Yleissivistävän kulttuuriyhdistyksemme "kauhun kuukauden" (seuratkaapa Instaamme!) huipentaa ylihuomenna 1970-luvun hienoimpiin ja kestävimpiin kauhuelokuviin ilman muuta lukeutuva Nosferatu, saksankielisen kulttuurialueen tärkeimmän elävän taiteilijan, Werner Herzogin (s. 1942), ohjauksena.
Näyttelijänä suurelle yleisölle Mandalorianista ja Reacherista tuttu Herzog on Saksan uuden aallon kulmakivi yhdessä Rainer Werner Fassbinderin, Wim Wendersin ja Volker Schlöndorffin kanssa. Joukon omaperäisin visionääri ja tinkimättömin oman tien etsijä on ehkä sittenkin luonut monessakin mielessä edellä mainituista kestävimmän uran. Ja jatkaa edelleen hellittämättömästi maailman ja ihmissielun kartoitustyötään, mistä olkaamme kiitollisia.
Mykistävän runollinen ja ilmapiiriltään tiheä Nosferatu on Herzogin kommentti saksalaiseen elokuvahistoriaan ja sen perintöön uudintaessaan Murnaun klassikon väreissä ja puhuttuna versiona pääosassa vampyyrimäisiä piirteitä itsekin omannut mielipuoli Klaus Kinski.
Suggeroivan ja eksistentiaalisia piirteitä sisältävän taideteoksen avaa kerhomme tango- ja kauhuelokuvamaisteri Niilo Rantala:
"Kuolemasta ja hulluudesta ei ole toistettavaksi” kirjoittaa Klaus Kinski räjähdysmäisessä omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”. Onko kuitenkin? Werner Herzogin ohjaama ja Kinskin tähdittämä kauhuklassikon uudelleenversiointi vuodelta 1979 on parasta katsottavaa lokakuisen illan hämärissä. Siksi Elokuvakerho Monroe järjestää elokuvasta näytöksen Niagarassa lauantaina 28.10. Tule ja katso, miltä legendaarinen vampyyrielokuva näyttää väreissä ja äänillä, kulttiohjaaja Werner Herzogin tulkitsemana!
Vuonna 1922 maailman valloitti F.W. Murnaun mykän kauhun klassikkoelokuva Nosferatu, joka lukeutuu kiistatta maailman merkittävimpien vampyyrielokuvien joukkoon. Elokuvan vampyyrihahmo kuuluu kuvallisesti lainatuimpiin kauhu-ikoneihin ja teoksen visuaalisuutta on sittemmin pidetty merkkipaaluna saksalaisen ekspressionismin kentällä.
Aikaa kului, maailma muuttui ja elokuvataide sen mukana. Rajoja rikkovilla elokuvillaan maailmaa järkyttänyt kulttiohjaaja Werner Herzog ei antanut Nosferatun levätä rauhassa. Herzogin mielestä Nosferatu oli hienoin ikinä Saksassa tehty elokuva eikä nuori megalomaanikko malttanut olla tekemättä siitä omaa versiotaan. Kuolemaa kylvävän vampyyrin rooliin Herzog vaati ja sai Klaus Kinskin: kiihkeän näyttelijäneron, jota Herzog kutsui ”rakkaaksi vihollisekseen”.
Lopputuloksena syntyi yksi elokuvahistorian mielenkiintoisimmista ”remakeista”. Herzogin Nosferatu on klassinen kauhusatu - unenomainen tutkielma kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Kinskin kanssanäyttelijöinä nähdään eurooppalaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä aina Bruno Ganzista Isabelle Adjaniin. Musiikkina kuullaan Wagnerin lisäksi Herzogin luottoyhtye Popol Vuhia, joka loihti äänimaiseman myös Aguirren ja Fitzcarraldon kaltaisiin Herzog-klassikoihin.
Kauhuelokuvista kiinnostuneille elokuva kuuluu yleissivistykseen - varsinkin nyt, kun nouseva ohjaajatähti Robert Eggers (The Witch, Lighthouse) julkaisee ensi vuonna elokuvasta oman tulkintansa.
Mutta mitä mieltä elokuvasta oli itse Nosferatun roolissa nähtävä Klaus Kinski? Ainakin ohjaaja Herzog oli hänen mukaansa ”viheliäinen, pahansuopa, kateellinen, äärettömän saita ja rahanahne, ilkeä, sadistinen, salakavala, uhkaileva, pelkurimainen ja läpeensä valheellinen ihminen. Hänen ”lahjakkuutensa” koostuu pelkästään siitä, että hän kiusaa avuttomia luontokappaleita, rääkkää ne tarvittaessa hengiltä tai yksinkertaisesti murhaa ne. Hän ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omasta surkeasta urastaan niin sanottuna elokuvantekijänä.” (Klaus Kinski Werner Herzogista omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”, suom. Markku Mannila)
pe klo 18.00 David Cronenberg: Kärpänen (The Fly, USA 1986) pe klo 20.15 Jahangir Salehi: Dangerous Men (USA ~2005), alkukuvana A Really Bad Place pe klo 22.00 Larry Cohen: The Stuff (USA 1985)
la klo 17.15 James Signorelli: Elvira - Mistress of the Dark (USA 1988) la klo 19.30 John Carpenter: The Thing (USA 1982) la klo 21.45 Bernard Launois: Devil Story (Ranska 1985)
- Vuonna 2007 kuolleen Jahangir Salehin tytär on huomauttanut, ettei ole lainkaan varma olisiko hänen isänsä ymmärtänyt Dangerous Menin suosiota "niin huonona, että se on jo hyvä": ohjaaja kommentoi elokuvansa erään yönäytöksen hillittömästi nauravan yleisön olevan "vain joukko kännistä jengiä". -
Tomi Peuhkurisen ja Ville Lähteen hullu uni, joka alkoi marraspimeydessä 2010, jatkuu tänä viikonloppuna: Cinemadrome 23 tuo kahden päivän ja kuuden elokuvan verran hurmeista valoa keskelle harmaista harmainta aikaa.
Sanovat, että eräs kauhun funktioista on kykymme sen kautta peilata arjen vielä hirveämpiä kauheuksia; mutta asian voi kääntää päälaelleen väittämällä, että useimmille meistä taviksista kauhu suo lohtua näyttämällä, miten asiat voisivat olla vielä huonommin. Tai, kuten legendaarinen ruotsinhollantilainen lauluntekijä Cornelis niin hienosti muotoili: asiat muuttuvat paremmiksi, mutta eivät hyviksi milloinkaan.
Olipa peilailun suunta sitten sinne taikka tuonne, on sitä tarjoavalla Cinemadromella tilausta. 12 vuodessa monsieurit Peuhkurinen & Lähde ovat tuoneet Cinemadromen lipun alla 61 näytöstapahtumaa erilaiset Halloween- ynnä muut spesiaalit ja yhteistyöprojektit mukaan lukien ja usein loppuunmyydyille katsomoille. Tänäkin vuonna jo tässä vaiheessa Kärpäseen ja The Thingiin myydään eioota. Cinemadrome on alusta lähtien nauttinut myös Elokuvakerho Monroen vankkumatonta suosiota.
Tämänkertaisen ohjelman ajallinen keskipiste ovat vuodet 1985-86. Peräti 50 % Cinemadrome 23:n kattauksesta on noilta vuosilta. Muut kolme ovat nekin valmistuneet enemmän tai vähemmän 80-luvulla. (Harmi kyllä, joukossa ei ole kiinalaista Men Behind The Sunia (Hei ta yang 731, 1988), jolla olisi ollut ehkä paljonkin sanottavaa tälle ajalle.)
Keitä sitten ovat miehet näiden kyseenalaisuuksien takana? Ja miehiä he ovat, sillä naiset ovat vasta viime vuosina päässeet genren pinnalle, usein loistavin, uudistavin tuloksin. Mutta 80-luvulla eivät niinkään.
Katsotaanpa.
David Cronenberg & Kärpänen
22 näytelmäelokuvaa ohjannut David Paul Cronenberg on modernin kauhun suuri intellektuelli ja kehokauhun tärkein arkkitehti. Kanadalaiseen juutalaisperheeseen 15.3.1943 syntyneen ateistisen Cronenbergin sukujuuret sijaitsevat Liettuassa. Kolmen, epäilemättä syvästi traumatisoituneen, lapsen isä on ollut naimisissa kahdesti.
Cronenbergin maku on ihan yhtä huono kuin muidenkin tässä esiteltävien, mutta erityiseksi hänet tekee miltei taianomainen kyky kohottaa huonon maun aiheet sofistikoituneelle ja silti provosoivalle tasolle. Nykyään etabloitunut auteur oli suuren osan urastaan paljon raflaavampi kuin, no, juuri kukaan muu - sillä hänen luomuksiaan ei voi ohittaa olan kohautuksella. Peräti kuudesti on Cronenberg nähty astelemassa Cannes'in kuululla punaisella matolla.
Kärpänen on ohjaajan kymmenes elokuva ja käännekohta tuolloin 43-vuotiaan maestron uralla. Se kilvoittelee vakavasti Cronenbergin parhaan elokuvan asemasta. Niin monta aiemmissa elokuvissa kypsyteltyä ideaa loksahtaa siinä kohdalleen. Vanhan aiheen modernisoituna, psykologisena päivityksenä se muistuttaa ScorsesenCape Fear -uusintaa muutamaa vuotta myöhemmin. Kärpäsen onnistuminen, kaupallinen menestys ja Oscar-glooria mahdollistivat muutamia vuosia kestäneen keskittymisen kunnianhimoisiin "laatuaiheisiin" (Alaston lounas, M. Butterfly). Mutta loppujen lopuksi ohjaaja päätti pysytellä enimmäkseen poissa Hollywoodin koneesta. Draamaksi lokeroitaviin aiheisiinkin Cronenberg saa sisällytettyä kauhun ja epänormaaliuden tuntua.
Ja päinvastoin: erinomainen näyttelijäohjaaja (mm. Viggo MortensenEastern Promisessa) ankkuroi normaalin tuolla puolen liikkuvat älylliset rakennelmansa todellisuuteen samastuttavien hahmojensa kautta. Kärpäsessä tästä huolehtii Jeff Goldblum ehkä elämänsä parhaassa roolissa.
Vuonna 2014 David Cronenberg aloitti kahdeksan vuotta kestäneen tauon elokuvien tekemisessä. Tänä aikana hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa (Syöpäläiset, Consumed, 2014), ja hänen toinen vaimonsa kuoli.
Tänä vuonna Cronenberg palasi Suomessakin valokeilaan verraten keskinkertaisella Crimes of the Futurella.
Cronenberg kuuluu niihin elokuvantekijöihin, jotka pitävät kiinni kerran löytämistään luovista lahjakkuuksista. Howard Shore on säveltänyt musiikin lähes kaikkiin ohjaajan "kypsän kauden" töihin, ja ne on pääosin kuvannut Peter Suschitzky.
Jahangir Salehi & Dangerous Men
Iranilainen Jahangir Salehi (29.4.1936-3.3.2007) käytti myös nimeä John Rad - mutta onko hän edes elokuvantekijä? Vai onko hän nimenomaan sitä? Kysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan saada vastausta. Näin, koska Salehi käytti mainoslauseiden mukaan 26 vuotta toisen ohjauksensa valmistamiseen.
Ennen Dangerous Meniä Salehi oli ohjannut kotimaassaan esikoisenaan täysin unohduksiin painuneen draaman miehensä menettäneestä naisesta, jonka tytär sairastuu vakavasti. Sitten, vuoden 1979 paikkeilla, Salehi aloittaa seuraavan elokuvansa kuvaukset, tällä kertaa Yhdysvalloissa, jonne oli perheineen muuttanut sattumoisin kotimaansa mullistaneen vallankumouksen aikoihin. Uutukaisen päähenkilö on väkivaltaisessa hyökkäyksessä sulhasensa menettänyt nainen, joka ryhtyy koston enkeliksi.
Vuonna 2016 ilmestyi Jeremy Coonin ja Tim Skousenin tekemä lyhytdokkari That's So John Rad, jonka aihe oli Salehin perhe ja elokuva nimeltä Dangerous Men.
Dangerous Menin vanhimmat otokset ovat jostain 70- ja 80-lukujen taitteesta, uusimmat 90-luvun puolivälistä. Budjetin koosta kertoo jotain se, että Salehi toimii ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana - ja kuvaajana ja säveltäjänä. Voi vain arvailla, mitä hommia ohjaaja on vuosien mittaan tehnyt pitääkseen projektinsa elossa. Päähenkilön esittäjä otti loparit jo reilusti 80-luvun puolella murrettuaan jalkansa kuvauksissa ja Salehin kieltäydyttyä maksamasta sairaalalaskua.
Lopulta, vuonna 2005, Dangerous Men saadaan levitettyä omakustanteisesti peräti viidessä losangelesilaisessa teatterissa. Lipputulot ovat reilut pari tonnia. Vuonna 2015 - 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen - Drafthouse levittää elokuvaa ympäri maata kiitos lähinnä Samira-tyttären. Tuohon mennessä Dangerous Menillä on määrätyissä piireissä (joihin Cinemadrome-väki mitä suurimmassa määrin kuuluu) legendaarinen maine kaikkien aikojen "mitä helv-"-kokemuksena.
Nuff said.
Larry Cohen & The Stuff
Lawrence George Cohen (15.7.1936 - 23.3.2019) syntyi New Yorkissa juutalaisperheeseen muutamaa vuotta ennen toisen maailmansodan alkua. Hän hurahti elokuviin jo varhain ja suoritti elokuvatutkimuksen tutkinnon. Hän tiesi mitä halusi elämällään tehdä ja päätyi jo 50-luvulla tv-alalle, missä hän oppi kirjoittamaan ja tuottamaan. Hänestä kehittyi luja palkka-ammattilainen, joka osasi pitää perheensä leivässä. Cohen oli kahdesti naimisissa ja sai kaksi jälkeläistä.
Vasta 70-luvulla Cohen sai hilattua itsensä elokuva-alalle, missä hän erikoistui ei-niin-kalliiden joka sortin eksploitaatioelokuvien ohjaajaksi, kirjoittajaksi ja tuottajaksi. Eniten suosiota keräsi murhaavasta mutanttivauvasta kertova It's Alive -sarja. Seuraavalla vuosikymmenellä Cohen loi legendan Mielipuolikytästä.
Omista ohjauksista nyt nähtävä The Stuff taitaa olla kaikkein paras. Se on kieli tiukasti poskessa kerrottu kauhusatiiri valtakunnallisen hullutuksen aikaansaavasta herkullisesta "mönjästä", jonka alkuperä paljastuu kerrassaan hirvittäväksi. Nokkelana käsikirjoittajana Cohen tuo roska-aiheeseen vinkeitä allegorioita kapitalismista, hedonismista, ahneudesta ja sokerifiksaatiosta. Osuvasti huonolla maulla ryyditettynä.
Kuusikymppisenä Cohen jätti ohjaushommat 18 teoksen jälkeen, mikä jälkeenpäin näyttää terävöittäneen kynää, sillä vuoden 2002 Phone Booth on mainio hitchcockilainen ahtaan paikan trilleri, ohjaajana hyvälle päälle sattunut Joel Schumacher. Kohtuullista suosiota sai osakseen myös samantapainen Cellular (2004).
Hänen huippuluokan Hollywood-tiedottajana toiminut siskonsa, Ronni Chasen, ammuttiin ryöstön yhteydessä kuoliaaksi vuonna 2010. Tämän katastrofin jälkeen Larry Cohen pysyttäytyi eläkkeellä.
James Signorelli & Elvira - Mistress of the Dark
James Signorelli ei ansainnut leipäänsä elokuvilla, vaan Saturday Night Liven tuottajana. Tässä roolissa hän työskenteli vuodet 1976-2011. Ennen televisiouraansa hän oli kuvannut blaxploitaatioklassikko Super Fly'n, eikä hän ohjannut valkokankaalle kuin kahdesti. Näistä Elvira eli Yön kuningatar on se kuuluisampi.
Elvira on komedienne Cassandra Petersonin (s. 1951) luomus. Improteatterissa hampaitaan hionut näyttelijä loi itselleen kulttimaineen esittelemällä Elviran hahmossa kauhuelokuvia tv-kanavilla saaden lopulta oman elokuvansakin - joka ei tosin menestynyt mitenkään valtavan hyvin, mutta on sinnitellyt alanharrastajien muistissa ja yökatseluissa. Jotain osuvaa Peterson on tavoittanut 50-lukulaiseen underground-estetiikkaan perustuvalla habituksellaan Elvirana.
James Signorelli on jäänyt eläkkeelle, mutta Cassandralle on riittänyt tasaisesti töitä. Tänä vuonna hänet on nähty Barbara Carrina uudessa The Munsters -elokuvassa. Hyvä niin.
Cassandra Peterson
John Carpenter & The Thing - "se" jostakin
John Howard Carpenter syntyi 16.1.1948 New Yorkin osavaltiossa kehittyäkseen yhdeksi modernin amerikkalaisen kauhun suurimmista tiennäyttäjistä. Hän kasvoi Kentuckyssä musiikin professorin poikana ja teki jo teini-ikäisenä omia kaitafilmejään. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Mutta ei se mitään: vuonna 1971 ohjaaja James S. Rokos voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin edellisvuonna valmistuneella elokuvallaan The Resurrection of Broncho Billy; parikymppinen John Carpenter toimi tämän elokuvan leikkaajana, säveltäjänä ja toisena käsikirjoittajana.
Muutamaa vuotta myöhemmin 26-vuotias Carpenter toteutti esikoisohjauksenaan noin 60 000 dollarilla scifi-parodia Dark Starin. Se on sattumoisin lajissaan elokuvahistorian paras, viiden tähden neronleimaus vailla vertaa.
Kaksi vuotta myöhemmin valmistui jälleen piskuisella budjetilla toinen klassikko (uudelleen filmattukin) Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13, 1976). Rehellisesti sanottuna Carpenterin omintakeinen kunnianosoitus westerneille ei ole kestänyt ajan hammasta kokonaisuutena ottaen, mutta siinä on edelleen hetkensä.
1978 ilmestyi sitten Halloween, jossa kahden ensimmäisen elokuvan kokeilut tiivistyvät puhtaaksi muodoksi. Tuloksena on yksi kaikkien aikojen parhaiten ohjatuista kauhuelokuvista, jonka esteettinen ja kerronnallinen briljanssi loksauttaa leuat tänäkin päivänä. Väittely siitä kumpi on Carpenterin paras elokuva, Halloween vai Dark Star, jatkuu maailman tappiin asti, mutta kulttuuri-ilmiönä Halloween liikkuu omissa sfääreissään: sarjan viimeisin osa ilmestyi vain muutama viikko sitten.
Seuraavina kolmena vuosikymmenenä Carpenter loi menestyneen, mutta epätasaisen uran, kunnes jäi käytännössä eläkkeelle vuonna 2010 ohjattuaan 18 elokuvaa. Näistä huomionarvoisia tänä päivänä ovat Christine, Starman, Näkymättömän miehen muistelmat (hyvin kiistelty, pehmeä teos, mutta erittäin mukaansa tempaava) - ja The Thingin uusintaversio.
The Thing on sekin jo hieman ajan myötä rispaantunut, mutta siinä on yhä hyytävää voimaa - ja se on verrattomasti 50-luvun alkuperäistä kypsempi, kylmempi ja ilkeämpi. Carpenter on loistava säveltäjä, mutta tällä kertaa hän antaa tilaa maestro Morriconelle. Parhaimmillaan Carpenter on vainoharhaisen ja klaustrofobisen tunnelman visualisoijana sekä Etelänapamantereen viiltävän viimaisuuden iholle tuojana.
Arthur Penn sanoi kerran uransa auringonlaskussa, ettei hän kyllästynyt elokuvaan vaan elokuva häneen. Ehkä John Carpenter koki saman kohtalon. Mutta, hän matkasi toiselle luovuuden lähteelleen, musiikin äärelle. Yhdessä poikansa Codyn kanssa muodostamansa bändin kanssa hän on julkaissut kolme levyllistä instrumentaalimusiikkia Lost Themes -otsikon alla. Ne ovat erittäin hyviä.
Bernard Launois & Il était une fois le diable
92-vuotias Bernard Launois syntyi 8.4.1930 Ardenneis'lla ja ohjasi seitsemän elokuvaa vuosina 1972-85. Lisäksi hän näytteli yhdeksässä leffassa. Hän ei ole jättänyt elokuvan aikakirjoihin jälkeä yhtenä suurista. Pikemminkin kuuluvat hänen teoksensa kalkkunaluokkaan.
Tähän joukkoon lukeutuva Devil Story - joka nauttii IMDb-keskiarvosta 3,7 - on herttaiselta vaikuttava kertomus pariskunnasta, jonka polku maaseudulla risteää epämuodostuneen, SS-asuisen miehen kanssa, joka nauttii elämän liekin sammuttelusta. Mukaan on ympätty myös salaperäinen musta hevonen, muumio sekä huhujen mukaan sekopäisyyttä yhden elämän tarpeiksi.
Jos näet tämän syksyn Cinemadromessa vain yhden elokuvan...
Kippis ja skool! Cinemadrome täyttää 18 tänä viikonloppuna. Näin se ansaitsee kaikki oikeudet ja velvollisuudet, mitä täysi-ikäiselle elokuvatapahtumalle kuuluu; vaikka eipä 'Drome ole koskaan välittänyt muodollisista rajapyykeistä, vaan on rohkeasti reilusti alaikäisenä sukeltanut päihteiden, pornon ja kyseenalaisen splatterin maailmoihin, nuorna-vitsa-väännettävä-asenteella. Hyvä niin.
Rajapyykki tai ei, Cinemadrome juhlii merkkipaalua kiinnostavalla seitsemän elokuvan valikoimalla, josta löytyy niin ensi-iltaa, kanonisoitua klassikkoa kuin piristävää eklektisyyttäkin. Viimeksi mainittua puolta edustaa etenkin perjantai-illan huima löytö Andy Sidariksen kriitikoiden katseita välttelevästä oeuvresta: Hard Ticket to Hawaii (1987). Sidaris löysi 80-luvun juppihengessä markkinaraon halvalla tehdylle toimintaviihteelle, missä luonnonmaisemat ja hyvännäköiset näyttelijämallit olivat kaikki kaikessa. Nopeasti rahat pois -periaate ei ole omiaan synnyttämään ajan hammasta kestävää jälkeä, mutta niin vain Cinemadromessa nähtävä Kovaa peliä Havaijilla (IMdB-arvo 4,6!) on noussut kvasikulttiasemaan, koska entinen Playerin basisti Ronn Moss heittäytyi ennakkoluulottomasti päätähdeksi ennen ryhtymistään Ridge Forresteriksi. Tämä kannattaa katsoa, koska sitten voi jättää väliin Sidariksen 11 muuta ohjausta. Eikä niistä muista - tai mistään muualtakaan - löydy vastaavaa frisbeen hyödyntämistä.
Havaijin lämppäreinä nähdään Paul Verhoevenin häijyn satiirinen Robocop (1987) ja maailmanensi-iltaan saapuva Stephen King -jorina Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 2019). Ensin mainittu natisee liitoksistaan eikä ole kaikin osin vanhentunut kovin kauniisti verrattuna vaikkapa Terminatoriin tai Predatoriin, mutta on silti pirullisen tehokasta provoilua. Varsinkin Verhoevenin juppiyhteiskunnan piikittely kestää kulutusta. Viihtyminen taattu. Jälkimmäinen puolestaan on kenties kaivattukin uusinta 30 vuotta vanhasta Mary Harronin ohjauksesta, joka kuuluu kymmenien King-filmatisointien häntäpäähän. Ja ovathan kirotut hautausmaa -tarinat melkein pakkokatsottavaa.
Lauantaina 'Drome pistää vitosvaihteen silmään, sillä diginä nähtävä Alien (1979) on ohjelmiston vähiten kiinnostava täky. Paljon harvemmin nähtyjä löytöjä ovat muut, joihin kuuluu vuoden 1959 The Tingler eli Värisyttäjä. Tämä on legendaarisen helppoheikin ja show-miesten kuninkaan William Castlen 41. ohjaustyö, halvalla, nopeasti ja hurtisti tehty, auteurin luovimmalta kaudelta. Robb Whiten "kirjoittama" tarina kuuluu siihen loiskauhun alagenreen, josta David Cronenberg, John Carpenter ja muut muovasivat body horrorin ikimuistoisimmat helmet. Castlen leikkisämpi tyyli vetoaa muin avuin. Aikanaan parhaissa teattereissa onnekkaimmat katsojat saivat kokea aitoja sätkyjä istuimiinsa piilotetuista "värisyttäjistä". Värisyttäjä kuuluu sarjaan 10 001 elokuvaa, jotka on nähtävä elämänsä aikana.
Mies kumipuvussa vai ei?
Cinemadromessa nähdään myös kaksi taideteosta filmiltä. Nykyolosuhteissa tämä on kulttuuriteko jo itsessään, puhumattakaan siitä, että ko. valinnat ovat toki poimintoja elokuvahistorian korkeimmilta lehtereiltä.
Cyborg (1989) vie meidät ohjaajansa kautta takaisin Havaijille, sillä Albert Pyun syntyi tuolla tulivuoristoisella saariryppäällä vuonna 1954. Ja tekee elokuviaan edelleen, yleisön pyynnöistä välittämättä. Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kulkutautinen apokalypsi kuuluu Nukkemiehen (1991) ohella Pyunin tunnetuimpiin rykäisyihin. Syntisen halvalla toteutettu actioner tuotti budjettinsa monikymmenkertaisena takaisin ja takasi sekä elokuvantekijän että tähden uran jatkumisen.
Cinemadromen päättää kunnianarvoisa Ishirô Honda. Kunnianarvoisa, koska hänen ideoimallaan Godzilla-myytillä rahastetaan tänäkin päivänä. Ohjaajan 15. työ, Rodan, tuntematon vihollinen (Sora no daikaijû Radon, 1956) jatkaa Gojiran viitoittamalla tiellä louhien pelkotiloja siitä, mitä tapahtuu, kun menneisyyteen haudattuun ja luonnon järjestykseen kajotaan. Rodanin (vai onko se sittenkin radon?) mukaan silloin vapautuu jättiläismäisiä hyönteisiä ja esihistoriallisia lentoliskoja, jotka tuhoavat tieltään kaiken ihmisen suurella vaivalla rakentaman; simppelin ajatuksen voima piilee kuitenkin sen vertauskuvallisissa, esimerkiksi ihmismielen alitajuntaan rinnastuvissa tulkinnoissa.
John Krasinskin Hiljainen paikka (A Quiet Place) Cinemadrome 16 (mm) -festivaali 13.-14.4.
Viikonlopun Cinemadrome-rykäisy vaikuttaa jälleen kerran ilon aiheelta kevätyössä. Varsinkin 4 lauantain 16 millimetrin elokuvaluotia jysähtänevät melko varmasti tasan silmien väliin. William Castlen (alk. William Schloss) tuotanto on kokonaisuudessaan pakkokatsottavaa, ja House on Haunted Hill (1959) kuuluu legendaarisimpiin. Tähtenä Vincent Price, innoitti Hitchcockia tekemään Psykon, ensi-iltakierroksella yleisön päiden yli lensi vaijerin varaan ripustettu luuranko... Mitä muuta voi yhdeltä leffalta vaatia? Sitä seuraa Vic Savagen sanattomaksi jättävä The Creeping Terror (1964), jota on jo vuosikymmenten ajan juhlittu yhtenä huonoimmista "elokuvista" ikinä. Lauantaina selviää, onko "kalkkunoiden" prototyyppi elokuva ollenkaan: varmoja todisteita minkäänlaisesta teatterikierroksesta ei ole löytynyt. Äänitys on tehty - huonosti - pitkästi kuvausten jälkeen ja monien mielestä juuri tästä löytyy huonoin/huvittavin elokuvahirviö konsanaan.
Lauantai-illan täydentävät epäilemättä kunniakkaasti Javier AguirrenDraculan suuri rakkaus (1973) ja Riccardo Schicchin italo-porno Carne Bollente (eli The Rise of the Roman Empress, 1987) pää- ja alapäätehtävissä Ilona "Cicciolina" Staller sekä John Holmes. Omat laukauksensa löytyvät tästäkin.
Mutta entä perjantai? Paperilla: ei hullummalta. Sam FirstenberginShō Kosugi -mättö Ninja III: The Domination tarjosi vuonna 1984 taatusti tiukan arvovaltavastuksen Amadeukselle, ja huippukuvaaja Jim MuronStreet Trash (1987) on jo aikoja sitten kohonnut kultiarvostukseen. No, tunnelmaa varmasti riittää, mutta on aina arvoituksellista, miten näihin kasarijuttuihin sopii digisiirto. Usein originaalimateriaalin puuttuminen näkyy valkokankaalla.
Perjantain vetonaula on kuitenkin mainittuihin nähden teknisesti verraton uutuus, Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). USA:n lippuluukuilla viikko sitten selvää jälkeä tehnyt jännäri on silkoisen miellyttävää, hyvin tehtyä viihdettä - ja sitä enemmän, mitä vähemmän sitä miettii.
Vaikka elokuvan kirkkaasti parhaan näyttelijätyön allekirjoittaa Emily Blunt, on Hiljainen paikka hänen aviomiehensä John Krasinskin elokuva. Krasinski on mielenkiintoinen tyyppi, joka kuuluu samaan älykköporukkaan kuin kaverinsa Matt Damon ja tämän kaveri Ben Affleck. Kaikki kolme kasvoivat USA:n itärannikolla, Massachusettsissa ja saivat hyvän koulutuksen. Kolmikosta nuorimpana Krasinski löysi läpimurtonsa television puolelta, Konttorin amerikkalaisversiosta. Vuonna 2012 hän kirjoitti Damonin kanssa fiksun Promised Landin, joka ei kuitenkaan saanut juurikaan katsojia. Ennen Hiljaista paikkaa Krasinski ohjasi kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä indietä, kunnes kolmas yritys räjäytti kasinon.
Hiljainen paikka, jossa Krasinski toimii ohjaajan tehtävien lisäksi yhtenä käsikirjoittajana sekä miespääosassa, on kaikin puolin taiten tehty. Varsinkin kuvaus (tanskalainen Charlotte Bruus Christensen) miellyttää silmää, mutta leikkauksessakin on älliä. Melkein missään muussa ei sitten olekaan.
Nauttiakseen Hiljaisesta paikasta pitää rentoutua ja antautua virralle. Tämä on yhtä paljon hyvin tehtyä viihdettä kuin hyvin tehty huijaus. Lähtökohtana käytetään lupaavaa ideaa salaperäisistä olennoista, jotka metsästävät äänen perusteella. Käsittämättömän epäloogisia loppukäänteitä seuratessa kannattaa - tai ei kannata - pitää mielessä, että hirviöt esitellään niin tuhoutumattomina, että jopa New York on halvaantunut. Mutta Krasinskin perhe asuu kauempana, idyllisellä maatilalla, huolellisesti välttäen minkäänlaista meteliä. Kommunikointi hoidetaan viittomakielellä tai kuiskaten.
Ajatus maailmasta, missä äänet ja puhe ovat kiellettyjä, on monelta taholta kiehtova ja symbolinen. Eikö esimerkiksi poliittisesti käydä paraikaa kamppailua turvat tukkimaan haluavien valtaapitävien ja sosiaalisen median sananvapausaktiivien välillä? Maailmassa, jossa on enemmän puhetta ja tyhjää puhetta kuin koskaan. Mitä jos tämä kaikki riistetään yhtäkkiä pois? Krasinskin kuvitteellinen perhe ei uskaltaudu kauas omalta pihapiiriltään ja pystyy pitämään yhteyttä naapureihin vain tulimerkein. On äkkiä kuin mitään modernisaatiota ei olisi koskaan ollutkaan.
Tästä ajatuksesta olisi siten ollut otettavissa irti paljon enemmänkin kuin se melodramaattinen perhekeskeinen paisuttelu, minkä Krasinski tarjoilee. Hiljaisen paikan sosiologinen kuvio on ällistyttävän vanhanaikainen ja yllättävä tullakseen Krasinskin taustan omaavalta. Elokuvan pintatason alta paljastuu koti, uskonto, isänmaa -henkeä huokuva kertomus valkoisesta, kristitystä perheestä; elokuvan ristiriitaisin juonenkäänne liittyy siihen, että perheen äiti on puolitoista vuotta kestäneen kriisin aikana pantu paksuksi. Tästä irtoaa kyllä tehokkaita kauhujaksoja - miten pirussa synnyttää ääntä päästämättä? - mutta mitään mieltä kirkuvan vauvan hankkimisessa jo kaksilapsiseen perheeseen näissä olosuhteissa ei ole. Hävisivätkö modernisaation myötä ehkäisy ja aborttikin?
Tämä ristiriita herättää uneliaat aivot pohtimaan muutakin, minkä yli elokuvassa hypätään. Elokuva alkaa "päivästä 89". Mutta miten tämä perhe on oppinut elämään äänettömästi hirviöiden keskellä? Miten hirviöt eivät ole tappaneet näitä ihmisiä ennen kuin he ovat tajunneet, mikä niitä houkuttaa? Kuinka ihmiset valvovat, ettei kukaan kuorsaa, puhu unissaan - tai unissakävele?
Isoin ironia Hiljaisesta paikasta irtoaa siitä, että tässä hiljaisuutta käsittelevässä elokuvassa on pauhaava score. Jos tämä elokuva viihdyttääkin, voi huvikseen miettiä, miten hyytäviä muutamat kohtaukset olisivat olleet ilman taustamusiikkia.
Tämä elokuva olisi pitänyt tehdä suomalaisessa risumetsässä, päähenkilöinä joukko luonnostaan vaitonaisia ja jäyhiä äijiä ja emäntiä. Pirullisen hiljaista elämää (ilman musiikkia), missä mykkäkoulun spesialistit pääsisivät loistamaan selviytyjien selviytyjinä. Silloin mukaan olisi tullut vähän huumoriakin, mikä amerikkalaisleffasta puuttuu kaiken tunteellisuuden alta lähes täysin. Eikä meikäläisiltä olisi kestänyt yhtä kauan hoksata, mikä näihin hirviöihin tepsii.
Julia Ducournaun Raw (Belgia, 2016) Roger Michellin My Cousin Rachel (Serkkuni Rachel, Iso-Britannia, 2017) Elvira Lindin Bobbi Jene (Tanska, 2017)
- elokuvien arvioissa on arvioitu vain niiden ohjausaspektia yleisellä howardhawks-asteikolla (hh) -
Viimeisimmissä R&A-tärpeissä huomio on kiinnittynyt elokuvanteon ohjausaspektiin. Kun katsoja alkaa elokuvan aikana miettiä sen ohjausta, tarkoittaa se yleensä että teos on ohjattu joko tosi huonosti tai tosi hyvin. Varsinkin nykypäivänä elokuvat määritellään niiden ohjauksen ja niiden ohjaajien kautta. Ohjaaminen on visioimista: ohjaaja on usein kuin kanavanvartija, joka huolehtii kanavan toiminnan sujuvuudesta ja viime kädessä päättää, mikä menee läpi ja mikä ei. Jos ohjaaja hallitsee työnsä, kaikki elokuvanteon osa-alueet säihkyvät kankaalla timanttien lailla. Jos ohjaaja on etevä jutuniskijä, voi elokuvalle antaa anteeksi pikku puutteita, kuten että kuvaaja ei tiedä, miten fokusta tarkennetaan tai että ohjaajan äiti ei oikeastaan osaa näytellä. Tärkeintä on, että ohjaajan ote katsojasta pitää.
Belgialaisessa Raw'ssa on yritystä, mutta paljon valuu hukkaan epävarman ohjauksen vuoksi. Eläinlääketieteellisessä ensimmäistä vuottaan aloittelevan Justinen muodonmuutoksessa kasvissyöjästä kannibaaliksi on herkullista ideaa. Raw kuuluu festivaalin odotetuimpiin tapauksiin hurjan maineensa takia, ja Savoyn jonossa hype olikin kasvanut siihen mittaan, että festivaalivieras toinen toisensa perään psyykkasi itseään kumppaneilleen. Mutta loppujen lopuksi elokuva antoi hyvin vähän syytä hermoiluun oman sietokyvyn puolesta. Ducournau käyttää paljon aikaa yliopistoelämän kuvaamiseen, antaen sekä melko inhorealistisen että koomisen kuvan asiaan kuuluvista initiaatioriiteistä. Valtavirtakerrontaa noudatteleva esikoisohjaus jättää kohtauksia liian pitkiksi, säntäilee sinne tänne, käyttää ellipsiä alkeellisesti eikä ylipäätään pysy tiukkana. Kuvamaailma taasen rämpii digikuvauksen perisynneissä. Estetiikka on sileätä, "nättiä" ja tasalaatuista, mikä sopii huonosti tallentamaan tarinan groteskit piirteet. Provosoivat ideat eivät tule iholle, niin kehollinen kuin Raw haluaakin olla. Raw jää etäiseksi. Kuten jää lopun nokkelaksi tarkoitettu käännekin.
Arvio: 2/5 hh:ta
Eteläafrikkalainen Roger Michell puolestaan on jo kokenut tekijä, jonka ura parin kolmen ensimmäisen ohjauksen jälkeen on aina vain taantunut. Jos haluaa nähdä todella hyvin ohjatun valtavirtakomedian, kannattaa katsoa jättihitti Notting Hill (1999), kuten itse olen tehnyt 15 kertaa. Serkkuni Rachel puolestaan ei ole hyvin ohjattu, mutta aivan eri syistä kuin Raw.
Serkkuni Rachel on outo valinta Michelliltä, joka on tehnyt myös käsikirjoituksen. Projekti on siis ollut hänelle erityisen tärkeä. Mutta Daphne du Maurierin hieno tarina on filmattu aiemminkin, 50-luvulla. Eikä minään b-tuotantona, vaan neljän Oscar-ehdokkuuden prestiisitapauksena. Rachelia näytteli Olivia de Havilland ja Philipin roolissa nuori Richard Burton löi itsensä kertaheitolla tähtiin. Tällä kertaa saamme tyytyä Philipinä Sam Clafliniin. Rachelin rooliin on onneksi saatu Racheleista parhain eli Rachel Weisz, joka kelpuutetaan Oliviaksi Olivian paikalle. Mutta Michell ei yllä Weiszin tasolle sen paremmin ohjaajana kuin kirjoittajanakaan.
Silmiinpistävintä tässä versiossa on Mike Eleyn kuvaus, joka herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, onko Serkkuni Rachel kuvattu hyvin vai vain taitavasti. Eleyn valaistus ja komposointi nimittäin jäljittelevät mahdollisimman tarkasti kultakauden italialaisia ja hollantilaisia taidemaalareita. Taidonnäytteenä Eleyn kuvaus tekee vaikutuksen, mutta samalla öljymaalauksen mestareiden tyyli latistuu kuin kankaalle liimatuksi julisteeksi. Samaa vikaa on ammattimaisessa ohjauksessakin, joka ei onnistu puhaltamaan henkeä huolellisesti luodun pinnan alle. Tai kutsumaan katsojaa sisään.
Arvio: 2/5 hh:ta
Mitä vikoja Elvira Lindin miellyttävässä dokumentissa Bobbi Jene onkin, ainakin se saa katsojaan yhteyden. Niistä vioista nopeasti puheen ollen, eniten ihmetyttää Tribecasta noudettu palkinto parhaasta kuvauksesta, sillä Lindin itsensä kuvaamassa teoksessa on useita hetkiä, jolloin tarkennus ei löydä kohdettaan otoksen sisällä sekä kaksi jaksoa, joissa linssiin on tarttunut häiritsevä roska. Nämä jutut eivät elokuvan arvoa vähennä, saavat vain epäilemään, että ko. palkinnosta eivät päättäneet kuvaamisen ammattilaiset.
Poikkeuksellisen tanssijan muotokuva on ehkä ennen kaikkea hyvin ohjattu. Tällä kertaa se tarkoittaa rohkeutta pyytää ja saada mennä kohdetta lähelle. Ja Lind menee todella lähelle. Hänen aiheensa on kolmekymppinen, iowalainen Bobbi Jene Smith, joka vietti koko kolmannen vuosikymmenensä Israelissa maailmankuulun Batsheva-tanssiryhmän jäsenenä. Sen perustajasta, Ohad Naharinista, tehty dokkari, Mr. Gaga, kävi Suomenkin valkokankailla aiemmin tänä vuonna. Naharinin kanssa suhteessa ollut Bobbi oli siinäkin mukana, mikä tekee Lindin elokuvasta tietyssä mielessä jatko-osan - mutta myös vastaparin.
Bobbi Jene kuvaa naista, joka ilmaisee itseään melkein kokonaan tanssin kautta. Puhuessaan Bobbi ei meinaa löytää oikeita sanoja ja vaikuttaa jopa lapselliselta ja yksinkertaiselta, mutta käyttäessään kehoaan kommunikaation välineenä hän on väkevä ja itsevarma. Bobbin olemassaolo on kehollista luuhun asti eikä siihen kuulu sellaisia estoja, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä. Bobbi ei ole ekshibitionisti, keho vain sattuu olemaan hänen työkalunsa, josta hän ottaa kaiken irti: heti ensimmäisessä kohtauksessa näemme Bobbin alastomana. Myös hänen rakkautensa nuoreen poikaystäväänsä on hyvin ruumiillista (mies on myös tanssija Batshevassa). Siksi Lindin dokumenttiin tallentuu poikkeuksellisen intiimejä hetkiä poikkeuksellisen luonnollisella tavalla. Jopa Bobbi Jenen alastonkappaleen tabuja rikkovin jakso, jossa tanssija masturboi itsensä orgasmiin hiekkasäkin päällä, siirtyy tavallisesta paradigmasta epätavalliseen, johonkin ylevään ja yleisinhimilliseen.
Mainitsemisen arvoinen on myös kohtaus, missä "suddenly a wild Laura
Dern appears", mitä ei selitetä millään lailla. Tai ehkä räpäytin
silmiäni ratkaisevalla hetkellä. Kohtaus on kyllä mainio, Bobbin valottaessa värikkäästi mitä Naharinin oppien mukainen tanssi on.
Ryyppäilimme baarit kolusimme hetkessä ystävät olimme Hän tahtoi minun kertovan mitä runous oikein oli minä kerroin Pienessä sievässä yhtenä yönä vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani Suuri suru hänet valtasi "Oi Gregory" hän valitti "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"
- Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)
Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".
Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.
Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.
Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.
Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.
Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.
Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.
Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.
On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.
Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.
"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic
Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.
Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).
Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.
Jurassic World (2015)
On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.
Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia RobertsiltaNotting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.
Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.
Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.
Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.
Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki. Jurassic Park III (2001)
Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.
Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.
Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.
Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).
Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.
Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin... Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)
Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.
Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.
Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.
Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.
Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.
Jurassic Park (1993)
Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.
Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.
Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.
Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.
Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.
Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.
Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.
Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.
Vuoden pimeimmän ajan loistavin tamperelaisfestivaali Cinemadrome viettää tänään Halloweenia. Bileet käynnistyvät tyylikkäästi kompaktilla tiukkiksella Älä hengitä.
Uruguaylaisen Fede Alvarezin toinen pitkä ohjaus ei yritä keksiä pyörää uudelleen, mutta on nautinto saada vaihteeksi nähdäkseen hyvin tehtyä genreviihdettä. Olennaiseen tiivistetyssä tarinassa kodinryöstöistä pontta kapitalistiselle elämäntavalleen hakeva nuorisotrio joutuu yllättävään pulaan sen kuuluisan "viimeisen keikan" kohteeksi valikoituessa sokean sotaveteraanin sanctum sanctorum. Toiseksi parasta elokuvassa on ilahduttava juonenkäänteiden määrä, mitä Alvarez ja kanssaskenaristi Rodo Sayagues ovat kehitelleet näin mitättömistä lähtökohdista. Kerronnasta paistaa tekemisen ilo. Ohjaajana Alvarez on kaikki muotovaatimukset täyttävä pätevä teknikko. Heti ensimmäinen otos, joka laskeutuu kaikessa rauhassa korkeuksista maan tasalle, kielii, ettei nyt olla roiskimassa mitä tahansa kuraa käsivaralla. Selvin osoitus Alvarezin taidoista on se, ettei valojen syttyessä ota uskoakseen, että koko juttu kääräistiin pakettiin alle puolessatoista tunnissa; Älä hengitä on harvinainen esimerkki siitä, kuinka kestoaan pidemmältä tuntuva elokuva onkin hyvä asia.
Alvarezin heikkouksiin kuuluvat mielikuvitukseton dialogi ja löysä henkilöohjaus, mutta nämäkin miinukset kiusaavat lähinnä vain ensimmäisen vartin ajan. Kun asiaan sitten päästään, ei Alvarez tarvitse liikoja vuorosanoja, ja nuoret ketkä lie kykenevät näyttämään pelokkailta ihan tarpeeksi hyvin. Jane Levy saa tuotua hahmoonsa vähän syvyyttäkin.
Mutta kyllä parasta pätkässä on Stephen Lang. Sokean esittäminen on monelle ammattinäyttelijälle tietynlainen herkkupala, tilaisuus näyttää missä kaappi seisoo. 64-vuotias luonnenäyttelijä Lang ottaa tilaisuudestaan kaiken irti ja hakee varsinkin fyysisessä vaikuttavuudessa vertaistaan Al Pacinosta, Rutger Hauerista ja muista sokeutta ilmentäneistä kollegoistaan. On täysin vaivatonta uskoa, että näiden nuorten puntti tutisee pelkästään Langin seistessä samassa huoneessa. Ja kuten usein kuvauksissa käy, skarppaavat nuoremmasta polvesta varsinkin Levy ja Dylan Minnette omaa tekemistään yhteisissä kohtauksissa Langin kanssa.
Loppujen lopuksi intensiivisellä ripeydellä liikkuva Älä hengitä (kuinka laiskaa oli jättää tämä kääntämättä?) ei ehkä tunnu niinkään kauhulta kuin toimintajännäriltä. Sen verran kovat kierrokset Alvarez ottaa irti Langin ja tunkeutujien välisestä taistosta. Sivulauseena voidaan mainita, että digikopio on ensiluokkainen, vaikkakin kekseliäässä jaksossa, missä kuva muuttuu harmaan sävyiksi, olisi kaivannut filmin hienorakeisuutta.
***
Yhdysvalloissa Älä hengitä nousi kovaksi hitiksi tienaten tuotantokustannuksensa yhdeksänkertaisesti takaisin. Tampereella sitä seuraavat Cinemadromessa osat 4 ja 5 Michael Myersin murhasaagassa. Onhan Halloween...
Kerry Pryorin The Revenant "I'm kind of decomposing." "- You're a revenant. - A revenant? - One that has come back from the dead in a corporeal form."
The Revenant (2009) on mm. Abyssissä työskennelleen erikoistehoste-ekspertti Kerry Pryorin tuottama, kirjoittama ja ohjaama splatter-komedia. Pryor valvoi myös tehosteiden käyttöä. Sitä voisi kutsua zombi-buddy-komediaksi, jossa on ajankohtainen twisti: haudasta palaava päähenkilö saa surmansa palvellessaan Yhdysvaltain armeijan joukoissa Irakissa. Ehkä tästä syystä The Revenant on jäänyt unohduksiin, sillä kuviossa, missä "meidän pojat" muuttuvat zombeiksi, on aika paljon poliittisesti epäkorrektia.
Leffa sinällään ei ole ihan huono. Pienen budjetin jutuksi se näyttää hyvältä, maskeeraustehosteet ovat todellakin laadukkaita ja useimmista kollegoistaan poiketen Pryorilla on hyvä kosketus näyttelijöihinsä. Pohjimmiltaan The Revenant kuuluu niihin elokuviin, jotka tuntuvat sarjakuvafilmatisoinneilta, mutta ovat silti alkuperäistarinoita (kts. esim. John Wick). Pryorin suurimpia vaikutteen antajia eivät ole esim. George A. Romero, Peter Jackson tai Frank Darabont, vaan Garth Ennis ja Mark Millar.
Los Angelesissa liikkuva tarina jakaantuu - melko karkeasti - kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla hieman ylipitkää elokuvaa arkussa kotiin palannut Barthenoy (hieno nimi) koittaa stoner-kaverinsa Joeyn kanssa selvittää, mitä hänestä on tullut. Toisella puoliskolla kaverukset ryhtyvät toimintaan, lähinnä kaupungin rikollista elementtiä vastaan. Sitten seuraa kaikenlaista draamaa, mikä sarjiksia paljon lukeneelle on tuttua kauraa.
Vähän paremmin tuotettuna ja ehkä käsikirjoitustohtorin kautta käytettynä The Revenant voisi olla todella mainio. David Anders ja Chris Wylde pelaavat game face päällä hyvin yhteen ja tarina etenee. Toisaalta, The Revenant haastaa minkä tahansa Scorsesen gangsterifilkan "fuck"-sanan viljelemisessä eikä leffa ole koskaan ihan niin hauska kuin se haluaisi olla. Ajankohtaisen Irakin tilanteen käyttö on kiinnostava idea, mutta ideatasolle se valitettavasti melkein täysin jääkin. Jotain ironista Pryor selvästikin haluaa sodasta sanoa, mutta ei löydä kunnon tapaa läväyttää korttejaan pöytään. Siksi lopetus jää jotensakin pikkunätiksi. Lopulta, hyvistä hetkistään huolimatta, The Revenant jää kalifornialaisversioksi Shaun of the Deadistä. Chris Wylde voisi olla Bill Baileyn Amerikkaan pilaantumaan unohtunut pikkuveli.
SPOILER-VAROITUS: It Follows on rakennettu katsottavaksi niin, että katsoja ei saa tietää ensimmäiseen puoleen tuntiin, kuka tai mikä tarinan henkilöitä pelottaa. Mitä vähemmän etukäteen tietää, sitä parempi. Tässä artikkelissa haitallisia paljastuksia sisältävät kappaleet on erotettu muusta tekstistä asteriskein (***). Käy katsomassa It Follows, sillä se on loistava.
Mitä jos joku elokuvaohjaaja päättäisi ottaa teinikauhuelokuvien päähenkilöt tosissaan ja nähdä heidät oikeina ihmisinä? Mitä jos Gus Van Sant olisikin tehnyt Paranoid Parkin sijaan kauhua? Mitä jos kauhuelokuvien tekijöillä ei olisikaan ensimmäisenä mielessä helpon rahan takominen vetoamalla pienimpään yhteiseen nimittäjään?
David Robert Mitchellin vastaus näihin kysymyksiin on It Follows, merkittävin amerikkalainen kauhuelokuva sitten Hohdon.
It Followsia katsoessa tuntee itsensä etuoikeutetuksi; vain ani harvoin nykypäivänä saa tällä tavalla olla elokuvateatterissa ensimmäisten joukossa todistamassa uusien ovien avautumista. Vaikka It Follows ei ole täydellinen elokuva, sen ansiot oikeuttavat puheisiin tulevasta klassikosta.
Viimeksi tällaiseen on kauhugenressä ollut aihetta, kun Tomas Alfredssonin mykistävä Ystävät hämärän jälkeen tuli ensi-iltaan vuonna 2008. Ruotsalainen mestariteos kuuluu niihin moniin lähteisiin, joista Mitchell niin tuoreella tavalla ammentaa. Uutta, jännittävää ja rikastavaa It Followsissa on se, miten Mitchell sulauttaa toisiinsa amerikkalaisen indien ja kauhuperinteen konventiot. Sillä samalla kun tarinassa kaikuu Wes Cravenin mielikuvitus, ovat henkilöhahmot peräisin David Gordon Greenin, Sofia Coppolan, Phil Morrisonin tai Kelly Reichardtin maailmasta; tai, teinien ollessa kyseessä, jopa Larry Clarkin - inhorealismin tilalla vain on naturalismia.
Aivan erityisesti It Followsin maailmaan johdattaa Charles Burnsin moderni sarjakuvaklassikko Musta aukko. Usealla tasolla kyseessä ovat sisarteokset molempien fokusoidessa teini-ikäisiin aikuisten jäädessä lähes täysin pois kuvasta ja molempien viedessä seksiin liittyvät pelot ääripisteeseensä.
*** Mustassa aukossa teinien keskuudessa leviää mystinen sukupuolitauti, joka aiheuttaa kantajissaan outoja mutaatiota, kuten hännänkasvua. It Followsissa nuorelle naispäähenkilölle selviää, että uuden ihastuksen rakastelusta saa muistoksi vainoavan henkiolennon (vrt. Kauna). Eräänlainen sukupuolitauti siis sekin.
Mitchellin elokuvan voi pinnallisimmin tulkita allegoriaksi sukupuolitaudeista ja niiden sosiaalisista vaikutuksista. Mutta tämä yksiulotteinen lähestymistapa vie sivupoluille, sillä It Follows ei mitenkään käsittele sukupuolitautia kantavan vieraantumista - koska teoksen henkilöt ovat jo valmiiksi vieraantuneita. It Follows johdattaa pikemminkin pohtimaan ei-mediaseksikkäiden nuorten kommunikaatiovaikeuksia sekä toistensa että koko yhteisön kanssa. Mitchellin kaikessa vaikuttavuudessaan piskuinen elokuva ei nimittäin sijoitu Los Angelesin liepeille, vaan Detroitiin, kaupunkiin, jota koskeva uutisointi ei yleensä hehku erityisen myönteisessä valossa. Ja It Follows liikkuu vielä Detroitin lähiöissä, kaukana kauppakeskusmaailmoista.
***
Ihmis- ja miljöökuvauksensa takia It Follows olisi hyvä elokuva ilman kauhuelementtejäkin. Mutta It Follows kertoo nimettömästä kauhusta, joka seuraa nuorta siinä epävarmassa, virikkeettömässä maailmassa, jonka vanhempien sukupolvi on heille jättänyt. Tämän konkretisoi elokuvan "Se", joka tuo elokuvaan ajankohtaisen "stalker"- ja bully-tematiikan. Turvattomuutta ja epävarmuutta kuvatessaan Mitchell etenee paljon normikauhua syvemmälle. Jo elokuvan yhdellä, määrätietoisella otoksella toteutettu aloitus on ekonomisen kerronnan ja tunnelman asettelun voimannäyttö. Jakso on myös ensimmäinen useista, jotka pelaavat taidokkaasti trooppitietoisen katsojan odotuksilla. Näemme nuoren naisen pakenevan kotoaan kadulle Martyrsin aloitusta muistuttavalla tavalla, mutta jännite ei kasvakaan paniikkiin, vaan johonkin selittämättömämpään, mille emme saa valaisua vielä pitkään aikaan.
It Follows on tuottanut joillekin pettymyksen, sillä se ei ole toimintaelokuva eikä verhottu komedia, kuten asianlaita totutusti on. Sen laskelmoimaton naturalismi on - valitettavasti - epäkaupallista, vaikka teoksen jännite kantaa mieleltään avointa katsojaa kertakaikkisen nautittavalla tavalla. Kuvatessaan lähes dokumentaarisen (muttei missään nimessä muistuttaen found footage -genren kvasidokumentaarisuutta) uskottavia ihmisiä, Mitchell samaistuttaa katsojansa poikkeuksellisen kauniisti henkilöhahmojensa pelon hallitsemaan tunnemaailmaan. Tunnemaailmaan, jota hallitsee seksi, sekä halusta että olosuhteiden pakosta. Seksi, joka sekä erottaa että yhdistää ja pakottaa vastuuseen monitulkintaisella tavalla.
John Carpenter -vaikutteet näkyvät It Followsissa toisinaan Halloweenistä muistuttavissa kuvarajauksissa, mutta ennen kaikkea Disasterpeacen (Rich Vreeland) mestarillisesti kasarisoundia päivittävässä musiikissa. Tässä on kerrankin käsillä kauhuelokuva, jossa musiikki ei dramatisoi kuvaa, vaan tukee ja luo ohjaajan tavoittelemaa tunnelmaa. It Followsissa sekä hiljaisuus että musiikki kertovat henkilöiden päänsisäisestä maailmasta. Se on täynnä nimetöntä angstia.
