Jerry Schatzbergin Variksenpelätin (Scarecrow)
Pohjimmiltaan Amerikka on traaginen paikka. Siksi kaikki suuret amerikkalaiset tarinat ovat tragedioita. Suurin osa Kauppamatkustajan kuoleman muunnelmia. Tästä helmiketjusta löytyy myös vuoden 1973 Kultaisen Palmun voittaja, Variksenpelätin eli Scarecrow.
Tragedian kammo tekee Amerikasta viihdyttävimmän kansakuntien joukossa. On loputtoman kiehtovaa seurata optimismin uusiutuvalla polttoaineella käyvän kansan hakkaavan päätään vasten realiteettien murtumatonta seinää todellisuuspakoisessa amok-juoksussa. Yksituumaista suunnitelmaansa toteuttaen he kääntävät katseensa aina eteenpäin ja tekevät kaikkensa ollakseen muistamatta menneisyyttään. Tämä ei onnistu pelkällä tahdonvoimalla, joten amerikkalaiset ovat luoneet vertaansa vailla olevan koneiston, joka tuottaa korviketodellisuutta viihteen muodossa fantastisella tehokkuudella. Kamppailu todellisuuden lainalaisuuksia vastaan synnyttää kitkaa, joka toisinaan kiehauttaa ilmoille henkeäsalpaavaa draamaa ja suurta komediaa, jossa hehkuu kirkas ja tosiasioiden edessä tehoton ironia.
Max (Gene Hackman) kömpii laajakuvaan suoraan pellolta kuin henkiin puhallettu linnunpelätti ja jää jumiin heti ensimmäiseen piikkilanka-aitaan, joka erottaa sivistyksen periferiasta. Ainoa todistaja Maxin kamppailulle on tien vieressä liftiä odottava Lionel (Al Pacino). Alkuun peukalokyydin tarve tekee näistä kahdesta toistensa kanssa kilpailevat viholliset, mutta tuntien vieriessä maantien laidalla sikiää silkasta ihmiskontaktin tarpeesta kumppanuus ja kaveruus. Teatterimaailmassa uransa pääasiassa tehnyt käsikirjoittaja Garry Michael White on taatusti lukenut muutakin Beckettiä kuin Godot'n.
Tšehovkin on tutkittu, sillä molemmat kaverukset ovat "tarpeettomia ihmisiä": toinen on juuri vapautunut kiivas linnakundi, toinen on viettänyt vuosia merillä vanhemmuuden vastuuta pakoillen. Näiden vuosien aikana maailma on kääntänyt heille selkänsä ja unohtanut. Mutta Maxilla on vankilassa kehitetty suunnitelma autopesulan perustamisesta Pittsburghiin, joten sinne vie matka, ja jo tarinan alussa aavistaa, ettei sinne asti taideta koskaan päästä. Ainakaan kahdestaan.
Kaikista 60- ja 70-luvun taitteen hienoista amerikkalaisista vastakulttuurielokuvista, jotka kuvaavat Yhdysvaltoja marginaaliin sysättyjen näkökulmasta ja yleensä tien päällä (Rajut kuviot, Keskiyön cowboy, Monte Hellmanin Two-Lane Blacktop, Pitkät jäähyväiset), Variksenpelätin on Hellmanin pääteoksen rinnalla abstrahoiduin: vain tuossa kiihdytyskisojen alakulttuurista ammentavassa impressiossa saamme tietää päähenkilöistä vähemmän kuin Variksenpelätissä. Ja miksei? Eivät Max ja Lionelkaan halua liiemmin mennyttä muistella. Emme saa tietää kuin hämärän vihjeen kautta, miksi Max joutui niin pitkäksi aikaa poseen. Tiedämme vain, että hän ei rakasta ketään eikä välitä kenestäkään.
Sillä Max uskoo, että linnunpelätti seisoo pellolla, koska varikset pelkäävät sitä. Vaan Lionelpa näkee toisin. Nuorempi, elämäniloinen hunsvotti väittää, että varikset pelättimen nähdessään repeävät nauruun ja unohtavat hykertelyssään koko pelätin vartioiman pellon.
Max: The god damn crows are laughin'?
Lionel: That's right, they're laughin' their asses off. And then they say, "Well, that ol' farmer Jo down there, he's a pretty good guy. He made us laugh, so we won't bother him any more."
Kummalla pääsee pidemmälle, pelottelulla vai pelleilyllä? Siinä asian ydin, ja tätä käsitellessään elokuva on parhaimmillaan, varsinkin, kun Maxin murtumattomaksi luultu misantrooppinen kuori alkaa osoittaa yllättäviä pehmenemisen merkkejä. Mutta millä hinnalla?
Amerikassa on varmaan hienoa elää rikkaana, mutta ankeaa olla köyhä. Variksenpelätin on matka halki postikortin kääntöpuolen yömajasta ja vankilasta toiseen umpimielisten tavaravaunujen kyydissä pummaten. Siinä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin kaksi luuseria, jotka ovat omaksuneet eri elämänasenteet. Ohjaaja, valokuvaajana aloittanut Jerry Schatzberg, oli jo keski-ikäinen elokuvaan siirtyessään. Hän ei ole tehnyt kuin 11 elokuvaa, joista vain kaksi ensimmäistä maineikkaita: Variksenpelätintä edelsi vahvemmin elämään jäänyt Paniikki piikkipuistossa, siinäkin pääroolissa Pacino. Hienoudestaan huolimatta Variksenpelätti tuntuu jotenkin yhteismitattomalta valinnalta Palmulla laakeroitavaksi; mutta vuonna -73 ilmassa oli muutenkin jotain outoa, sillä Schatzberg jakoi Palmun toisen, vielä unohdetumman englanninkielisen teoksen kanssa, joka oli brittiläinen Palkkalainen (ohjaus Alan Bridges).
Kultaisesta Palmusta ja mielettömän lahjakkaista supertähdistään huolimatta Variksenpelätin jäi lopulta täysin vaille huomiota Oscar-kilpailuissa, ja jotenkin sen ymmärtää. Siitä on vaikeaa osoittaa virheitä, on vain niin, että joukko muita samaan aikaan ilmestyneitä elokuvia ilmaisi samat asiat vielä terävämmin, vielä syvemmältä alusnahkaa raapaisten. Älykkyydestään ja empatiastaan huolimatta Variksenpelätin ei ole missään vaiheessa niin hyvä kuin aivan alussa ja aivan lopussa.
Teoksesta jää mieleen kuitenkin verraten paljon: tiheä tunnelma, näyttelijäsuoritukset, hienostunut vertauskuvallisuus, muutamat kiteytyneet kohtaukset sekä kaiken yhteen sitova kuvaus. Variksenpelätin on yksi niistä töistä, joiden takia 50-luvulla Unkarista Yhdysvaltoihin loikannut Vilmos Zsigmond on peräpeilistä katsottuna 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan vaikutusvaltaisin elokuvaaja. Mestarin muihin vuosikymmenen merkkitöihin lukeutuvat mm. McCabe & Mrs. Miller, Syvä joki, Pitkät jäähyväiset, Kolmannen asteen yhteys ja Kauriinmetsästäjä.
"Nehän elää vielä." Vilmos poistui viisi vuotta sitten korkeassa iässä ja 91-vuotias Hackman jättäytyi eläkkeelle vuonna 2004, mutta 81-vuotias Pacino porskuttaa ja nähdään tuota pikaa House of Guccissa - ja hiljattaisessa haastattelussa 94-vuotias Schatzberg paljasti kenties haluavansa tehdä vielä kerran kiellon päälle yhden elokuvan. Siihen ei ole nokan koputtamista.
