Cannes 2022: Palkitut

Elokuvamaailman arvostetuin ja arvostettavin palkinto ei ole Oscar, vaan toukokuisin Ranskan Cannes'ssa järjestettävän festivaalin pääpalkinto, Kultainen Palmu (Palme d'Or). Se ja muut festivaalin palkinnot jaettiin viime viikonloppuna näyttelijä Vincent Lindonin johtaman tuomariston toimesta. 62-vuotias Lindon on festivaalin isäntämaan arvostetuimpia elokuvanäyttelijöitä, joka voitti parhaan näyttelijän palkinnon Cannes'ssa vuonna 2015 ja tähditti viime vuoden lähes täysin sivuutettua Kultaisen Palmun voittajaa Titanea (ohj. Julia Ducournau).

Festivaali vietti tänä vuonna 75-vuotisjuhlaa. Cannes'n festivaalissa on omat irvokkaat piirteensä - kuten sydäntäsärkevien, kehitysmaiden elämästä kertovien draamojen esittäminen keskellä superrikkaiden paratiisia jahteineen ja monenkirjavine kimalluksineen - mutta festivaaliorganisaation kyky koota kilpasarjan sateenvarjon aurinkovarjon alle maailman elokuvantekijöiden ehdoton kerma määrittää vuodesta toiseen elokuvataiteen sen hetkisen pulssin ja lämpötilan.

Tältä näyttää tänä vuonna.

Kultainen Palmu

Triangle of Sadness ("Surullisuuden kolmio"), ohj. Ruben Östlund

Suomi saattoi voittaa viikonloppuna jääkiekon maailmanmestaruuden, mutta kuudenneksi jäänyt Ruotsi voitti jotain paljon arvokkaampaa. Kultaisen Palmun voittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Kanssakilpailijat ovat kirjaimellisesti taiteilijoiden eliittiä, jotka pitkät ja vaateliaat perinteet omaava raati on käsin valinnut tuhansien ehdokkaiden joukosta.

Ruben Östlund on voittanut Palmun kahdesti, viiden vuoden sisällä, peräkkäisillä elokuvillaan.

Juryn päätös on otettu vastaan hieman harmistuneesti, mikä heijastaa festivaalin ilmapiiriä kilpailujen osalta yleisemminkin. The Guardianin kyseenalainen veteraanikriitikko Peter Bradshaw raportoi, että tänä vuonna mielipiteiden jakautuminen vähän joka elokuvan kohdalla oli poikkeuksellisen jyrkkää. Siinä mielessä Östlundin elokuva oli juryltä johdonmukainen valinta. Useimpien mielestä kyseessä on kiistatta taidokkaasti tehty, ajankohtainen ja hauska musta komedia - mutta melkein yhtä monet pitivät sen satiiria ilmeisenä ja helppona. Melkein kukaan ei ole sitä mieltä, että Triangle of Sadness yltää Östlundin edellisen, The Squaren, rinnalle. Metacriticissä Triangle of Sadnessin metascore on tällä hetkellä 66, poikkeuksellisen alhainen lukema Palmun voittajalle.

Hieman tylsää on sekin, että pääpalkinto meni englanninkieliselle yhteistuotannolle, vaihtoehdot huomioon ottaen. Näyttelijäkaartin suurin tähti on Woody Harrelson.

Sodankylässä vuonna 2012 vieraillut 48-vuotias Östlund on elokuvantekijänä eräänlainen Ruotsin Lars von Trier. Vaikkei tanskalaisen mestarin visionäärisyyden tasolle ylläkään, on Östlundilla veitsenterävä silmä ja korva länsimaisen elämäntavan absurdeille ilmiöille ja loistava tekniikka. Lähes royanderssonmainen elokuvien hiominen vie aikaa: Triangle of Sadness on vasta tekijänsä kuudes pitkä elokuva. Jokainen Östlundin ohjaus on vaivan arvoinen, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 2011 loistavan Playn myötä.

Triangle of Sadness kertoo joukosta superrikkaita juppeja luksusristeilyllä.

Grand Prix

Stars at Noon ("Keskipäivän tähdet"), ohj. Claire Denis
Close ("Lähellä"), ohj. Lukas Dhont

Tämän vuoden pääkilpailua on luonnehdittu poikkeuksellisen sekalaiseksi tasoltaan. Ilmeisesti monet elokuvat olivat joko keskinkertaisia tai hyviä mutta jossain suhteessa vajaamittaisia. Tätä heijastelee tuomariston näennäinen päättämättömyyskin sillä sekä Grand Prix että Prix du Jury jaettiin. Näin ollen tavallista useampi elokuvantekijä poistui Festivaalipalatsista palkinto kainalossa.

Ranskalaisen festivaalin tuomaristo ranskalaisen puheenjohtajansa johdolla ojensi kakkospalkinnoista toisen ranskalaiselle, toisen belgialaiselle elokuvantekijälle. Sinänsä kiinnostavaa. Tuomariston ulkopuolella tämä elokuvakaksikko ei olisi voinut saada vastakohtaisempia reaktioita.

76-vuotias Claire Denis on ranskalaisen taide-elokuvan ikoni. Totean heti kärkeen, etten itse kuulu hänen ihailijoihinsa. Eikä kuulu moni muukaan elokuvanharrastaja. Mutta Denis'n fanit ovat hyvin vannoutuneita ja heitä löytyy kaikilta kolkilta. Jo 1980-luvulla aloittaneen Denis'n monipuolisen tuotannon selkärangan muodostavat 16 pitkää näytelmäelokuvaa. On paljon puhuvaa, ettei koko pitkän uransa festivaaleja kiertänyt auteur ole voittanut ennen tätä vuotta juuri mitään: Jean Vigo-palkinto viime vuonna, Kultainen Leopardi Nénette et Bonista 1996 ja vain yksi César-ehdokkuus. Mutta alkuvuodesta tuli Berliinistä parhaan ohjauksen palkinto Juliette Binochen ja Vincent Lindonin (!) tähdittämästä kolmiodraamasta Avec amour et acharnement (Fire) ja nyt tämä.

Tuomariston päätöksistä juuri Stars at Noon herätti eniten närää. Festivaaliviikolla Denis'n elokuva joutui sosiaalisessa mediassa suoranaisen pilkan kohteeksi, mikä toki on rumaa. Mutta Denis'n puolestapuhujat pitivät sitä kilpailun huippuna. Joka tapauksessa, yleinen mielipide on, ettei elokuva kuulu tekijänsä parhaimpiin.

Englanninkielinen draama perustuu Denis Johnsonin romaaniin ja sijoittuu Nicaraguaan vuonna 1984. Sen metascore on kuitenkin lohdulliset 62.

Sen sijaan kahden 13-vuotiaan pojan ystävyydestä kertova Close on luultavasti tämänvuotisen festivaalin rakastetuin elokuva, jonka monet olisivat mielellään nähneet voittavan pääpalkinnon. Se on kolmekymppisen tekijänsä vasta toinen elokuva; jo edellinen (Girl) sai loistavan vastaanoton voittaen festivaalin sivusarjassa (Un Certain Regard) kolme palkintoa. Lukas Dhont on todennäköisesti tämän vuoden suuri löytö ja tulevaisuuden lupaus.

Prix du Jury

Le otto montagne ("Kahdeksan vuorta"), ohj. Felix van Groeningen ja Charlotte Vandermeersch
EO, ohj. Jerzy Skolimowski

Vieläkään ei päästä EU:n ulkopuolelle, hädin tuskin edes pois Ranskasta. Le otto montagne kuului sekin yleisön lemppareihin. Se on belgialaisen ohjaajaparin Paolo Cognettin romaanin pohjalta toteuttama italialainen 2½-tuntinen elokuva, joka kuuleman mukaan kertoo miesten välisestä veljellisyydestä poikkeuksellisen syvällisesti, tenhoavasti ja sentimentaalisuutta välttäen. Kuvauksesta päätellen se kuulostaa tulevalta parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-voittajalta parhaassa mahdollisessa mielessä, tällä kertaa. Edelleen, tämänkin elokuvan ilmapiiri on varmasti tuntunut tutulta ainakin yhdestä juryn jäsenestä.

Ohjaajakaksikosta van Groeningen on kokeneempi; tämä on näyttelijänä kotimaassaan tunnetun, 48-vuotiaan Vandermeerschen ensimmäinen yritys ohjaajana. Voikin olettaa, että elokuvan varsinaisesta toteutuksesta päävastuun kantaa 44-vuotias van Groeningen, jonka kuudes pitkä tämä on. Tähän asti hänen maineensa kulmakivi on ollut vuoden 2012 The Broken Circle Breakdown, joka sai vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Mutta, sitä seurasi vuonna 2018 epäonnistunut yritys murtautua Yhdysvaltoihin: käsittämättömän huono huumedraama Beautiful Boy.

Tuomariston palkinto on ollut perinteenä jakaa "villille kortille", jollekin vähän hurtimmalle tapaukselle. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tänä vuonna se on EO.

Sen tekijä on euroelokuvan elävä legenda. 84-vuotias Jerzy Skolimowski on Puolan tärkeimpiä auteureja, Łódźin elokuva-akatemian kasvatti, Wajdan ja Polanskin käsikirjoituskumppani 60-luvulta. Tämä mies on elänyt villin elämän ja tehnyt villejä elokuvia. Sofistikoituneen älykön Essential Killing vuodelta 2010 on yksi kaikkien aikojen parhaita toimintatrillereitä. Vuonna 2012 hän teki pikkuroolin Joss Whedonin Kostajissa! Aina hieman sivusta pistolyöntejään jakanut mestari on voittanut 18 täyspitkää käsittävällä urallaan mm. Kultaisen Karhun ja elämäntyö-Kultaisen Leijonan. Nyt napsahti jo kolmas palkinto Cannes'sta.

Robert Bressonia allusioiva EO nostaa päähenkilöksi aasin, jonka kautta nähdään miltä moderni Eurooppa todella näyttää. Toisin kuin useimmat palkintoelokuvat, Skolimowski tiivistää sanottavansa alle puoleentoista tuntiin.

Paras ohjaus

Heojil kyolshim (Decision to Leave - "Lähtöpäätös"), ohj. Park Chan-wook

Tämä valinta ei herättänyt juuri protesteja. Konsensuksen mukaan Heojil kyolshim oli ohjauksena festivaalin vaikuttavin ja monien valinta pääpalkinnon voittajaksi. Sen metascore on palkituista ylivoimaisesti paras, 88.

Nyt jo kolmannen palkintonsa 20 vuoden sisällä Cannes'sta napannut äärilahjakas, 58-vuotias eteläkorealainen visualisti on aina tiennyt miten tehdä yleisöön menevää, viihteen ja taiteen rajalla tasapainottelevaa leffaa. Park Chan-wook viihtyy trillerin, mysteerin, yliluonnollisen ja scifin piireissä eikä tämä uusin ole pettänyt odotuksia. The Telegraphin Tim Robeyn mukaan tässä elokuvassa kamera tekee asioita, joita ei ole ennen nähty - ja tämän ohjaajan ollessa kyseessä väittämä on uskottava.

11 ohjausta signeerannut Chan-wook on ollut Suomessakin suosittu Oldboysta lähtien. Edellinenkin, The Handmaiden jo vuodelta 2016, kuului vuoden tapauksiin. Visuaalisuuden lisäksi trilleristä on tällä kertaa nostettu esiin Tang Wein upeaksi luonnehdittu suoritus naisetsivänä.

Paras käsikirjoitus

Boy From Heaven ("Poika taivaasta"), ohj. Tarik Saleh

Toinenkin palkinto Ruotsiin! 50-vuotias, tukholmalainen Tarik Saleh on ruotsalaisen äidin ja egyptiläisen isän poika. Monipuolisella urallaan hän herätti ensin huomiota graffititaiteilijana ja sitten animaattorina. Hän on mm. ohjannut yhden Westworld-jakson. Elokuvantekijänä hän on ohjannut viisi elokuvaa, joista kaksi - pandemian takia - tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Saleh aloitti kunnianhimoisella, mutta tyystin epäonnistuneella animaatiolla Metropia. Läpimurto tuli vasta viisi vuotta sitten trillerillä Nile Hiltonin tapaus - johon en itse päässyt sisälle ja kävelin ulos - joka voitti pääpalkinnon Sundancessa ja viisi Guldbaggea.

Boy From Heavenia on kehuttu terävän satiiriseksi vakoilujännäriksi, jossa egyptiläisen suurimaamin kuolema käynnistää hurjan valtataistelun. Suomi on yksi elokuvan tuottajamaista.

Parhaat näyttelijät

Song Kang-ho - Broker ("Välittäjä"), ohj. Hirokazu Kore-eda
Zar Amir-Ebrahimi - Holy Spider ("Pyhä hämähäkki"), ohj. Ali Abbasi

Kolme vuotta sitten 55-vuotias eteläkorealainen Song Kang-ho teki pääroolin maailman kaikki elokuvapalkinnot kahmineessa Parasite-ilmiössä, nyt hän sai vihdoin henkilökohtaista tunnustusta.

Hän on yksiselitteisesti supertähti, kotimaansa ja ehkä kotimantereensakin ykkösnäyttelijä. Yleisön suosio ja alan arvostus kulkevat rinnakkain. Joint Security Area, Sympathy for Mr. Vengeance, Memories of Murder, The Host, Thirst.

Kultaisen Palmun voittajan, japanilaisen Kore-edan uusinta on yleisesti pidetty yhtenä tämän vuoden pettymyksistä, mutta Kang-hon pääosaroolia on kehuttu kautta linjan.

Sekä Amir-Ebrahimi että Abbasi (molemmat synt. 1981) ovat entisiä teheranilaisia. Taas saadaan ruotsalaisväriä, sillä täysi-ikäistyttyään Abbasi muutti opiskelemaan ensin Tukholmaan ennen kuin vakiintui Kööpenhaminaan, mutta hänen edellinen elokuvansa, Raja, valmistui Ruotsissa - ja sai 2 Oscar-ehdokkuutta.

Koska Iran on Iran, valmistui Holy Spider Jordaniassa. Se kuuluu festivaalin kohuleffoihin. Rajan nähneet tietävät, ettei Abbasilla ole juuri estoja sen suhteen. Amir-Ebrahimi esittää tutkivaa journalistia, joka etsii seksityöläisiä tappavaa sarjamurhaajaa Iranin pyhässä kaupungissa. Eräänlainen persialainen Viiltäjä-Jack-tarina, siis. Raporttien mukaan jotkut lähtivät elokuvasta kesken sen väkivaltaisuuden takia. Saapa nähdä.

Amir-Ebrahimin ura ei ole kovin laaja, ja tämä palkinto on ilman muuta uran kohokohta. Hän asuu nykyään Ranskassa.

Erikoispalkinnot

75-vuotissynttärit innostivat festivaalia jakamaan palkintoja, jotka eivät kuulu jokavuotiseen repertuaariin.

75-vuotisjuhlan erikoispalkinto: Jean-Pierre ja Luc Dardenne elokuvasta Tori ja Lokita. Elokuva sai lähinnä kädenlämpöisen vastaanoton, joten palkintoa voidaan pitää kunnianosoituksena kahdesti Kultaisen Palmun voittaneille ohjaajaveljeksille. He ovat kotoisin Belgiasta, kuinkas muutenkaan. Tässä vaiheessa sisäänpäin lämpiävyys alkaa käydä jo hermoille.

Kunnia-Kultainen Palmu: Forest Whitaker ja Tom Cruise. Tämä lienee ulkopuolisen silmin kummallisin tarjolla oleva palkinto. Mukamas "Palmujen Palmu" jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1997, Ingmar Bergmanille festivaalin 50-vuotisjuhlassa. Vuonna 2002 se myönnettiin toisen kerran, Woody Allenille. Epävirallisesti sitä tarjotaan silloin tällöin festivaalin arvostamille elokuvantekijöille, jotka eivät ole voittaneet Palmua. Mutta salaliitoista pitävät ovat laillani suht vakuuttuneita, että tämä on isojen elokuvalevittäjien ja -studioiden kanssa junailtu markkinointikikka, jolla pidetään yllä hyviä suhteita ja raaputetaan yhtä sun toista selkää. Neljästä viimeisestä palkitusta kolme on ollut amerikkalaisia näyttelijöitä (jotka silloin tällöin ovat ohjanneet). Viime vuonna palkittu Jodie Foster tunnetaan hyvin äidinkielitasoisesta ranskastaan.

Palm Dog: Vanskabte Land (Godland), ohj. Hlynur Pálmason. Festivaalin paras palkinto - joka annetaan toimittajien puolesta festivaalin parhaalle/parhaille koiranäyttelijöille - tuli sekin pohjoiseen, islantilaiselle pitkälle draamalle, joka kilpaili Un Certain Regard -sarjassa. Mainitun "kakkossarjan" voitti pakistanilainen, erinomaiseksi kehuttu Joyland (ohj. Saim Sadiq).

Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.

Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

Linnunpelätit nokittavina

 Jerry Schatzbergin Variksenpelätin (Scarecrow)

Pohjimmiltaan Amerikka on traaginen paikka. Siksi kaikki suuret amerikkalaiset tarinat ovat tragedioita. Suurin osa Kauppamatkustajan kuoleman muunnelmia. Tästä helmiketjusta löytyy myös vuoden 1973 Kultaisen Palmun voittaja, Variksenpelätin eli Scarecrow.

Tragedian kammo tekee Amerikasta viihdyttävimmän kansakuntien joukossa. On loputtoman kiehtovaa seurata optimismin uusiutuvalla polttoaineella käyvän kansan hakkaavan päätään vasten realiteettien murtumatonta seinää todellisuuspakoisessa amok-juoksussa. Yksituumaista suunnitelmaansa toteuttaen he kääntävät katseensa aina eteenpäin ja tekevät kaikkensa ollakseen muistamatta menneisyyttään. Tämä ei onnistu pelkällä tahdonvoimalla, joten amerikkalaiset ovat luoneet vertaansa vailla olevan koneiston, joka tuottaa korviketodellisuutta viihteen muodossa fantastisella tehokkuudella. Kamppailu todellisuuden lainalaisuuksia vastaan synnyttää kitkaa, joka toisinaan kiehauttaa ilmoille henkeäsalpaavaa draamaa ja suurta komediaa, jossa hehkuu kirkas ja tosiasioiden edessä tehoton ironia.

Max (Gene Hackman) kömpii laajakuvaan suoraan pellolta kuin henkiin puhallettu linnunpelätti ja jää jumiin heti ensimmäiseen piikkilanka-aitaan, joka erottaa sivistyksen periferiasta. Ainoa todistaja Maxin kamppailulle on tien vieressä liftiä odottava Lionel (Al Pacino). Alkuun peukalokyydin tarve tekee näistä kahdesta toistensa kanssa kilpailevat viholliset, mutta tuntien vieriessä maantien laidalla sikiää silkasta ihmiskontaktin tarpeesta kumppanuus ja kaveruus. Teatterimaailmassa uransa pääasiassa tehnyt käsikirjoittaja Garry Michael White on taatusti lukenut muutakin Beckettiä kuin Godot'n.

Tšehovkin on tutkittu, sillä molemmat kaverukset ovat "tarpeettomia ihmisiä": toinen on juuri vapautunut kiivas linnakundi, toinen on viettänyt vuosia merillä vanhemmuuden vastuuta pakoillen. Näiden vuosien aikana maailma on kääntänyt heille selkänsä ja unohtanut. Mutta Maxilla on vankilassa kehitetty suunnitelma autopesulan perustamisesta Pittsburghiin, joten sinne vie matka, ja jo tarinan alussa aavistaa, ettei sinne asti taideta koskaan päästä. Ainakaan kahdestaan.

Kaikista 60- ja 70-luvun taitteen hienoista amerikkalaisista vastakulttuurielokuvista, jotka kuvaavat Yhdysvaltoja marginaaliin sysättyjen näkökulmasta ja yleensä tien päällä (Rajut kuviot, Keskiyön cowboy, Monte Hellmanin Two-Lane Blacktop, Pitkät jäähyväiset), Variksenpelätin on Hellmanin pääteoksen rinnalla abstrahoiduin: vain tuossa kiihdytyskisojen alakulttuurista ammentavassa impressiossa saamme tietää päähenkilöistä vähemmän kuin Variksenpelätissä. Ja miksei? Eivät Max ja Lionelkaan halua liiemmin mennyttä muistella. Emme saa tietää kuin hämärän vihjeen kautta, miksi Max joutui niin pitkäksi aikaa poseen. Tiedämme vain, että hän ei rakasta ketään eikä välitä kenestäkään.

Sillä Max uskoo, että linnunpelätti seisoo pellolla, koska varikset pelkäävät sitä. Vaan Lionelpa näkee toisin. Nuorempi, elämäniloinen hunsvotti väittää, että varikset pelättimen nähdessään repeävät nauruun ja unohtavat hykertelyssään koko pelätin vartioiman pellon.

Max: The god damn crows are laughin'?
Lionel: That's right, they're laughin' their asses off. And then they say, "Well, that ol' farmer Jo down there, he's a pretty good guy. He made us laugh, so we won't bother him any more."

Kummalla pääsee pidemmälle, pelottelulla vai pelleilyllä? Siinä asian ydin, ja tätä käsitellessään elokuva on parhaimmillaan, varsinkin, kun Maxin murtumattomaksi luultu misantrooppinen kuori alkaa osoittaa yllättäviä pehmenemisen merkkejä. Mutta millä hinnalla?

Amerikassa on varmaan hienoa elää rikkaana, mutta ankeaa olla köyhä. Variksenpelätin on matka halki postikortin kääntöpuolen yömajasta ja vankilasta toiseen umpimielisten tavaravaunujen kyydissä pummaten. Siinä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin kaksi luuseria, jotka ovat omaksuneet eri elämänasenteet. Ohjaaja, valokuvaajana aloittanut Jerry Schatzberg, oli jo keski-ikäinen elokuvaan siirtyessään. Hän ei ole tehnyt kuin 11 elokuvaa, joista vain kaksi ensimmäistä maineikkaita: Variksenpelätintä edelsi vahvemmin elämään jäänyt Paniikki piikkipuistossa, siinäkin pääroolissa Pacino. Hienoudestaan huolimatta Variksenpelätti tuntuu jotenkin yhteismitattomalta valinnalta Palmulla laakeroitavaksi; mutta vuonna -73 ilmassa oli muutenkin jotain outoa, sillä Schatzberg jakoi Palmun toisen, vielä unohdetumman englanninkielisen teoksen kanssa, joka oli brittiläinen Palkkalainen (ohjaus Alan Bridges).

Kultaisesta Palmusta ja mielettömän lahjakkaista supertähdistään huolimatta Variksenpelätin jäi lopulta täysin vaille huomiota Oscar-kilpailuissa, ja jotenkin sen ymmärtää. Siitä on vaikeaa osoittaa virheitä, on vain niin, että joukko muita samaan aikaan ilmestyneitä elokuvia ilmaisi samat asiat vielä terävämmin, vielä syvemmältä alusnahkaa raapaisten. Älykkyydestään ja empatiastaan huolimatta Variksenpelätin ei ole missään vaiheessa niin hyvä kuin aivan alussa ja aivan lopussa.

Teoksesta jää mieleen kuitenkin verraten paljon: tiheä tunnelma, näyttelijäsuoritukset, hienostunut vertauskuvallisuus, muutamat kiteytyneet kohtaukset sekä kaiken yhteen sitova kuvaus. Variksenpelätin on yksi niistä töistä, joiden takia 50-luvulla Unkarista Yhdysvaltoihin loikannut Vilmos Zsigmond on peräpeilistä katsottuna 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan vaikutusvaltaisin elokuvaaja. Mestarin muihin vuosikymmenen merkkitöihin lukeutuvat mm. McCabe & Mrs. Miller, Syvä joki, Pitkät jäähyväiset, Kolmannen asteen yhteys ja Kauriinmetsästäjä.

"Nehän elää vielä." Vilmos poistui viisi vuotta sitten korkeassa iässä ja 91-vuotias Hackman jättäytyi eläkkeelle vuonna 2004, mutta 81-vuotias Pacino porskuttaa ja nähdään tuota pikaa House of Guccissa - ja hiljattaisessa haastattelussa 94-vuotias Schatzberg paljasti kenties haluavansa tehdä vielä kerran kiellon päälle yhden elokuvan. Siihen ei ole nokan koputtamista.

Sympaattiset japanilaiset näpistelijät

Hirokazu Kore-edan Perhesalaisuuksia (Manbiki kazoku)



"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." - Anna Karenina (Leo Tolstoi)

Venäläismestarin klassinen huomio saa Perhesalaisuuksissa omintakeisen, äärimmäisyyksiin menevän reunamerkinnän. Keski-ikäisen japanilaisen pariskunnan pinnalta katsoen tavallinen perhe määrittelee elokuvan mittaan uusioperheen käsitteen perustavanlaatuisesti uusiksi.

Juttu alkaa, kun tokiolainen pariskunta ottaa helmoihinsa ottaa helmoihinsa pienen Yuri-tytön. Aluksi tarkoitus on palauttaa ahdistunut tyttö vanhemmilleen seuraavana päivänä, mutta kun ottovanhemmat todistavat Yurin vanhempien kaltoin kohtelevan asenteen, venyy vierailu ensin viikosta, sitten kuukaudesta toiseen.

Yuri päätyy kuudenneksi jäseneksi köyhään perheeseen, johon kuuluvat lisäksi isoäiti, teini-ikäinen isosisko sekä tätä muutamaa vuotta nuorempi veli. Elokuvan mittaan katsoja joutuu kuitenkin määrittämään yhä uudelleen perheenjäsenten verisiteet.

Hirokazu Kore-eda (s. 1962) aloitti jo 90-luvun alussa dokumentaristina, kuten niin monet hienot elokuvantekijät. 13. näytelmäelokuvassaan hän yrittää jotain kunnianhimoista enkä ole varma onnistuuko hän täysin. Cannesin tuomariston mielestä Kore-eda onnistui ja palkitsi Perhesalaisuuksia peräti Kultaisella Palmulla.



Hyvä leffa se kyllä onkin ja sellainen, joka vielä paranee uusintakatselussa. Näin, koska Kore-eda saattaa meidät lämminhenkisesti seuraamaan lähietäisyydeltä kiinnostavaa perhettä; juonen merkitys vähenee. Osamu ja Nobuya - pääpari - ovat hyväsydämisiä, mutta myös lurjuksia. Osamu turvautuu myymälävarkauksiin ja isoäidin eläkkeeseen. Näpistelytaitoja opetetaan perheen pienimmillekin.

Jonkin aikaa elokuvan näkemisen jälkeen Perhesalaisuuksista lainehtii yllättävän haaleita tuntemuksia eikä se ihan tunnu Palmun arvoiselta. Kenties objektiivinen ohjaaja on pysytellyt asteen liiankin hillittynä. Kirkkaasti valaistuin kuvin etenevää leffaa ei uskoisi filmille kuvatuksi eikä elokuvassa ole erityisen muistettavia kuvia.

Tai ehkä katsoja on tällä kertaa epäonnistunut. Koin nimittäin etäännyttäväksi monimutkaisen rakenteen, jolla Kore-eda paljastaa hippu kerrallaan salaisuuksia perheen menneisyydestä. En liene ainoa, mutta ne, joille ohjaajan tekniikka ei ole mikään ongelma, ovat poikkeuksetta rakastaneet teosta.

Joka tapauksessa, elokuvan sosioekonominen ulottuvuus ei pahemmin hetkauttanut. Ahtaasti yhdessä maailman kalleimmista ja ylikansoitetuimmista kaupungeista asuva perhe tekee työtä, näpistelee, huijaa eikä siltikään meinaa tulla toimeen, mutta...puute ja pakko eivät puske valkokankaan läpi, kuten vaikka Ken Loachin töissä. Tai Kore-edan aikaisemmassa, suoraviivaisemmassa työssä Isänsä poika.



Molempia Kore-edan elokuvia yhdistää samankaltaisessa roolissa upea näyttelijä, Lily Franky (oik. Masaya Nakagawa). Kore-eda on etevä näyttelijäohjaaja, ja esimerkiksi lasten ohjaajana toista luokkaa kuin Alfonso Cuarón, ja Frankyssa hän on löytänyt dynamon, jonka ympärillä koko kasti loistaa luontevasti.

Tällaista älykästä ja mietittyä elokuvaa saa minun puolestani tuoda vaikka kaikki teatterit täyteen. Perhesalaisuuksien menestys osoittaa, että puolianimoitujen megaspektaakkelien katveessa elää runsaslukuinen fiksun tarjonnan ystävyysseura. Niinpä heitä voisi edes vähän arvostaa ja kohdella japanilaista elokuvaa japanilaisena.

Kore-edan elokuvan levitysnimi on näet Shoplifters - Perhesalaisuuksia. Kyseessä on uusi rimanalitus: Shoplifters ei ole teoksen alkuperäinen nimi eikä se käänny "perhesalaisuuksiksi", kuten otsikko semanttisesti antaa ymmärtää. Elokuvan alkukielinen nimi tarkoittaa näpistelevää perhettä - mikä ei suomeksi kuulosta kovin hyvältä. Mutta silti, millä oikeudella levittäjät tänä päivänä nostavat englannin Suomen ykköskieleksi? Eikä Paweł Pawlikowskin Zimna wojna ole suomeksi Cold War, vaan Kylmä sota. Kummallakaan elokuvalla ei ole mitään tekemistä englannin kielen kanssa. Sakkorangaistus tällaisesta toiminnasta ei olisi mitenkään liioiteltua.

"Mua huvita taas yhtään mikään." - Matti Näsä

Audiard, Dheepan ja Kultainen Palmu

 Jacques Audiardin Dheepan (sis. spoilereita)

Tämän artikkelin lopussa on lista kaikista Kultaisen Palmun voittajista, minkä on tarkoitus osoittaa, että Dheepan on niistä kaikkein huonoin. En tietenkään ole nähnyt niitä kaikkia - mikä tehokkaasti syö väitteeltäni uskottavuutta -, mutta Dheepan on Palmun voittajaksi sen verran laimea tapaus, että haluan periaatteesta uskoa, että ne 17 näkemättä jäänyttä ovat edes vähän laadukkaampia; monien kohdalla uskoni pohjaa muihin palkituilta ohjaajilta todistamiini teoksiin. Millä nyt ei ole juuri mitään arvoa, kuten uskon kanssa usein käy.

Minä myös uskon, että ranskalainen Jacques Audiard on maailman yliarvostetuin elokuvantekijä. Tämä on tietysti tarkkaan ottaen mielipide; mutta ottaen huomioon Audiardin ihailijoiden määrän sekä aseman nykyelokuvan parnassolla, vastakkainen mielipide on lipsahtaa uskonasioiden puolelle. Sillä millä minä tämänkin väitteeni perustelen? Subjektiiviseksihan kaikki argumenttini lopulta jäisivät.

Mutta mitä perusteita sitten Audiardin puolestapuhujilla fanitukselleen on? Mitä ohjaaja on varsinaisesti tehnyt maineensa ansaitakseen? Niistä neljästä ohjaajan teoksesta, mitkä olen nähnyt, selvästi paras ja ainoa oikeasti hyvä on 20 vuotta vanha Minä, sotasankari; selkeä ja kirkas elokuva miehestä, joka päätyy epätavallisissa olosuhteissa vastarintajoukkoihin toisessa maailmansodassa. Se on monta luokkaa onnistuneempi kuin Audiardin kansainvälisen maineen kulmakivet, tyylittelevä, mutta falski remake Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) ja kuolettavan tylsä, p***antärkeä Profeetta (2009), huonoin ikinä Cannesissa palkittu leffa.

Dheepan on kyllä parempi kuin edellämainittu kaksikko. Se on ookoo, ihan jees, kyllähän-sen-nyt-katsoo. Kerran. Se on väärentämätöntä Audiardia tyypillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Vahvuuksiin kuuluvat lähinnä erinomainen näyttelijäohjaus, tehokkaat toimintakohtaukset ja toisinaan oivallinen musiikin käyttö. Heikkouksiin puolestaan lukeutuvat lattea kuvailmaisu ja ulkokohtaisuuden tuntu.



Dheepanin vain pitäisi olla paljon parempi Palmunsa ansaitakseen. Sen aihe ja tarina ovat loistavia. Kolme toisilleen tuntematonta pakenevat pakolaisina Sri Lankasta muodostaen väärennetyn perheen (väärennetyt elämät on Audiardin uran johtoaiheita). He päätyvät ranskalaiseen "kerrostaloprojektiin" muiden syrjittyjen kanssa. Siellä he yrittävät assimiloitua - kuten sanonta kuuluu - uuteen yhteisöönsä keskellä alamaailman huumekauppiaita, kielimuurin ympäröimänä ja niin edelleen. Yrittäen solahtaa uusien henkilöllisyyksiensä nahkoihin.

Ehkä ei pitäisi spekuloida, mutta ehkä Dheepanista tykkääjät ovat ihastuneet enemmänkin sen ideoihin ja tavoitteisiin kuin varsinaisiin saavutuksiin. Dheepan käsittelee isoa, ajankohtaista aihetta. Se ainakin pyrkii osoittamaan, mitä kasvottomien pakolaisten loputtomaan massaan kätkeytyy. Mutta elokuva ei tule iholle sillä tavoin kuin sen pitäisi. Sitä katsoessa ei voi karistaa epämääräistä tunnetta, että elokuvan tekijä liikkuu itselleen vieraalla alueella: Dheepanissa on yksittäisiä hyviä kohtauksia ja erittäin hyviä näyttelijöitä, mutta kokonaisuus tuntuu epävarmalta, hengettömältä ja yllättävän yllätyksettömältä. Tämä näkyy varsinkin teoksen visuaalisessa puolessa. Ensinnäkin Audiard kierrättää ranskalaisen nykyrealismin konventioita ja puolipitkien lyhytelokuvien perusilmaisua. Toisekseen kuva an sich on yksinkertaisesti tylsää katseltavaa: se on liian kirkas (kesäiset, laajat ulkokuvat ovat laadultaan järkyttävän heikkoja) ja tukkoinen. Audiardin ahtaissa otoksissa ei ole perspektiiviä eikä tekstuuria, vähän kuin tv-kameroin tehdyissä tuotannoissa.

Psykologis-sosiaalisesti Dheepan on monotonisen toteava, vailla sellaisia ristiviittauksia ja rinnastuksia, joita esimerkiksi Ken Loachin ja Dardennen veljesten sosiodraamat ovat pullollaan. Tärkein tällainen idea liittyy siihen, miten päähenkilöt pakenevat srilankalaista väkivaltaa Eurooppaan vain havaitakseen joutuneensa keskelle ranskalaista väkivaltaa. Hyvä näin, mutta enimmäkseen Audiard vaikuttaa tässä, kuten Profeetassakin, yksitotiselta juonenjuoksuttajalta. Paria kohtausta lukuun ottamatta elokuvasta ei löydy huumoria tai lämpöä, mikä jättää elintärkeän inhimillisyyden tunnun pois kuvasta, oli tarina kuinka lohduton tahansa. Vähän ennen loppuratkaisua ei voi olla huomaamatta, miten tarina on levitä kasaan.

Kiinnostavaa on se, että yleisesti ottaen eniten kritiikkiä Dheepan on saanut loppukohtauksestaan. Tämän ymmärtää, sillä jakso vie elokuvaa monin tavoin toiseen suuntaan. Minusta kohtaus on elokuvan paras. Näin luultavasti, koska elokuva ei saanut minussa aikaan tunnesidettä keskusperheen arjessa selviytymiseen. Tai yhteenkään henkilöhahmoista, näyttelijöiden hyvyydestä huolimatta. Niille, jotka samastuvat kertomuksen protagonisteihin, loppu saattaa merkitä epätoivottua, ehkä epäuskottavaakin u-käännöstä. Muille se merkitsee jännitteistä huippukohtaa. Sillä Audiard ohjaa tämän jakson erittäin hyvin, viittauksen- ja unenomaisesti. Hän muistuttaa, että ytimessään Dheepan on (väärennetyn) nimihenkilönsä tarina, ja tämä mies on tappamaan tottunut tamilitiikeri, jolla on vuosien kokemus sotimisesta. Siinä ovat rinnalla jotkut wanna-be-gangstat aika pehmeitä poikia.

Audiard päättää elokuvansa monitulkintaiseen epilogiin, joka, jos sen ottaa kirjaimellisesti, tuntuu vähintäänkin perusteettomalta; jos taas sen tulkitsee päähenkilön unena, sen kokee joko katarttisena tai päälleliimatun toiveikkaana.

PS. Cannesin Kultaisen Palmun on erityinen palkinto. Hyvin monelle elokuvantekijälle ja näyttelijälle se on korkein tunnustus, minkä voi saada. Tämä johtuu palkinnon historiasta, mitä Cannes on huolella vaalinut. Kaikki elokuvan suurimmat merkkihenkilöt - pois lukien Stanley Kubrick - ovat halunneet elokuvansa Cannesiin. Cannesin kilpasarja on siksi aina korkeatasoinen. On merkille pantavaa, miten usein Kultainen Palmu on annettu sittemmin kanonisoidulle teokselle. Kaikki voittajaelokuvat eivät ehkä ole kestäneet ajan testiä (Marty), edustaneet tekijänsä parasta osaamista (Dancer in the Dark) tai osoittautuneet lopulta järin erityislaatuisiksi (Linnake), mutta lähes poikkeuksetta - mikä selittää esimerkiksi Martyn menestyksen - ne ovat tuoneet jotain uutta, jotain tuoretta elokuvakentälle; ja juuri tätä omaehtoisuutta ja rohkeutta on Dheepanista kovin vaikea löytää.


2015: Dheepan, 2014: Kış Uykusu, 2013: Adèlen elämä: osat 1 ja 2, 2012: Rakkaus, 2011: The Tree of Life, 2010: Setä Boonmeen edelliset elämät, 2009: Valkoinen nauha, 2008: Luokka, 2007: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, 2006: The Wind That Shakes The Barley, 2005: Lapsi, 2004: Fahrenheit 9/11, 2003: Elephant, 2002: Pianisti, 2001: Pojan huone, 2000: Dancer in the Dark, 1999: Rosetta, 1998: Ikuisuus ja päivä, 1997: Unagi; Kirsikan maku, 1996: Salaisuuksia ja valheita, 1995: Underground, 1994: Pulp Fiction, 1993: Jäähyväiset jalkavaimolle; Piano, 1992: Hyviä aikeita, 1991: Barton Fink, 1990: Villi sydän, 1989: seksiä, valheita & videonauhaa, 1988: Pelle Valloittaja, 1987: Paholaisen auringon alla, 1986: Linnake, 1985: Isä on työmatkalla, 1984: Paris,Texas, 1983: Narajaman balladi, 1982: Kateissa, 1981: Rautamies, 1980: Kagemusha - varjokenraali; Syke ei sammu, 1979: Ilmestyskirja. Nyt.; Peltirumpu, 1978: Puukenkäpuu, 1977: Isäni, herrani, 1976: Taksikuski, 1975: Chronique des Annees de Braise, [1974-1964 pääpalkinto ei ollut Kultainen Palmu] 1963: Tiikerikissa, 1962: Lupaus, 1961: Viridiana; Pitkä poissaolo, 1960: Ihana elämä, 1959: Musta Orfeus, 1958: Kurjet lentävät, 1957: Onnellisen laakson kansa, 1956: Hiljainen maailma, 1955: Marty

R&A: Poikuus ja miehuus

Toiset voittavat kultaisia palmuja, toiset hopeisia karhuja.Yleensä näiden elokuvien välillä on löydettävissä ero. Niin tänäänkin.

Hienoudestaan huolimatta Richard Linklaterin huikeaa kohua nostattanut magnum opus Boyhood jää selvästi kakkoseksi Nuri Bilge Ceylanin Cannesin valloittaneelle magnum opukselle Kis uykusu (kv. Winter Sleep). Jälkimmäisen elokuvan ansioista kertoo mm., että poikkeuksellisesti myös IMDb on samaa mieltä: Boyhoodin IMDb-luku on tällä hetkellä 8,7, mutta Winter Sleepin peräti 9,1. Olemme tekemisissä laadukkaiden elokuvien kanssa.

Konsensus painaa tällä hetkellä vaakaa osoittamaan Boyhoodille paikkaa mestariteosten joukossa, mutta sitä se ei kyllä ole; se meriitti karkaa nimittäin jo heti ensi sekunneilla Linklaterin soittaessa Coldplayn Yellow'ta epäironisesti. Tämä on kuin yllättävä shamppanjalasillinen jäävettä kasvoille. 166-minuuttisen teoksen ensimmäiset 30 sekuntia ovat kuitenkin sen ainoa virhe, joten hylätkäämme pikkumaisuudet.

Linklater toteutti suurtyönsä ainutlaatuisella tavalla. Hän kuvasi elokuvansa 12 vuoden aikana, kuvaten muutaman päivän vuodessa samojen näyttelijöiden kanssa, noin 200 000 dollarin vuotuisella budjetilla. Nämä paljon puhutut tosiseikat ansaitsevat tulla toistetuiksi kolmesta syystä: ensinnäkin sopii huomata, että tämä komea teos on keskiverto suomalaisen elokuvan hintainen (vaikka siinä on Hollywood-tähtiä); toiseksi, elokuvaan käytetystä ajatustyöstä kertoo se, miten tasapainoinen ja sujuva se on; eikä toteutustapa tunnu koskaan pelkältä tempulta. Päinvastoin, Boyhood on Linklaterin omakohtaisin työ, joka sijoittuu pääasiassa hänen kotikaupunkiinsa Austiniin, Texasin pääkaupunkiin. Linklater kuvaa erään pojan kasvuvuodet tavalla, joka sekoittanee sekä ohjaaja-käsikirjoittajan omia että päähenkilön esittäjän, Ellar Coltranen, kokemuksia. Ajan kuluminen ilmaistaan totta kai hahmojen ulkomuodon luonnollisilla muutoksilla.



Pituudestaan huolimatta Boyhood soljuu kuin kanootti virrassa. Osittain tämä johtuu sen peitellysti episodimaisesta rakenteesta, joka jakaa elokuvan kahteentoista jaksoon; osittain taas sen televisiomaisesta kieliopista: Boyhood on kerronnallisesti oikeastaan hyvin tehty tv-elokuva. Tässä toteamuksessa on kriittinen sävy. On osittain makuasia, miten näihin asioihin suhtautuu, mutta Boyhood on yksi esimerkki digitalisoimisen cineman ja television rajaa hämärtävästä vaikutuksesta. Valokuvan puolella yliestetisointi kyseenalaistettiin hyvin rujolla ja vaikuttavalla tavalla jo 80-luvulla. Tähän viitaten Boyhoodin kuvailmaisu on hyvin suoraa ja kirkasta: realistista. Mutta samalla se muistuttaa myös hyvin tehtyä kotivideota. Siinä on sattuneesta syystä jotain kulunutta. Oli miten oli, ajatuksia se ainakin herättää.

Boyhoodin aitoutta ei käy kiistäminen. Se todella tuntuu elämältä, ainakin keskiluokkaisen amerikkalaisperheen elämältä 2000-luvulla. Tekstin taso kaikessa naturalistisuudessaan jättää hyvin vähän sijaa muulle kuin ylistykselle. Näyttelijät tekevät sitä vastaavasti upeaa työtä. Jopa amatöörien pienet kulmikkuudet lisäävät esityksen uskottavuutta. Niminäyttelijöistä Patricia Arquette tekee perheenäidin roolin täsmälleen samalla tavalla kuin tv-sarjassa Näkijä (sarjan tuntevat voivat huvitella bongaamalla Arquetten hiustyyleistä, minkä kauden kuvaukset olivat kulloinkin menossa). Hän on aivan valtavan hieno. Ex-miestä esittää Linklaterin alter ego, Ethan Hawke, todella mielenkiintoinen mies. Monilahjakkuus, mutta valkokankaalla täysin linjattoman uran tehnyt. Linklaterin kanssa Hawke liikkuu toisella tasolla kuin muualla. Nytkin voidaan sanoa, että mihin tahansa "rikoksiin" Hawke on kankaalla syyllistynyt, hän saa ne kaikki anteeksi pelkästään Boyhoodin kohtauksella, jossa hän pitää kaikkien aikojen parhaan sukupuolivalistusoppitunnin.

Boyhood on ainutlaatuinen kaleidoskooppi amerikkalaiseen elämään viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Miksi se ei siis inspiroi pohtimaan ja keskustelemaan aikakauden ongelmista? Se kysymys jää tällä kertaa vastaamatta.

Winter Sleep sen sijaan ei muuta teekään kuin pistää synapsit aivoissa kipinöimään. Tästä mielettömän rikkaasta elokuvasta voisi ja pitäisi kirjoittaa pienen kirjan verran tekstiä, mutta kello on jo kaksi yöllä ja aihe on liian vaativa yhdellä istumalla käsiteltäväksi. Winter Sleep on Once Upon a Time in Anatoliasta tuttua Ceylania, missä näennäisen yksinkertainen estetiikka yhdistyy arjen konfliktien valtavan monipolviseen ja kypsään käsittelyyn. Tuloksena on koko ajan suggeroivammaksi käyvää elokuvaa ja mestaritason näyte siitä, miten keskustelu tehdään elokuvassa kiinnostavaksi.



"Valtakuntani on ehkä pieni, mutta ainakin olen sen kuningas." Winter Sleep ottaa aiheensa ja ideansa Anton Tsehovin novelleista ja viittaa lisäksi mm. William Shakespeareen, etenkin tämän kuningasnäytelmiin. Keskushenkilö on keskellä Anatolian ei-mitään elävä entinen näyttelijä Aydin (tarkoittaa turkiksi "intellektuelli"), joka pitää pientä hotellia ja omistaa useita tienoon kiinteistöjä. Merkkihenkilö siis. Jolla on tietenkin nuori ja kaunis vaimo. Aydin lähenee kuudenkympin rajapyykkiä ja kokee ensimmäisiä kertoja vanhuuden kosketuksia. Elokuva avaa tämän murrosvaihetta elävän tai paremminkin siihen erään pikku tapauksen tönäämänä suistuvan patriarkan sielunmaisemaa. Ja tekee sen niin monisyisellä tavalla, että sen täydelliseen käsittelemiseen voisi uhrata päiväkausia näppäimistön ääressä.

Tässä elokuvassa mikään ei ole yksinkertaista. Nykyelokuvalle aivan poikkeuksellisella sitkeydellä Ceylan kieltäytyy yhtään yksinkertaistamasta henkilöitään, tekemästä heistä muottiin sopivia hahmoja. Tämä selittää elokuvan 196-minuuttisen pituuden. Tsehovin lisäksi aika ajoin Bergmania muistuttava teksti on (ainakin tässä yhteydessä) sanoin kuvaamattoman taidokasta ja viisasta. Winter Sleep on vielä lähempänä oikeaa elämää kuin Boyhood. Ja sen kestäessä se alkaa kasvaa myös tarkkaan hiotuksi allegoriaksi patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Aydinin ja hänen johtamansa pikku yhteisön sekä aivan erityisesti kultaisessa vankilassa elävän vaimonsa kautta Ceylan tutkii koko yhteiskunnan valtarakenteita monumentaalisen näkemyksellisellä tavalla. Kaiken vaikuttaessa kaikkeen, kenenkään asema ei koskaan ole yksinkertainen tai toisista riippumaton. Mutta Ceylan ei jää märehtimään lohduttomuudella, vaan näyttää, että ihmisillä on halua oppia ja muuttua. Ja missä on halua, siellä on myös tie. Vaikeakulkuinen tosin kuin anatolialainen vuoristopolku lumimyrskyn jälkeen.

Ceylan on Turkin merkittävin nykyohjaaja osin sen takia, että hän käsittelee sellaista Turkkia, mitä maan mainosesitteet eivät tuo etualalle. Tai uutiset. Nämä ovat paljon stereotypioita moniulotteisempia, samastuttavampia ihmisiä. Sitä enemmän, kun näyttelijätyö liikkuu tällä tasolla. Yksinkertaisesti hengästyttävää. Nämä ihmiset tulevat todella iholle, todella tutuiksi, jokainen pienintä roolia myöten. Heitä johtaa Iso-Britanniassa teatteriammattilaisena ja joissakin isoissa angloelokuvissa (The International, Rosewater) luonnerooleja tehnyt Haluk Bilginer, ilmiselvä mestari. Bravo.

Winter Sleepin estetiikka jää mietityttämään. Ceylan käyttää hyvin rajattua palettia, mutta harkitusti. Valokuvaajana aloittaneena hän osaa myös käyttää digitekniikkaa määrätyllä tavalla: ulkokuvat vangitsevat vuoristoseudun kylmyyden. Mutta eikö niistä puutu myös jokin luonnolle ominainen sävykkyys, jonka filmi olisi vielä muutama vuosi sitten tallentanut? Ehkä se on makuasia. Musiikkina Ceylan käyttää Schubertin sonaattia, jonka Bresson ehti jo omia Balthazarissaan.

Adèlen elämä. Luvut yksi ja kaksi.

Lienee syytä varoittaa spoilereista -



PROLOGI

Hurrikaanimaisen Cannes-voittonsa jälkeen Adelen elämä: osat 1 ja 2 puhuroi kärkisijoille odotetuimpien uutuuselokuvien listalla. Kun se myrskysi Suomeen ensimmäisenä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille, kahden teoksen jo siellä nähneen tuttavani reaktiot aiheuttivat lähinnä varautuneisuutta. Toinen heistä ei ollut oikein saanut kolmetuntisesta otetta ja piti eroottisia kohtauksia kiusallisina ja tirkistelevinä. Toinen piti sitä kerta kaikkiaan niin tylsänä, että käveli ulos kahden tunnin jälkeen. Menin katsomaan elokuvaa viime keskiviikkona skeptisenä.

Koitin omaa juttuani varten tehdä tutkimustyötä, lukea elokuvasta kirjoitettuja arvioita ja sen ympärillä käytävää kiihkeää väittelyä peilaavia artikkeleita. Lopetin, koska näille mielipiteille altistuminen loitonsi minua omasta kokemuksestani.

Olipa Adelen elämä mitä tahansa janalla hyvä-huono, tulin ulos teatterista poikkeuksellisen syvästi vaikuttuneena enkä ole näihin hetkiin asti lakannut ajattelemasta sitä.

RAKKAUS KOLARINA

Ennen elokuvan näkemistä pidin käsittämättömänä ratkaisuna sitä, että Julie Marohin alkuteoksen, sarjakuvaromaanin, upea nimi Le bleu est une couleur chaude (Sininen on lämmin väri tai Sininen on seksikäs*) oli muutettu tylsän asialliseen asuun La vie d'Adèle: chapitres 1 et 2. Mutta elokuvan katsominen osoittaa, että Abdellatif Kechiche tiesi tarkalleen, mitä teki. Marohin kertomuksen (jota, huomautettakoon, en ole lukenut) elokuvaversio on täsmälleen otsikkonsa mukainen. Kechichen teoksessa kuvataan muun muassa Adèlen suhdetta sinitukkaiseen Emmaan, mutta tämä ei ole elokuvan aihe. Se on Adèle itse. Kechiche vie omaa teostaan pois päin rakkaustarinasta, siirtäen tutkivan katseensa alle erään periaatteessa sattumanvaraisen nuoren naisen, jonka psyykettä, tunne-elämää ja valintoja ohjaaja koittaa tehdä ymmärrettäväksi. Tämän hän tekee sellaisella havainnoinnin pikkutarkkuudella, että elokuva täyttyy luvuttomista pienen pienistä viesteistä, joiden lukeminen Adèlen elekielestä ja varsinkin kasvoilta johtaa nopeimpiin kolmeen tuntiin, mitä elokuvateatterissa on koettu aikoihin.

Naturalistisessa tyylilajissa Kechiche esittää melko pitkiä, mutta ei missään nimessä sattumanvaraisesti valittuja vinjettejä Adèlen elämästä vuosilta, joina tämä kasvaa lukiolaisesta nuoreksi, työssä käyväksi aikuiseksi. Pääasiallisesti ohjaaja kertoo tästä naisesta vain näyttämällä tämän, pysymällä itsepintaisesti kohteessaan ja hyvin usein vielä tämän kasvoilla. Adelen elämä kuuluu ranskankielisellä alueella koko 2000-luvun suosittuun kvasi-dokumentaariseen "aaltoon", jonka merkittävimmät edustajat ovat belgialaiset Dardennen veljekset, jotka on palkittu Kultaisella Palmulla kahdesti. Liikkuessaan paljon kouluympäristössä tuo Adelen elämä mieleen lähimpänä vertailukohtana Laurent Cantet'n Luokan (2008), sekin Kultaisen Palmun voittaja!

 

Kechichen teoksen emotionaalinen asteikko ja syvyys on kuitenkin jotain aivan toista kuin Luokan. Tässä sen perimmäinen vaikuttavuus. Sarjakuvaan pohjautuvana ja lesbosuhteesta kertovana Adelen elämä tuo mieleen Terry Mooren eeppisen sarjakuvaklassikon Muukalaisia paratiisissa. Tuossa huimaavassa magnum opuksessa kahden päähenkilön elämät kerrottiin loppuun asti, mihin erona Kechiche näyttää meille Adèlen elämästä vain kaksi ensimmäistä lukua. Näiden lukujen tarina on Adèlen tekemä karmaiseva virhe, joka maksaa hänelle koko elämänsä.

Adèle pettää, elämänsä suurta rakkautta. Tästä koko Kechichen elokuvassa on kyse, tšehovilaisesta peruuttamattomasta elämänkäänteestä. Kechiche näyttää jokapäiväisen valinnan, umpitutun tarinan, pureutuen sen syihin ja seurauksiin syvemmälle tunkeutuen kuin mitä tämä kirjoittaja on milloinkaan kankaalla nähnyt. Kun olemme oppineet Adèlesta koulun, Emmaan tutustumisen ja seksuaalisen heräämisen kautta, ymmärrämme surullisella selkeydellä, miten inhimillisistä ja pienistä syistä Adèle ottaa jonkun vieraan ja etäisen sänkyynsä. Eikä Emma sitten annakaan anteeksi. Hän heittää Adèlen, joka merkitsee samoin Emmalle Sitä Oikeaa, ulos. Vasta silloin Adèle ymmärtää valintojensa hataruuden ja tekemänsä loukkauksen ja petoksen suuruuden. Ja Kechiche näyttää hirvittävällä tarkkuudella ja emotionaalisella autenttisuudella, miten ihminen voi tällaisessa tilanteessa loukkaantua vaikeammin ja pysyvämmin kuin auto-onnettomuudessa.

Kechiche ei tee sitä helpon kautta inhorealismilla, vaan säilyttää objektiivisen, mutta humaanin ymmärtävän katseen, mikä leimaa koko elokuvaa. Kechichella on ennen muuta lahja pitää kamera joka hetki oikean etäisyyden päässä kuvattavasta, mikä on aina todella hienon elokuvantekijän merkki. Kuva pysyy totena ja uskottavana, mikä on ehdoton edellytys ilman taustamusiikkia ja käsivarakuvauksella toteutetulle elokuvalle. Se mitä kuvassa on, on aina kiinnostavaa.

Se, mitä kuvassa on, on yleensä Adèle Exarchopoulos. On aika ilmeistä, että ohjaaja on ollut rakastunut tähteensä vähintään elokuvanteon ajan. Exarchopoulos ei ole ainoastaan mukana joka kohtauksessa - hän on lähes jokaisessa kolmetuntisen elokuvan otoksessa. Kaiken lisäksi ohjaaja muutti alkuteoksen päähenkilön nimen Clémentinesta Adèleksi. Vaikka ohjaaja onkin Ranskan arvostetuimpia - moninkertainen César-palkittu -, on tällainen rooli, jossa näyttelijä on kaiken aikaa luomassa kuvaa samalla, kun auteur yrittää rekisteröidä jamesjoycelaiseen henkeen näyttelijän esittämän roolihahmon jokaisen vivahteen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla, nuorelle superlahjakkuudelle rohkea valinta ja uskomaton haaste. Epäilemättä Exarchopoulos on sekä saanut että menettänyt elokuvan teon aikana paljon - mutta se on toissijaista. Tärkeä on itse lopputulos, näyttelijän luoma taideteos. Ja se on yli kaikkien ylisanojen.

Adèle tekee Adèlen tavalla, joka panee ihmettelemään, onko mitään, mitä tämä nuori nainen ei pysty tekemään täydellisellä luonnollisuudella ja suunnatonta kypsyyttä osoittaen. Elokuvasta on sekä kiittävissä että moittivissa arvioissa nostettu esiin yli kaiken suhteellisuudentajun Adèlen ja Emman rakastelukohtaukset (ja tämä on täsmällinen ilmaisu), jotka eivät käsitä elokuvan kestosta 1/15:ä osaa, mutta huikeimpiin hetkiin kuuluvat esimerkiksi Adèlen opetustunnit lastentarhassa, seesteiset yhdessäolon hetket Emman kanssa ja kuvat Adèlesta yksin yksinäisyydessään. Exarchopoulos on kaikessa uskottava ja täysin läsnä, minkä täytyy kieliä myös kommunikaation syvyydestä ohjaajan kanssa.



Sekä Emmaa esittävän Léa Seydoux'n. Kechichen ote tuo kaikista näyttelijöistä esiin puhdasta ja aitoa ilmaisua. Seydoux'n tehtävä pariskunnan toisena osana on tietysti tärkein, ja hänkin on jumalaisen hyvä. Siksi Adelen elämä kiinnostaa koko kestonsa, koska näitä ihmisiä tuntee ymmärtävänsä ja heistä välittää. Olennaista on kahden toisilleen vieraan näyttelijän taito luoda keskinäistä kemiaa, joka tekee hahmojen suhteesta uskottavan. Heidän tehtävänään on tehdä käsitettäväksi hahmojen välisten suhteiden kaikki aspektit: Emman ystäväpiirin hyväksyminen Adèle osaksi joukkoa; Adèlen säpsähdyttävät valinnat olla kertomatta ystävilleen ja perheelleen suhteen todellisesta luonteesta (tämä paljastaa Adèlen luonteen epämukavat piirteet: hän on, sitä kokonaan ymmärtämättä, valehtelija jo ennen suhteen rikkovaa petosta); sekä rakastavaisten yhteiset, intiimit hetket. Nämä kohtaukset ovat herättäneet Cannesin huuman jälkeen rajua kritiikkiä.

Niissä liikutaan niin henkilökohtaisella alueella, että riippuu jokaisen katsojan omista kokemuksista, normeista ja luonteesta, minkälaisen vaikutuksen - etäännyttävän vaiko mukaansa tempaavan - ne tekevät. Minä en kokenut niitä mitenkään problemaattisina. Voimakkaina kyllä, mutta voimakkaina, koska koin Kechichen pysyvän niissä uskollisena hahmoilleen ja valitsemalleen tyylilajille. Hän näyttää, mitä kaikkea Adèlen ja Emman rakasteluun kuuluu. Se on molempien elämän voimakkain kokemus, täydellistä antautumista, täydellistä halua ja vapautta. He ottavat toinen toisensa tavalla, jolle he eivät yllä muiden kanssa. Eikä se johdu mistään fyysisestä, vaan syvällisimmästä emotionaalisesta siteestä, mitä elokuva antaa ymmärtää kummankaan kohtaavan koko elämänsä aikana. Ilman näitä kohtauksia ja rehellistä tapaa, millä ne on toteutettu, meidän olisi muun muassa vaikeampi käsittää, mitä lopun kahvilakohtauksessa todella tapahtuu.

Tiedän, että monet ovat eri mieltä. Mutta vähintään voidaan sanoa, että väitteet tirkistelystä ja eksploitaatiosta ovat yksiulotteisuutta, ja että sukeltaessaan lähelle Adèlen ja Emman tunnetiloja näiden kehojen kautta, Kechiche pysyttelee poissa pornolle tunnusomaisista lähikuvista. Siksi nämä rakastelukohtaukset eivät ole kirjaimellisesti ottaen eksplisiittisiä (siinä mielessä kuin tuo sana nykykielessä ymmärretään).

Rehellisyytensä, havainnoinnin tarkkuuden ja voimakkuutensa takia Adelen elämä: osat 1 ja 2 on erittäin kaunis elokuva. Se ei ole elokuva lesboudesta, vaikka se yksi teemoista onkin. Adelen elämä on muotokuva ihmisestä, ajasta, jossa hän elää, valinnoista ja kokonaan uuden elämänkäsityksen löytämisestä toisen, uuden ihmisen kautta. Se on myös elokuva aikuistumisesta ja yhteiskuntaan ja muiden odotuksiin sopeutumisesta. Sopii lisäksi huomata, että se on elokuva siitä, mikä on jätetty pois: Adelen elämässä esimerkiksi puhutaan huomattavan vähän kännykkään. Ennen kaikkea Adelen elämä kertoo siitä, miten rajuja seurauksia tunne-elämän valinnoilla voi olla. Miten paljon voi menettää sitä ennalta edes ymmärtämättä. Kechichen teoksen lopun voi tulkita monella tapaa. Minulle on selvää, että elokuva päättyy onnettomasti. Adèle ei ole toipunut eikä luultavasti koskaan täysin toivukaan. Hän jää ikuisesti katumaan. Eikä Emma saavuta (senhetkisen) valittunsa kanssa sitä, mitä toisen kanssa kerran oli, eikä löydä samanlaista onnea. Eikä hän voisi saavuttaa sitä enää Adèlenkaan kanssa.

Se, miten hyvin Abdellatif Kechiche onnistuu siirtämään sanottavansa elokuvaksi, jää kiisteltäväksi. Kolmas luku - ja neljäs ja viides ja... - jää katsojan kuviteltavaksi. Sen mukaan, mitä hän pitää todenmukaisena.

SUPER-CANNES (epilogi)

Adelen elämän Cannes-voitossa poikkeuksellista oli sen yksimielisyys. Lähes kaikki kriitikot antoivat sille ylimmän mahdollisen arvosanan, mihin Steven Spielbergin luotsaama jury sitten yhtyi. No, Adelen elämä ei missään nimessä ole suurin Kultaisen Palmun voittajaelokuva: kilpailussa oli luultavasti mukana aivan yhtä hyviä, ehkä joku parempikin teos. Mutta Adelen elämästä huokuu vaikeasti selitettävä suuren elokuvan henki. Siinä on kiistatonta substanssia. Rikkautta. Valtavia näyttelijöitä. Käsinkosketeltava elämän tuntu.

Tuomaristo päätti myöntää Kultaisen Palmun niin ohjaajalle kuin hänen kahdelle päänäyttelijälleenkin. Se on tuomariston päätös, johon on turha nokan enää koputtaa. Mielenkiintoinen ja vähintään ajatuksia herättävä ratkaisu. Mutta eräältä kantilta se oli kiistatta kiusallinen temppu, se nimittäin teki Bérénice Bejosta eräänlaisen kumileimasinkuningattaren. Festivaalin sääntöjen mukaan Kultaisen Palmun voittajaa ei voi palkita muin palkinnoin. Siksi Adèle Exarchopoulos ja Léa Seydoux otettiin Kechichen rinnalle. Silminnähden voitostaan järkyttyneen Bejon voittama Prix d'interprétation féminine eli naisnäyttelijäpalkinto, yleisesti parhaan naisnäyttelijän palkinnoksi ymmärretty tunnustus, olisi kuulunut Exarchopoulosille ehkä yhdessä Seydoux'n kanssa niin selvästi, että rehellisempi ratkaisu olisi ollut jättää palkinto kokonaan jakamatta.

PS. Vielä viimeinen ajatus, joka on tämä: kun on nähnyt elokuvan ja tietää, miten elokuvia valmistetaan, ei osaa olla ihmettelemättä: mitähän kaikkea Adelen elämän leikkaamon "lattialle" on jäänyt..?
 

* Maroh leikittelee tässä sanoilla ja käsitteillä: nimi viittaa väriopin jaotteluun "kylmiin" ja "lämpimiin" väreihin; sininen kuuluu "kylmiin". Adèlen rakastettu värjää hiuksensa sinisiksi ja on huipulle tähyävä taiteilija...