Kuolemanlaiva on lastattu...natsiaaveilla?

- I'm scared shirtless.
- It's "shitless" - oops!

Cinemadrome 7:n päätöksenä nähty Death Ship osoittautui muunnelmaksi klassisesta merimieskauhusta. Kyse on itse asiassa vanha myytti aavelaivasta, joka seilaa meriä uutta kapteenia etsien.

Kanadalaisen b-ohjaaja Alvin Rakoffin tulkinta - modernisointi omana aikanaan - on kaksijakoinen: toisaalta kerronta kulkee teknisesti yllättävänkin hyvin halpikseksi, toisaalta tuotantoa leimaavat aika epätoivoiset kaupalliset shokeerauspyrkimykset. Summa summarum voi todeta, että Death Shipistä uupuvat oikeastaan vain tuotantoarvot: jos aihe olisi saanut kunnon käsittelyn paremmilla näyttelijöillä ja tyylilajin pienellä rukkaamisella hienostuneempaan suuntaan, nähtävillä voisi olla hyvinkin kulutusta kestävää kamaa.


Nimittäin, tahatonta komiikkaa löytyy odottamattoman vähän; sen sijalla tekijät (käsikirjoitustiimissä mm. b-ohjaajalegenda Jack Hill) uskaltavat vaikka edes vähän kurottaa vakaviinkin teemoihin. Death Ship on niin monien 1900-luvun jälkipuoliskon elokuvien tapaan natsitraumojen purkamista. Rakoff on vahvimmillaan nitoessaan dramaturgiaan arkistomateriaalia Hitlerin hovista ja laumasta. Vaikka ideoiden täysi potentiaali ei pääsekään näissä puitteissa puhkeamaan kukkaansa, ne on silti ilmaistu: aavelaivan vangin kauhunhuudot itsepintaisen filmiprojektorin heijastaessa hänen kehoonsa natsikuvastoa ei ole aivan typerien ihmisten keksintöä. Hurja on myös visio avuttomasta uhrista rimpuilemassa elämälle vieraan ideologian tuottamien luurankojen keskellä. Itse laiva, ruosteinen, tylyn näköinen purkki näyttää myös aika vaikuttavalta.

Vastapainoksi on sitten hönttejä tehosteita, typeriä hahmoja tekemässä epäjohdonmukaisia ratkaisuja, hassuja vuorosanoja ja väsynyt George Kennedy (jonka Oscar-voitosta oli kulunut hädintuskin vuosikymmen).

Kaiken kaikkiaan jotenkin oikeatunnelmainen ja sujuva päätös festivaalille.

Dromen italo-kauhut jäivät tällä kertaa vain maistiaisiksi. Muutama minuutti alusta ja sitten pois. Vaikka House by the Cemetary ei vaikuttanut mitenkään erityisen kämäseltä ja Eaten Alive oli odottamattoman hauska - jälkimmäisessä kesken lähtö johtui itse asiassa muista velvollisuuksista. Jälkeenpäin kuulin törkeilyksi ennakkoon mainostetun kannibalismin olleenkin hyvinkin maittavaa "perseilyä" elokuvanteon ei-Orson-Wellesin-laidalta. Eaten Aliven yllätysalkukuvana ehdin nähdä kuusiminuuttisen findien Suck-a-Tit. Nimelleen kunniaa tekevän hölmistyttävässä lyhärissä nähtiin muutamia vaikuttavan tyylikkäitä ammattilaistason otoksia ilman että kokonaisuudessa olisi ollut päätä tai häntää. Lähinnä teosta pitäisi kai lähestyä rintafetisismin ilmauksena.

---------------Ajankohtainen kommentti---------------

(Kumarrus Mikael Fräntille)

Pitää ihmetellä Aamulehden kulttuuritoimituksen linjaa. Tampereella on tarjota asukkailleen vuodessa kaksi omaa elokuvafestivaalia, Lyhytelokuvajuhlat ja Cinemadrome, mutta kaupungin suurlehti ei huomioinut jälkimmäistä millään lailla. Kuitenkin yleisömenestys oli kiistaton ja saksalaisen mykkäklassikon Orlacin kädet näytös ehkä jopa Tampereen ensi-ilta. Tällainen ylenkatsominen ei palvele elokuvaharrastajia eikä ole kunniaksi sivistyneisyyttä ajavalle uutismedialle. Päinvastoin, Aamulehti heittää vain lokaa omille kasvoilleen ilmoittamalla menot-palstallaan Hot Stuff -nimisen elokuvan näytöksestä, vaikka ihmiset ovat menossa katsomaan Hot Fuzzia. Säälittävää.

PS. Pitää katsoa, mitä ensi viikolla ensimmäistä kertaa järjestettävä Tampere Human Rights Film Festival tuo kaupungin elokuvafestivaalikarttaan.