Kesäelokuvista puhuttaessa mieleen nousevat yleensä avoimet maisemat, lomamatkat, kasvutarinat ja tunne vapaasta liikkeestä. Kesä näyttäytyy valkokankaalla mahdollisuutena: vuodenaikana, jolloin ihmiset muuttuvat, löytävät toisensa tai suuntaavat kohti jotain uutta ja tuntematonta.
Mutta keskikesässä on myös toinen, huomattavasti synkempi puoli.
Kun todellinen helleaalto iskee ja sisäilma muuttuu painostavan raskaaksi, kesäinen idylli alkaa saada uudenlaisen merkityksen. Liike hidastuu, kärsivällisyys katoaa ja pienetkin vastoinkäymiset alkavat tuntua suhteettoman suurilta. Hiki, valo ja kuumuus eivät enää tunnu vapauttavilta vaan kuluttavilta. Istuessamme itse hiestä märkinä sohvalla tai teatterisalissa voimme kokea kummallisen fyysistä, suorastaan piinaavaa yhteyttä siihen, miten Sean Penn hikoilee ja kärvistelee Arizonan armottomassa erämaassa. Kaipaamme jotain, joka vastaa ympärillämme värähtelevää, tukahduttavaa ilmaa – jotain, mikä saa jäätävän juoman maistumaan ansaitulta.
Juuri tähän kokemukseen Oliver Stonen ohjaama U-Turn – käännös helvettiin (1997) rakentuu. Lämpöhalvauksen estetiikalla toteutettu moraalinen tragedia. Elokuva ottaa klassiset amerikkalaiset myytit – auton, tien, aavikon, vapauden ja rajattoman horisontin – ja kääntää ne säälimättömästi itseään vastaan. Tie ei vie eteenpäin, aurinko ei vapauta, ja liike muuttuu ansaksi.
Oliver Stonen ohjaama U-Turn kääntää perinteisen film noirin säälimättömäksi auringonpaisteeksi.
Ohjaajan outo sivupolku ja aavikon sairas loiste
1990-luvun lopulla Oliver Stone oli jo pitkään ollut yksi amerikkalaisen elokuvan ristiriitaisimmista tekijöistä. Hänen uransa oli rakentunut suurille aiheille ja vielä suuremmille eleille. Platoon (1986), JFK (1991), Natural Born Killers (1994) ja Nixon (1995) käsittelivät sotaa, valtaa, mediaa ja kansallisia myyttejä tavalla, jossa yksittäinen tarina oli osa paljon suurempaa yhteiskunnallista väitettä. Tämän rinnalla U-Turn näyttää aluksi uran pienemmältä sivupolulta. Se perustuu John Ridleyn romaaniin Stray Dogs ja tuntuu mittakaavaltaan lähes intiimiltä.
Jälkikäteen tarkasteltuna U-Turnia voidaankin pitää Oliver Stonen uran viimeisenä aitona mestariteoksena – hänen filmografiansa viimeisenä täyden viiden tähden elokuvana. Se merkitsee monumentaalisen ja sähköisen aikakauden päättymistä. Tämä vääjäämätön tason lasku myöhempinä vuosina selittyy pitkälti sillä, että U-Turn jäi Stonen ja hänen luottokuvaajansa Robert Richardsonin viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi. Heidän tiensä erosivat tämän tuotannon jälkeen, ja tuo visuaalisesti vallankumouksellinen, aggressiivinen sekä rajoja rikkonut luova kumppanuus katkesi lopullisesti. Ilman Richardsonin sielukasta, ylivalottunutta ja lähes uskonnollista valon käsittelyä Stonen myöhemmät teokset kadottivat jotain korvaamatonta visuaalisuudestaan ja maanisesta intensiteetistään.
Juuri tässä likaisessa rajoittuneisuudessaan U-Turnista tuli heidän yhteinen, hikinen joutsenlaulunsa. Stone rakentaa yhdessä Richardsonin ja leikkaaja Hank Corwinin kanssa maailman, joka ei tunnu todelliselta vaan sairaalta. Värit eivät toimi tunnelman luojina vaan oireina. Keltainen, polttava oranssi ja vihertävä keinovalo saavat Superiorin pikkukaupungin näyttämään paikalta, jossa kaikki on hieman pilaantunut. Richardsonin kamera ei valaise maailmaa, vaan se kuluttaa sitä. Aurinko ei tunnu lämmittävän ihmisiä vaan poistavan heistä vähitellen järjen, hienovaraisuuden ja itsehillinnän. Kamera liikkuu levottomasti, leikkaus rikkoo jatkuvuutta ja koko elokuva alkaa muistuttaa kokemusta, jossa todellisuus muuttuu kuumehoureiseksi ja epäluotettavaksi. Katsoja ei vain katso kuumuutta, vaan alkaa tuntea sen omassa nahassaan.
Tätä tunnetta vahvistaa Ennio Morriconen poikkeuksellinen musiikki. Stone ei pyytänyt säveltäjältä nostalgista western-romantiikkaa, vaan jotain vääristynyttä, kokeilevaa ja levotonta. Musiikissa kuuluu tuttuja kaikuja lännenelokuvien maailmasta, mutta ne eivät kutsu kohti vapautta vaan eristävät. Huuliharppu ei kuulosta kutsulta horisonttiin vaan painostavalta varoitukselta, eivätkä jouset rakenna perinteistä jännitystä vaan synnyttävät psykedeellistä, eksistiaalista levottomuutta.
Morriconen nerokkain oivallus scoren rakenteessa on taustalla herkeämättä tikittävä rytmi. Se sykkii läpi Bobbyn epätoivoisten käänteiden kuin mekaaninen, armoton kello, joka laskee minuutteja ansaan jääneen miehen elämästä. Tämä tikitys toimii kreikkalaisen tragedian näkymättömän kuoron tavoin: se muistuttaa joka sekunti siitä, että aika on loppumassa ja pakotietä ei ole. Riitaisat dissonanssit ja äkilliset äänivallit iskevät katsojan korviin samassa tahdissa Stonen salamaleikkausten kanssa, imitoiden täydellisesti korvissa soivaa tinnitusta tai hiensekaisia harhoja, jotka nouseva auringonpistos on saanut aikaan. Morriconen sävellys toimii kuin kehon sisäinen kuume: se ei tyydy seuraamaan tapahtumia, vaan muuttaa jatkuvasti niiden henkistä lämpötilaa.
Bobby Cooper (Sean Penn) ja Grace McKenna (Jennifer Lopez) helteen virittämässä ansassa.
Groteski tragedia ja sivuhahmojen virittämä hirttosilmukka
Tämän kuumeen keskelle saapuu Sean Pennin esittämä Bobby Cooper. Bobby on kiinnostava päähenkilö juuri siksi, ettei hän ole viaton uhri eikä klassinen antisankari. Hän on opportunisti ja peluri, joka uskoo vielä viimeiseen asti seuraavan hätäisen ratkaisun pelastavan kaiken. Kun hänen Mustanginsa jäähdyttimen letku pettää Superiorin laidalla, tapahtuma näyttää ensin mekaaniselta sattumalta. Elokuvan edetessä käy kuitenkin ilmi, että kyse ei ole vain auton rikkoutumisesta, vaan liikkeen lopullisesta katkeamisesta.
Superior ei ole kaupunki, vaan säälimätön järjestelmä. Jokainen sen asukas toimii katalyyttinä, joka iskee suoraan Bobbyn moraalisiin heikkouksiin ja kiristää hirttosilmukkaa hänen kaulallaan. He eivät ole vain omituista taustakuvitusta, vaan hahmoja, jotka riisuvat Bobbylta hallinnan tunteen pala palalta.
Billy Bob Thorntonin esittämä mekaanikko Darrell mätine hampaineen ja öljyisine virnistyksineen personoi kaupungin raadollisen mädännäisyyden. Darrell riisuu Bobbylta tämän kaikkein tärkeimmän suojan – auton ja sen tarjoaman paon mahdollisuuden. Pitämällä Mustangia panttivankinaan ja kiristämällä Bobbya Darrell ajaa päähenkilön fyysiseen ja taloudelliseen ahdistukseen. Ilman Darrellia Bobby olisi voinut vain jatkaa matkaansa, mutta mekaanikko pakottaa hänet jäämään paikoilleen ja tekee hänestä haavoittuvan.
Joaquin Phoenixin esittämä TNT ja Claire Danesin Jenny puolestaan edustavat näköalattomuudesta versovaa puhdasta, arvaamatonta väkivaltaa. TNT:n sokea, primitiivinen mustasukkaisuus ja Jennyyn kohdistuva omistushalu luovat Bobbylle välittömän fyysisen uhan tyhjästä, pelkän viattoman keskustelun seurauksena. Tämä nuoripari osoittaa Bobbylle, ettei Superiorissa päde urbaani logiikka, järkipuhe tai sivistynyt neuvottelu. Kaupungin lait ovat eläimellisiä ja reviiritietoisia, ja ne murentavat Bobbyn itsevarmuuden pakottaen hänet jatkuvaan puolustusasemaan.
Tämän moraalisen umpikujan hienostunein ja tuhoisin ansa ovat kuitenkin Nick Nolten Jake McKenna ja Jennifer Lopezin Grace – isä ja tytär, aviomies ja vaimo – joiden kieroutunut, insestinen suhde paljastaa Superiorin suljetun ytimen. He eivät uhkaa Bobbya suoralla väkivallalla, vaan houkuttelevat hänet mukaan peliin, jossa valuuttana toimii moraalinen korruptio. Kun kumpikin tahollaan palkkaa Bobbyn tappamaan sen toisen, he iskevät suoraan Bobbyn heikoimpaan kohtaan: ahneuteen ja hätäisiin oikoreitteihin. Jaken tarjoama raha ja Gracen tarjoama eroottinen vetovoima muuttavat Bobbyn pelkästä epäonnisesta ohikulkijasta aktiiviseksi rikoksen suunnittelijaksi. He vetävät hänet osaksi omaa tuhoisaa valtapeliään, jolloin Bobby alkaa tehdä niitä kohtalokkaita pieniä kompromisseja selvitäkseen seuraavasta minuutista.
Skorpionin faabeli ja kosminen ironia
Elokuvan keskeisin symboli löytyy Bobbyn selästä: skorpionitatuointi. Viittaus tunnettuun faabeliin sammakosta ja skorpionista, joka hukuttaa heidät molemmat, koska se ei voi vastustaa luontoaan, ei tarkoita, että Bobby olisi luonnostaan paha. Sen merkitys on synkempi. Elokuva kysyy, kuinka monta pientä kompromissia, valhetta ja oikoreittiä ihminen tekee ennen kuin alkaa muistuttaa ympäristöään. Superior ei muuta Bobbya toiseksi ihmiseksi, vaan se pelkästään kuorii esiin sen, mitä hänessä oli jo valmiina. Se toimii peilinä, joka heijastaa takaisin päähenkilön oman kyvyn pahuuteen ja opportunismiin.
Tämä fatalistinen kehä tiivistyy autiomaan jyrkänteellä tapahtuvassa loppukohtauksessa, jonka kosminen ironia on täydellistä. Bobby selviää käsittämättömästä väkivallasta, petoksesta ja lähes mahdottomasta fyysisestä koettelemuksesta. Hän raahautuu epäinhimillisellä tahdonvoimalla takaisin autolleen, istuu ratin taakse, katsoo itseään peilistä ja kuiskaa: ”Still lucky, Bobby. Still lucky.” Hän kääntää virta-avainta, ja moottori hörähtää käyntiin. Samalla taustalle nouseva Ennio Morriconen hämmentävän lohdullinen, puhallinsoitinten vetävä kaunis melodia antaa hetkellisesti sekä Bobbylle että katsojalle harhakuvitelman pelastumisesta ja selviytymisestä.
Sama merkityksettömän pieni tekninen vika – katkennut jäähdyttimen letku – joka alun perin toi hänet kaupunkiin ja Darrellin armoille, riistää nyt viimeisen mahdollisuuden paeta. Se on yksi 1990-luvun amerikkalaisen elokuvan julmimmista ja vääjäämättömimmistä lopetuksista. Puhallinteema vaimenee ja feidautuu tylysti pois letkun pamahdukseen, jättäen jälkeensä vain höyryävän keulan ja Bobbyn maanisesta naurusta raikuvan erämaan tyhjyyden. Kun lopputekstit alkavat, taustalle pamahtaa soimaan Peggy Leen pirteä ja svengaava klassikko: ”It’s a Good Day”.
Kontrasti on aivan käsittämätön ja sysimustan ironinen. Musiikin vaihdos osoittaa, ettei mitään koskaan oikeasti ratkaistu: Bobby selviytyi kaikesta muusta, paitsi siitä samasta alkupisteen ongelmasta, joka hänet alun perin pysäytti. Korppikotkat kerääntyvät taivaalla, kun Bobby nauraa autossaan ymmärtäessään olleensa alusta asti osa suljettua kehää, jota Superiorin asukkaat vain pyörittivät eteenpäin.
U-Turn muistuttaa meitä siitä, ettei kesä ole elokuvissa aina synonyymi vapaudelle. Joskus se on vuodenaika, jolloin valo muuttuu liian kirkkaaksi, ilma liian raskaaksi ja ihmiset liian väsyneiksi pitämään yllä sitä sivistynyttä versiota itsestään, jonka he haluaisivat muiden näkevän. Ja silloin jäljelle jää vain pölyinen tie, joka ei johda mihinkään hyvään.
U-Turn (1997) virallinen traileri tiivistää sekunneissa Oliver Stonen visuaalisesti kuumeisen aavikkotunnelman.
