PROLOGI
Hurrikaanimaisen Cannes-voittonsa jälkeen Adelen elämä: osat 1 ja 2 puhuroi kärkisijoille odotetuimpien uutuuselokuvien listalla. Kun se myrskysi Suomeen ensimmäisenä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille, kahden teoksen jo siellä nähneen tuttavani reaktiot aiheuttivat lähinnä varautuneisuutta. Toinen heistä ei ollut oikein saanut kolmetuntisesta otetta ja piti eroottisia kohtauksia kiusallisina ja tirkistelevinä. Toinen piti sitä kerta kaikkiaan niin tylsänä, että käveli ulos kahden tunnin jälkeen. Menin katsomaan elokuvaa viime keskiviikkona skeptisenä.
Koitin omaa juttuani varten tehdä tutkimustyötä, lukea elokuvasta kirjoitettuja arvioita ja sen ympärillä käytävää kiihkeää väittelyä peilaavia artikkeleita. Lopetin, koska näille mielipiteille altistuminen loitonsi minua omasta kokemuksestani.
Olipa Adelen elämä mitä tahansa janalla hyvä-huono, tulin ulos teatterista poikkeuksellisen syvästi vaikuttuneena enkä ole näihin hetkiin asti lakannut ajattelemasta sitä.
RAKKAUS KOLARINA
Ennen elokuvan näkemistä pidin käsittämättömänä ratkaisuna sitä, että Julie Marohin alkuteoksen, sarjakuvaromaanin, upea nimi Le bleu est une couleur chaude (Sininen on lämmin väri tai Sininen on seksikäs*) oli muutettu tylsän asialliseen asuun La vie d'Adèle: chapitres 1 et 2. Mutta elokuvan katsominen osoittaa, että Abdellatif Kechiche tiesi tarkalleen, mitä teki. Marohin kertomuksen (jota, huomautettakoon, en ole lukenut) elokuvaversio on täsmälleen otsikkonsa mukainen. Kechichen teoksessa kuvataan muun muassa Adèlen suhdetta sinitukkaiseen Emmaan, mutta tämä ei ole elokuvan aihe. Se on Adèle itse. Kechiche vie omaa teostaan pois päin rakkaustarinasta, siirtäen tutkivan katseensa alle erään periaatteessa sattumanvaraisen nuoren naisen, jonka psyykettä, tunne-elämää ja valintoja ohjaaja koittaa tehdä ymmärrettäväksi. Tämän hän tekee sellaisella havainnoinnin pikkutarkkuudella, että elokuva täyttyy luvuttomista pienen pienistä viesteistä, joiden lukeminen Adèlen elekielestä ja varsinkin kasvoilta johtaa nopeimpiin kolmeen tuntiin, mitä elokuvateatterissa on koettu aikoihin.
Naturalistisessa tyylilajissa Kechiche esittää melko pitkiä, mutta ei missään nimessä sattumanvaraisesti valittuja vinjettejä Adèlen elämästä vuosilta, joina tämä kasvaa lukiolaisesta nuoreksi, työssä käyväksi aikuiseksi. Pääasiallisesti ohjaaja kertoo tästä naisesta vain näyttämällä tämän, pysymällä itsepintaisesti kohteessaan ja hyvin usein vielä tämän kasvoilla. Adelen elämä kuuluu ranskankielisellä alueella koko 2000-luvun suosittuun kvasi-dokumentaariseen "aaltoon", jonka merkittävimmät edustajat ovat belgialaiset Dardennen veljekset, jotka on palkittu Kultaisella Palmulla kahdesti. Liikkuessaan paljon kouluympäristössä tuo Adelen elämä mieleen lähimpänä vertailukohtana Laurent Cantet'n Luokan (2008), sekin Kultaisen Palmun voittaja!
Kechichen teoksen emotionaalinen asteikko ja syvyys on kuitenkin jotain aivan toista kuin Luokan. Tässä sen perimmäinen vaikuttavuus. Sarjakuvaan pohjautuvana ja lesbosuhteesta kertovana Adelen elämä tuo mieleen Terry Mooren eeppisen sarjakuvaklassikon Muukalaisia paratiisissa. Tuossa huimaavassa magnum opuksessa kahden päähenkilön elämät kerrottiin loppuun asti, mihin erona Kechiche näyttää meille Adèlen elämästä vain kaksi ensimmäistä lukua. Näiden lukujen tarina on Adèlen tekemä karmaiseva virhe, joka maksaa hänelle koko elämänsä.
Adèle pettää, elämänsä suurta rakkautta. Tästä koko Kechichen elokuvassa on kyse, tšehovilaisesta peruuttamattomasta elämänkäänteestä. Kechiche näyttää jokapäiväisen valinnan, umpitutun tarinan, pureutuen sen syihin ja seurauksiin syvemmälle tunkeutuen kuin mitä tämä kirjoittaja on milloinkaan kankaalla nähnyt. Kun olemme oppineet Adèlesta koulun, Emmaan tutustumisen ja seksuaalisen heräämisen kautta, ymmärrämme surullisella selkeydellä, miten inhimillisistä ja pienistä syistä Adèle ottaa jonkun vieraan ja etäisen sänkyynsä. Eikä Emma sitten annakaan anteeksi. Hän heittää Adèlen, joka merkitsee samoin Emmalle Sitä Oikeaa, ulos. Vasta silloin Adèle ymmärtää valintojensa hataruuden ja tekemänsä loukkauksen ja petoksen suuruuden. Ja Kechiche näyttää hirvittävällä tarkkuudella ja emotionaalisella autenttisuudella, miten ihminen voi tällaisessa tilanteessa loukkaantua vaikeammin ja pysyvämmin kuin auto-onnettomuudessa.
Kechiche ei tee sitä helpon kautta inhorealismilla, vaan säilyttää objektiivisen, mutta humaanin ymmärtävän katseen, mikä leimaa koko elokuvaa. Kechichella on ennen muuta lahja pitää kamera joka hetki oikean etäisyyden päässä kuvattavasta, mikä on aina todella hienon elokuvantekijän merkki. Kuva pysyy totena ja uskottavana, mikä on ehdoton edellytys ilman taustamusiikkia ja käsivarakuvauksella toteutetulle elokuvalle. Se mitä kuvassa on, on aina kiinnostavaa.
Se, mitä kuvassa on, on yleensä Adèle Exarchopoulos. On aika ilmeistä, että ohjaaja on ollut rakastunut tähteensä vähintään elokuvanteon ajan. Exarchopoulos ei ole ainoastaan mukana joka kohtauksessa - hän on lähes jokaisessa kolmetuntisen elokuvan otoksessa. Kaiken lisäksi ohjaaja muutti alkuteoksen päähenkilön nimen Clémentinesta Adèleksi. Vaikka ohjaaja onkin Ranskan arvostetuimpia - moninkertainen César-palkittu -, on tällainen rooli, jossa näyttelijä on kaiken aikaa luomassa kuvaa samalla, kun auteur yrittää rekisteröidä jamesjoycelaiseen henkeen näyttelijän esittämän roolihahmon jokaisen vivahteen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla, nuorelle superlahjakkuudelle rohkea valinta ja uskomaton haaste. Epäilemättä Exarchopoulos on sekä saanut että menettänyt elokuvan teon aikana paljon - mutta se on toissijaista. Tärkeä on itse lopputulos, näyttelijän luoma taideteos. Ja se on yli kaikkien ylisanojen.
Adèle tekee Adèlen tavalla, joka panee ihmettelemään, onko mitään, mitä tämä nuori nainen ei pysty tekemään täydellisellä luonnollisuudella ja suunnatonta kypsyyttä osoittaen. Elokuvasta on sekä kiittävissä että moittivissa arvioissa nostettu esiin yli kaiken suhteellisuudentajun Adèlen ja Emman rakastelukohtaukset (ja tämä on täsmällinen ilmaisu), jotka eivät käsitä elokuvan kestosta 1/15:ä osaa, mutta huikeimpiin hetkiin kuuluvat esimerkiksi Adèlen opetustunnit lastentarhassa, seesteiset yhdessäolon hetket Emman kanssa ja kuvat Adèlesta yksin yksinäisyydessään. Exarchopoulos on kaikessa uskottava ja täysin läsnä, minkä täytyy kieliä myös kommunikaation syvyydestä ohjaajan kanssa.
Sekä Emmaa esittävän Léa Seydoux'n. Kechichen ote tuo kaikista näyttelijöistä esiin puhdasta ja aitoa ilmaisua. Seydoux'n tehtävä pariskunnan toisena osana on tietysti tärkein, ja hänkin on jumalaisen hyvä. Siksi Adelen elämä kiinnostaa koko kestonsa, koska näitä ihmisiä tuntee ymmärtävänsä ja heistä välittää. Olennaista on kahden toisilleen vieraan näyttelijän taito luoda keskinäistä kemiaa, joka tekee hahmojen suhteesta uskottavan. Heidän tehtävänään on tehdä käsitettäväksi hahmojen välisten suhteiden kaikki aspektit: Emman ystäväpiirin hyväksyminen Adèle osaksi joukkoa; Adèlen säpsähdyttävät valinnat olla kertomatta ystävilleen ja perheelleen suhteen todellisesta luonteesta (tämä paljastaa Adèlen luonteen epämukavat piirteet: hän on, sitä kokonaan ymmärtämättä, valehtelija jo ennen suhteen rikkovaa petosta); sekä rakastavaisten yhteiset, intiimit hetket. Nämä kohtaukset ovat herättäneet Cannesin huuman jälkeen rajua kritiikkiä.
Niissä liikutaan niin henkilökohtaisella alueella, että riippuu jokaisen katsojan omista kokemuksista, normeista ja luonteesta, minkälaisen vaikutuksen - etäännyttävän vaiko mukaansa tempaavan - ne tekevät. Minä en kokenut niitä mitenkään problemaattisina. Voimakkaina kyllä, mutta voimakkaina, koska koin Kechichen pysyvän niissä uskollisena hahmoilleen ja valitsemalleen tyylilajille. Hän näyttää, mitä kaikkea Adèlen ja Emman rakasteluun kuuluu. Se on molempien elämän voimakkain kokemus, täydellistä antautumista, täydellistä halua ja vapautta. He ottavat toinen toisensa tavalla, jolle he eivät yllä muiden kanssa. Eikä se johdu mistään fyysisestä, vaan syvällisimmästä emotionaalisesta siteestä, mitä elokuva antaa ymmärtää kummankaan kohtaavan koko elämänsä aikana. Ilman näitä kohtauksia ja rehellistä tapaa, millä ne on toteutettu, meidän olisi muun muassa vaikeampi käsittää, mitä lopun kahvilakohtauksessa todella tapahtuu.
Tiedän, että monet ovat eri mieltä. Mutta vähintään voidaan sanoa, että väitteet tirkistelystä ja eksploitaatiosta ovat yksiulotteisuutta, ja että sukeltaessaan lähelle Adèlen ja Emman tunnetiloja näiden kehojen kautta, Kechiche pysyttelee poissa pornolle tunnusomaisista lähikuvista. Siksi nämä rakastelukohtaukset eivät ole kirjaimellisesti ottaen eksplisiittisiä (siinä mielessä kuin tuo sana nykykielessä ymmärretään).
Rehellisyytensä, havainnoinnin tarkkuuden ja voimakkuutensa takia Adelen elämä: osat 1 ja 2 on erittäin kaunis elokuva. Se ei ole elokuva lesboudesta, vaikka se yksi teemoista onkin. Adelen elämä on muotokuva ihmisestä, ajasta, jossa hän elää, valinnoista ja kokonaan uuden elämänkäsityksen löytämisestä toisen, uuden ihmisen kautta. Se on myös elokuva aikuistumisesta ja yhteiskuntaan ja muiden odotuksiin sopeutumisesta. Sopii lisäksi huomata, että se on elokuva siitä, mikä on jätetty pois: Adelen elämässä esimerkiksi puhutaan huomattavan vähän kännykkään. Ennen kaikkea Adelen elämä kertoo siitä, miten rajuja seurauksia tunne-elämän valinnoilla voi olla. Miten paljon voi menettää sitä ennalta edes ymmärtämättä. Kechichen teoksen lopun voi tulkita monella tapaa. Minulle on selvää, että elokuva päättyy onnettomasti. Adèle ei ole toipunut eikä luultavasti koskaan täysin toivukaan. Hän jää ikuisesti katumaan. Eikä Emma saavuta (senhetkisen) valittunsa kanssa sitä, mitä toisen kanssa kerran oli, eikä löydä samanlaista onnea. Eikä hän voisi saavuttaa sitä enää Adèlenkaan kanssa.
Se, miten hyvin Abdellatif Kechiche onnistuu siirtämään sanottavansa elokuvaksi, jää kiisteltäväksi. Kolmas luku - ja neljäs ja viides ja... - jää katsojan kuviteltavaksi. Sen mukaan, mitä hän pitää todenmukaisena.
SUPER-CANNES (epilogi)
Adelen elämän Cannes-voitossa poikkeuksellista oli sen yksimielisyys. Lähes kaikki kriitikot antoivat sille ylimmän mahdollisen arvosanan, mihin Steven Spielbergin luotsaama jury sitten yhtyi. No, Adelen elämä ei missään nimessä ole suurin Kultaisen Palmun voittajaelokuva: kilpailussa oli luultavasti mukana aivan yhtä hyviä, ehkä joku parempikin teos. Mutta Adelen elämästä huokuu vaikeasti selitettävä suuren elokuvan henki. Siinä on kiistatonta substanssia. Rikkautta. Valtavia näyttelijöitä. Käsinkosketeltava elämän tuntu.
Tuomaristo päätti myöntää Kultaisen Palmun niin ohjaajalle kuin hänen kahdelle päänäyttelijälleenkin. Se on tuomariston päätös, johon on turha nokan enää koputtaa. Mielenkiintoinen ja vähintään ajatuksia herättävä ratkaisu. Mutta eräältä kantilta se oli kiistatta kiusallinen temppu, se nimittäin teki Bérénice Bejosta eräänlaisen kumileimasinkuningattaren. Festivaalin sääntöjen mukaan Kultaisen Palmun voittajaa ei voi palkita muin palkinnoin. Siksi Adèle Exarchopoulos ja Léa Seydoux otettiin Kechichen rinnalle. Silminnähden voitostaan järkyttyneen Bejon voittama Prix d'interprétation féminine eli naisnäyttelijäpalkinto, yleisesti parhaan naisnäyttelijän palkinnoksi ymmärretty tunnustus, olisi kuulunut Exarchopoulosille ehkä yhdessä Seydoux'n kanssa niin selvästi, että rehellisempi ratkaisu olisi ollut jättää palkinto kokonaan jakamatta.
PS. Vielä viimeinen ajatus, joka on tämä: kun on nähnyt elokuvan ja tietää, miten elokuvia valmistetaan, ei osaa olla ihmettelemättä: mitähän kaikkea Adelen elämän leikkaamon "lattialle" on jäänyt..?
* Maroh leikittelee tässä sanoilla ja käsitteillä: nimi viittaa väriopin jaotteluun "kylmiin" ja "lämpimiin" väreihin; sininen kuuluu "kylmiin". Adèlen rakastettu värjää hiuksensa sinisiksi ja on huipulle tähyävä taiteilija...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti