täyteohjelmien ohella oli lavalla esiintyminen laulajana.

Loirin laulajan ura on niin olennainen osa yhtälöä, ettei sitä käy ohittaminen, mutta minä en tiedä, mitä ja miten siitä sanoa. En ole koskaan pitänyt Loirista laulajana. Eino Leino -levyt ovat minulle yhdentekeviä, enkä Leino-fanina useinkaan ole esittäjän kanssa samaa mieltä tulkinnoista ja niiden painotuksista. Myöhemmät levyt, ns. Lappi-trilogia, ovat yksinomaan kiusallisia. En ymmärrä Loirin suosiota laulajana. Euroviisuissakin hän epäonnistui suorastaan legendaarisella tavalla.

Sillä, samaan aikaan Jukka Siikavire teki aivan eri tason Lauri Viita -sävellyksiä, ja mm. Toni Edelmann, Kaj Chydenius ja Eero Ojanen tekivät suomalaisten lyyrikoiden teksteihin sävellyksiä, joiden laadukkuutta ei voi kunnolla edes verrata Loirin supersuosittuihin levyihin.

Mutta se siitä, en ole oikea henkilö käsittelemään tätä puolta Loirin elämässä. Tosiasia on, että laajalle joukolle juuri levylaulaja-Loiri on läheisin. Tarkentaen: Loiri laulajana elävän yleisön edessä. Silloin hän on kaikkien todistajanlausuntojen mukaan ollut maagisimmillaan, ja näistä konserteista, joista iän myötä tuli yhä tärkeämpi työnsarka, kumpuaa yleisön fiksaatio tähän näyttelijään, josta oli tullut Loiri.

Palkinnot ja muut tunnustukset alleviivaavat esiintyjä-Loirin erikoisuutta. Useimmat hänen saamistaan palkinnoista ovat tunnustuksia koko elämäntyöstä: Loirina olemisesta. Elokuvan näkökulmasta Loirin Jussi-palkinnot ovat uniikki kokoelma.

Paperilla näyttää kuin Veskulla olisi peräti viisi Jussi-patsasta, mikä on huima saavutus. Tarkemmin katsoen alkaa näyttää toiselta.

Vuonna 1962 Vesku sai Pojista nuorelle näyttelijälle myönnettävän kunniakirjan.

Vuonna 1975 tuli pysti miespääosasta elokuvasta Rakastunut rampa - mutta tuolloin suomalainen elokuva rämpi kaikkien aikojen alhossa, kilpailijoita ei yksinkertaisesti ollut, ja heistäkin melkein kaikki palkittiin: Loirin lisäksi saman palkinnon voittivat Antti Litja (Mies, joka ei osannut sanoa ei) ja Matti Tapio (Kaksi ruplan rahaa).

Kolmas palkinto tuli 1981 Jaakko Pakkasvirran ohjaamasta Pedon merkistä. Palkinto tuli miessivuosasta, se tuli ansaitusti, eikä Loiri joutunut jakamaan tunnustusta kenenkään kanssa. Mutta...sivuosasta.

Ja ne kaksi muuta ovat molemmat erikoispalkintoja, eräänlaisia kunnia-Jusseja.

Television puolelta palkinnot tulivat niin sanoakseni "puhtaammin paperein": Loiri voitti 80-luvulla parhaan miesesiintyjän Telviksen neljä kertaa putkeen.

Missä siis piileksii Suomen toiseksi paras näyttelijä, jollaiseksi hänet valittiin Aamulehden lukijaraadissa 2005? En tiedä, jossain kaiken sen eittämättömän lahjakkuuden alla. Kiistatonta on, että hän oli Suomen paras Loiri.

Loirille on ministeritasolla vaadittu valtiollisia hautajaisia, joita nykyään järjestetään käytännössä vain entisille presidenteille, ehkä pääministereillekin. Ko. vaatimus aiheuttaa aika isoja ongelmia, sillä on niin helposti osoitettavissa monia taiteilijoita monilta aloilta, jotka vielä paremmin perustein ansaitsisivat, mitä Loirille vaadittiin. Esimerkki näyttelijöiden joukosta: Tauno Palo ei sellaisia saanut kuollessaan 1982, vaikka ansaitsee yhä kaikkien aikojen suomalaisen valkokangastähden kunnian - kolmine Jusseineen - ja on laulajanakin vaikuttava. (Korjaus: kyllä Palolle ne valtiolliset annettiin.)

Mitä sitten jää todella jäljelle, jos poistamme muusikkouran ja Loirin persoonan ympärille rakentuneen henkilökultin?

Uunot ovat käytännössä jääneet oman aikansa lapsiksi, pikaruuaksi, johon voi paeta nostalgian siivin. TV-töistä suurin osa on vanhentunutta, mutta ei kaikki, ja sitä on hurjan paljon. Loirin hauskuutta ja kykyä naurattaa ei voi eikä ole mitään syytä kiistää. Hän on tuonut enemmän naurua Suomen kansalle kuin kukaan toinen.

Pojat on kestävä monumentti. Vanhoista komedioista suositeltavia ovat Noin 7 veljestä (pikkurooli), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Pohjan tähteet ja Jussi Pussi. Draamat, kuten Rakastunut rampa ja Ulvova mylläri ovat epätasaisia, mutta Loiri on niissä ainakin ajoittain upea. Aivan oma tapauksensa on Loirin äänityö Aladdinissa. Sille voisi omistaa myöhemmin kokonaan oman blogauksensa, mutta kiteytettäköön tässä, että se on Loiria nerokkaimmillaan, voimiensa ja mielikuvituksensa huipulla. Kypsimmillään hän taitaa kuitenkin olla Mika Kaurismäen taiten ohjaamassa yleisöviihdykkeessä Tie pohjoiseen (2012). Miellyttävässä elokuvassa ei ole mitään järin ihmeellistä, mutta Loiri lahjoittaa sille kaiken herkkyytensä ja maailmanluokan nyanssitajunsa. Tie pohjoiseenkaan ei ole aivan se Poikien lupauksen lunastus, mutta kunnioitettava yritys. Muutama vuosi myöhemmin hän toisti tempun Kaurismäen kanssa (Elämältä kaiken sain), mutta valitettavasti elokuva epäonnistui.

Ja niin se on. Ikänsä Loirin hehkussa kasvaneet jäävät Loirin myötä kaipaamaan lapsuuttaan, mutta aika sitten näyttää, miten häneen suhtautuvat nuoremmat sukupolvet. Veskun ja oman sukupolveni puolesta toivoisin, että hän olisi jättänyt jälkeensä jotain...vielä suurempaa. Tour de forcen. Ehkäpä, ehkäpä, jos Veskun olisi pitänyt kamppailla enemmän kansansuosionsa eteen...