Naisen keho taistelukenttänä – feministinen analyysi patriarkaalisen väkivallan representaatioista kauhuelokuvissa

Kauhuelokuvat eivät ole pelkkää säikyttelyä – ne toimivat yhteiskunnan pelkojen ja jännitteiden peilinä, paljastaen patriarkaalisia valtasuhteita. Feministisen teorian vahvistuessa kauhugenrestä on tullut tärkeä tapa tutkia, miten naisen kehosta tehdään taistelukenttä, jota patriarkaatti alistaa pelottavien vertauskuvien kautta. Barbara Creedin "monstrous-feminine" (hirviömäinen feminiininen) -käsite kuvaa, miten naisen keho esitetään uhkaavana mutta hallittavana olentona, joka kapinoi järjestystä vastaan, mutta usein myös rangaistaan siitä. Tämä analyysi jäljittää, miten nämä kuvaukset kehittyvät vanhoista kauhuelokuvista nykypäivän teoksiin, keskittyen siihen, miten naisen keho on symbolinen kamppailun paikka patriarkaalisen väkivallan ja vastarinnan välissä. Analyysi nojaa feministiseen elokuvateoriaan, kuten Laura Mulveyn katseen teoriaan (to-be-looked-at-ness, eli naisen keho on objekti, jota katselee patriarkaalinen järjestelmä). #MeToo-liikkeen aika antaa lisäsävyä, sillä se nostaa esiin naisten kokemuksia hiljentämisestä ja väkivallan stigmoista.

(Lyhyempi versio tästä analyysista on julkaistu Elokuvakerho Monroen Instagram-kanavalla: https://www.instagram.com/p/DOeLcR5CAuv/?img_index=1.)

Klassisen kauden kauhuelokuvat: demoninen valta ja kehon alistaminen

1960–1970-lukujen kauhuelokuvat kytkeytyvät toisen aallon feminismin nousuun, jolloin puhuttiin paljon naisen vapaudesta ja omasta tahdosta. Naisen kehosta tuli symbolinen taistelukenttä, jossa demoniset voimat kuvastivat patriarkaalista valtaa, joka tunkeutuu naisen intiimeimpiin alueisiin – raskauteen, seksuaalisuuteen ja mieleen. Tämä oli myös seksuaalisen vallankumouksen ja aborttilakien muutosten aikaa, joten elokuvat heijastavat aikansa kiistoja naisten oikeuksista.

Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968) kuvaa Rosemaryn (Mia Farrow) painajaista, kun hänen raskautensa kaapataan saatanalliseen käyttöön. Raskaus, joka yleensä nähdään ilon hetkenä, muuttuu traumaksi, kun hänen miehensä ja naapurit juonivat hänen kohtunsa hallinnasta. Hänen pelkonsa leimataan "hormonaaliseksi hysteriksi", mikä tuo esiin, miten naisen lisääntymisvapaus viedään ja hänen kehonsa nähdään miehen omaisuutena. Polanskin tiiviit kuvat Rosemaryn vatsasta korostavat Mulveyn to-be-looked-at-ness -ajatusta. Rosemaryn antautuminen lapselleen ei ole voitto, vaan merkki siitä, miten hänet pakotetaan patriarkaaliseen äitiyden rooliin, kuten Creed kuvaa monstrous-feminine:ä, äitiä hirviönä, joka luo oman vankilansa.

William Friedkinin Manaaja (1973) keskittyy murrosikäiseen Reganiin (Linda Blair), jonka keho demonisoidaan. Feministisestä näkökulmasta tämä on kapinaa normeja vastaan: Reganin oksentelu ja tabujen rikkominen, kuten rivo puhe, ovat merkkejä kehosta, joka vastustaa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kahleita. Eksorsismi palauttaa hänet hiljaiseksi, paljastaen, miten naisen seksuaalinen voima rangaistaan. Tämä linkittyy Carol J. Cloverin "selviytyjätyttö"-käsitteeseen, mutta Regan jää passiiviseksi uhriksi, mikä korostaa kauhun kaksijakoisuutta: se antaa tilaa kapinalle mutta myös kurittaa.

Sidney J. Furien The Entity (1982) kuvaa institutionaalista väkivaltaa demonisena raiskauksena. Yksinhuoltajaäiti Carla (Barbara Hershey) kärsii näkymättömän voiman hyökkäyksistä, mutta lääkärit sanovat sen olevan "hysteriaa" – termi, jolla naisten kokemuksia on historiallisesti mitätöity. Elokuva on allegoria todellisuuden kiistämisestä: Carla taistelee todistaakseen totuutensa tiedemaailmaa vastaan. Kauhu kuvastaa näkymätöntä väkivaltaa, ja Carlan yritys käyttää teknologiaa hyökkääjän vangitsemiseen vihjaa hänen vapaaseen tahtoonsa, mutta jättää vapauden kysymykseksi.

Nykyaikaisen kauhun teemat: häpeä, trauma ja kapina

Nykykauhu syventää näitä teemoja psyykkisellä ja emotionaalisella väkivallalla, jotka kytkeytyvät kolmannen aallon feminismin korostamaan moninaisuuteen ja #MeToo-liikkeen paljastamiin hiljentämisen mekanismeihin. Nämä elokuvat käsittelevät traumoja, jotka eivät näy ulospäin mutta satuttavat syvästi.

David Robert Mitchellin It Follows (2014) luo häpeän kehän naisen seksuaalisuuden ympärille. Kirous leviää seksin kautta, ja Jay (Maika Monroe) perii sen exältään. Elokuva yhdistää pelon seksuaaliterveyden häpeään ja kehon kontrolliin: kirouksen "seuraaja" on Mulveyn mukainen alituinen katse. Hidas, ahdistava tunnelma korostaa traumaa kehollisena kokemuksena, ja #MeToo-aikakaudella tämä resonoi naisten kokemusten kanssa, joissa väkivallan vastuu sysätään uhrille. Kirouksen siirtäminen eteenpäin kuvastaa patriarkaalista väkivallan ketjua.

Andrzej Żuławskin Possession (1981) näyttää avioliiton sortoa raa’asti. Anna (Isabelle Adjani) luo hirviön, joka ilmentää hänen tukahdutettua raivoaan ja seksuaalisuuttaan. Elokuva on feministinen purkaus, joka kysyy, miksi naisen viha on "hirviömäistä". Annan romahdus metrolla on Hélène Cixousin "écriture féminine" (naiskirjoitus) mukainen kehollinen huuto, ja #MeToo-valossa se on naisten tukahdutetun raivon symboli.

Parker Finnin Smile (2022) käsittelee traumaa metaforisesti. Psykologi Rose (Sosie Bacon) perii kirouksen, joka pakottaa hymyilemään trauman läpi. Elokuva kritisoi "positiivisen ajattelun" kulttuuria ja naisiin kohdistuvaa emotionaalisen taakan odotusta. Kirous leviää todistamalla trauman, kuvastaen sukupolvien välistä väkivaltaa. Sara Ahmedin affektioteoria (affect theory) selittää, että tunteet eivät ole vain yksilön sisäisiä kokemuksia, vaan myös sosiaalisia voimia, jotka muokkaavat, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja maailmaan. Tässä kontekstissa hymy toimii alistumisen maskina: trauma ja sen ilmaisemattomat tunteet pakotetaan piiloon. #MeToo-valossa tämä korostaa, kuinka pakotettu hiljaisuus ja ulospäin suuntautuva "normaali" käyttäytyminen ylläpitävät patriarkaalisia rakenteita.

Vapaa tahto ja voimaantuminen trauman kautta

Kauhuelokuvat eivät vain kuvaa alistamista – ne kertovat myös voimaantumisesta. Monstrous-feminine -hahmot, kuten Carla (The Entity), Rose (Smile) ja Anna (Possession), ovat aktiivisia toimijoita, jotka haastavat patriarkaatin. Judith Butlerin ajatus kehosta toimintana, joka voi rikkoa normeja, näkyy tässä: Carla taistelee teknologialla, Rose rikkoo hymyn maskin, ja Anna luo tuhoavan mutta luovan hirviön. Kauhu antaa tilan hiljennetylle äänelle, ja Julia Kristevan abjection (kauhistus, torjuttu ja uhkaava) tarjoaa keinon käsitellä traumaattisia kokemuksia, puhdistaa ja uudistaa. #MeToo-aikakaudella tämä resonoi: trauma voi synnyttää kollektiivista voimaa, kun hiljaisuus murretaan.

Tämä analyysi tarkastelee kauhua feministisenä kritiikkinä, jossa naisen keho on taistelukenttä. Lokakuun kauhun kuukauden kunniaksi Elokuvakerho Monroe julkaisee lisää elokuva-analyyseja. 

Seuraa @elokuvakerho_monroe Instagramissa ja kerro, mikä kauhuelokuva on saanut sinut pohtimaan patriarkaatin väkivaltaa!

Herzog + Kinski + Nosferatu

Elokuvakerho Monroe esittää:

Werner Herzogin Nosferatu - yön valtias (1979, 1 h 47 min)

28.10. klo 21 Arthouse Cinema Niagara. Liput 10 e. 35 mm:n filmikopio. Alustus elokuvaan alk. klo 21.

Yleissivistävän kulttuuriyhdistyksemme "kauhun kuukauden" (seuratkaapa Instaamme!) huipentaa ylihuomenna 1970-luvun hienoimpiin ja kestävimpiin kauhuelokuviin ilman muuta lukeutuva Nosferatu, saksankielisen kulttuurialueen tärkeimmän elävän taiteilijan, Werner Herzogin (s. 1942), ohjauksena.

Näyttelijänä suurelle yleisölle Mandalorianista ja Reacherista tuttu Herzog on Saksan uuden aallon kulmakivi yhdessä Rainer Werner Fassbinderin, Wim Wendersin ja Volker Schlöndorffin kanssa. Joukon omaperäisin visionääri ja tinkimättömin oman tien etsijä on ehkä sittenkin luonut monessakin mielessä edellä mainituista kestävimmän uran. Ja jatkaa edelleen hellittämättömästi maailman ja ihmissielun kartoitustyötään, mistä olkaamme kiitollisia.

Mykistävän runollinen ja ilmapiiriltään tiheä Nosferatu on Herzogin kommentti saksalaiseen elokuvahistoriaan ja sen perintöön uudintaessaan Murnaun klassikon väreissä ja puhuttuna versiona pääosassa vampyyrimäisiä piirteitä itsekin omannut mielipuoli Klaus Kinski.

Suggeroivan ja eksistentiaalisia piirteitä sisältävän taideteoksen avaa kerhomme tango- ja kauhuelokuvamaisteri Niilo Rantala:

"Kuolemasta ja hulluudesta ei ole toistettavaksi” kirjoittaa Klaus Kinski räjähdysmäisessä omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”. Onko kuitenkin? Werner Herzogin ohjaama ja Kinskin tähdittämä kauhuklassikon uudelleenversiointi vuodelta 1979 on parasta katsottavaa lokakuisen illan hämärissä. Siksi Elokuvakerho Monroe järjestää elokuvasta näytöksen Niagarassa lauantaina 28.10. Tule ja katso, miltä legendaarinen vampyyrielokuva näyttää väreissä ja äänillä, kulttiohjaaja Werner Herzogin tulkitsemana! 

Vuonna 1922 maailman valloitti F.W. Murnaun mykän kauhun klassikkoelokuva Nosferatu, joka lukeutuu kiistatta maailman merkittävimpien vampyyrielokuvien joukkoon. Elokuvan vampyyrihahmo kuuluu kuvallisesti lainatuimpiin kauhu-ikoneihin ja teoksen visuaalisuutta on sittemmin pidetty merkkipaaluna saksalaisen ekspressionismin kentällä. 

Aikaa kului, maailma muuttui ja elokuvataide sen mukana. Rajoja rikkovilla elokuvillaan maailmaa järkyttänyt kulttiohjaaja Werner Herzog ei antanut Nosferatun levätä rauhassa. Herzogin mielestä Nosferatu oli hienoin ikinä Saksassa tehty elokuva eikä nuori megalomaanikko malttanut olla tekemättä siitä omaa versiotaan. Kuolemaa kylvävän vampyyrin rooliin Herzog vaati ja sai Klaus Kinskin: kiihkeän näyttelijäneron, jota Herzog kutsui ”rakkaaksi vihollisekseen”. 

Lopputuloksena syntyi yksi elokuvahistorian mielenkiintoisimmista ”remakeista”. Herzogin Nosferatu on klassinen kauhusatu - unenomainen tutkielma kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Kinskin kanssanäyttelijöinä nähdään eurooppalaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä aina Bruno Ganzista Isabelle Adjaniin. Musiikkina kuullaan Wagnerin lisäksi Herzogin luottoyhtye Popol Vuhia, joka loihti äänimaiseman myös Aguirren ja Fitzcarraldon kaltaisiin Herzog-klassikoihin. 

Kauhuelokuvista kiinnostuneille elokuva kuuluu yleissivistykseen - varsinkin nyt, kun nouseva ohjaajatähti Robert Eggers (The Witch, Lighthouse) julkaisee ensi vuonna elokuvasta oman tulkintansa. 

Mutta mitä mieltä elokuvasta oli itse Nosferatun roolissa nähtävä Klaus Kinski? Ainakin ohjaaja Herzog oli hänen mukaansa ”viheliäinen, pahansuopa, kateellinen, äärettömän saita ja rahanahne, ilkeä, sadistinen, salakavala, uhkaileva, pelkurimainen ja läpeensä valheellinen ihminen. Hänen ”lahjakkuutensa” koostuu pelkästään siitä, että hän kiusaa avuttomia luontokappaleita, rääkkää ne tarvittaessa hengiltä tai yksinkertaisesti murhaa ne. Hän ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omasta surkeasta urastaan niin sanottuna elokuvantekijänä.” (Klaus Kinski Werner Herzogista omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”, suom. Markku Mannila)

Kauhu on taas, kauhu on taas, ihmisiä taas kuoloo

 

 

 

On lokakuu ja minusta näkee sen. Kauhun kuukausi on käsillä myös Monroessa. Vietämme kauhun kuukautta ties kuinkahan monennetta kertaa jo peräkkäin. 31 päivää ja vähintään se 31 kauhuelokuvaa on ollut meidän pyrkimys ja siihen on joka kerta pystytty. 

Mutta miksi vain kauhun kuukausi? Miksei komedian kuukausi tai toiminnan kuukausi? No, yritetään purkaa sitä tähän. Aloitetaan ajankohdasta. Kauhun kuu on siis lokakuu, joka on Suomessa tunnetusti kylmä, pimeä ja aletaan pikkuhiljaa valmistautumaan väistämätöntä kylmää talvea kohti. Ajankohta symboloi melko suoraan luonnon kuolemaa. Lehdet tippuvat maahan ja kaikki mikä kesästä teki mahtavan, katoaa pois. Ja koska on niin kylmää ja pimeää niin sisällä on kiva vaan katsella leffoja. Halloween tai Pyhäinpäivä on myös nurkilla ja niissä on vahva kuoleman läheisyys myös mukana. 

Toinen merkittävä syy lienee juurikin tämä genre. Sanotaan, että on kaksi genreä, jossa voi vain joko todella onnistua tai todella epäonnistua. Toinen niistä on komedia ja toinen on kauhu. Jos et onnistu naurattamaan tai pelottamaan niin olet epäonnistunut työssäsi. Kauhuelokuva on harvoja genrejä, jotka sopii "kaikille". Tarkoitan, että opimme katsomaan kauhuelokuvia jo kauan, ennenkuin olemme nähneet oikeasti ainuttakaan kauhuelokuvaa, eli painajaiset. Kaikki näkevät painajaisia. Ja kauhuelokuvat ovat meidän kollektiivinen yhteinen painajaisemme. Kauhuelokuvat varsinkin elokuvateatterissa voivat tehdä hyvinkin suuren vaikutuksen kun pelkäämme yhtä aikaa kaikki samaa. Ja mikä onkaan pelottavampaa kuin se, että me kaikki pelkäämme. Tokihan me kaikki emme pelkää, koska osa on vaan niin turrutunut, etttei mikään tunnu miltään. 

Kolmas tekijä on tunne. Puhutaan paljon siitä, että meillä on kauheasti tunteita. Että esimerkiksi rakkaus on tunne. Tavallaan se onkin. Mutta minusta rakkaus on vain ilon tunne. Oikeita tunteita on vain muutama; suru, viha ja pelko ovat ehkä vahvimmat. Ne on tiloja, joissa tunne ottaa vallan. Surua on vaikea peittää, kuten myös vihaa. Mutta pelon tunne on myös voimakas. Pelko on myös tunne, jota ei voi hallita. Kukaan ei halua todellisuudessa pelätä mitään aidosti. Mutta meitä kiehtoo se että voimme tuntea pelkoa turvallisissa olosuhteissa. Kuten vuoristoradassa tai elokuvateatterissa. Elokuva voi myös tuoda ilon, surun ja vihan tunnetta. Mutta ainakaan minä en halua hakea surua ja vihaa elokuvista. Mutta miksi sitten vain pelon tunnetta haetaan niin, että siitä jopa maksetaan? Tähän lienee sama syy miksi näemme painajaisia. Me haluamme opetella hallitsemaan pelkojamme. Maailma on paha paikka ja meillä kaikilla on jotain pelättävää aina. On se sitten läheisten kuolema tai lopulta se omamme. Syksy tulee meille kaikille jossain vaiheessa.

Ja tähän voi jatkumona se neljäs syy. Kokonainen kuukausi kauhuelokuvia saa meidät unohtamaan tosielämän kauhut. Ei tarvitse kun uutiset katsoa niin paljon pelottavampia asioita tapahtuu maailmassa koko ajan. Kauhuelokuvat ja kauhusarjat toisaalta samaan aikaan ammentaa todellisista tapahtumista tarinoita. Sarjamurhaaja Ed Gein valmisti uhreistaan itselleen vaatteita, astioita, huone- ja tarvekaluja. Alfred Hitchcock teki hänestä elokuvan jo vuonna 1960 eli Psykon. Samasta henkilöstä ovat saaneet myös inspiraation Teksasin moottorisahamurhat ja Uhrilampaat.

Monroe lähtee tänä vuonna taas kauhuelokuvien pariin, mutta yritämme käydä myös hieman kauhuelokuvan historiaa. On Universalin klassikkokauhua, 1922 vuoden Nosferatua ja muuta. Skaala on laaja tänäkin vuonna.

Monena vuonna on Monroeen tullut kyselyä, että missä näitä meidän elokuvia voisi katsella. No, tekijänoikeussyistä emme voi järjestää mitään julkisia näytäntöjä, mutta Monroe avaa tänä vuonna ovensa niille uteliaille, joita kiinnostaa tulla joskus katsomaan meidän kanssamme kauhua. Eli jos olet kiinnostunut tulemaan joku ilta mukaamme, niin laita sähköpostia, viestiä Facebookin tai Instagramin kautta niin ilmoitamme tarkemman ajan ja paikan. 

Tätä myöten hyytävää kauhukuuta!