Kauhuelokuvat eivät ole pelkkää säikyttelyä – ne toimivat yhteiskunnan pelkojen ja jännitteiden peilinä, paljastaen patriarkaalisia valtasuhteita. Feministisen teorian vahvistuessa kauhugenrestä on tullut tärkeä tapa tutkia, miten naisen kehosta tehdään taistelukenttä, jota patriarkaatti alistaa pelottavien vertauskuvien kautta. Barbara Creedin "monstrous-feminine" (hirviömäinen feminiininen) -käsite kuvaa, miten naisen keho esitetään uhkaavana mutta hallittavana olentona, joka kapinoi järjestystä vastaan, mutta usein myös rangaistaan siitä. Tämä analyysi jäljittää, miten nämä kuvaukset kehittyvät vanhoista kauhuelokuvista nykypäivän teoksiin, keskittyen siihen, miten naisen keho on symbolinen kamppailun paikka patriarkaalisen väkivallan ja vastarinnan välissä. Analyysi nojaa feministiseen elokuvateoriaan, kuten Laura Mulveyn katseen teoriaan (to-be-looked-at-ness, eli naisen keho on objekti, jota katselee patriarkaalinen järjestelmä). #MeToo-liikkeen aika antaa lisäsävyä, sillä se nostaa esiin naisten kokemuksia hiljentämisestä ja väkivallan stigmoista.
(Lyhyempi versio tästä analyysista on julkaistu Elokuvakerho Monroen Instagram-kanavalla: https://www.instagram.com/p/DOeLcR5CAuv/?img_index=1.)
Klassisen kauden kauhuelokuvat: demoninen valta ja kehon alistaminen
1960–1970-lukujen kauhuelokuvat kytkeytyvät toisen aallon feminismin nousuun, jolloin puhuttiin paljon naisen vapaudesta ja omasta tahdosta. Naisen kehosta tuli symbolinen taistelukenttä, jossa demoniset voimat kuvastivat patriarkaalista valtaa, joka tunkeutuu naisen intiimeimpiin alueisiin – raskauteen, seksuaalisuuteen ja mieleen. Tämä oli myös seksuaalisen vallankumouksen ja aborttilakien muutosten aikaa, joten elokuvat heijastavat aikansa kiistoja naisten oikeuksista.
Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968) kuvaa Rosemaryn (Mia Farrow) painajaista, kun hänen raskautensa kaapataan saatanalliseen käyttöön. Raskaus, joka yleensä nähdään ilon hetkenä, muuttuu traumaksi, kun hänen miehensä ja naapurit juonivat hänen kohtunsa hallinnasta. Hänen pelkonsa leimataan "hormonaaliseksi hysteriksi", mikä tuo esiin, miten naisen lisääntymisvapaus viedään ja hänen kehonsa nähdään miehen omaisuutena. Polanskin tiiviit kuvat Rosemaryn vatsasta korostavat Mulveyn to-be-looked-at-ness -ajatusta. Rosemaryn antautuminen lapselleen ei ole voitto, vaan merkki siitä, miten hänet pakotetaan patriarkaaliseen äitiyden rooliin, kuten Creed kuvaa monstrous-feminine:ä, äitiä hirviönä, joka luo oman vankilansa.
William Friedkinin Manaaja (1973) keskittyy murrosikäiseen Reganiin (Linda Blair), jonka keho demonisoidaan. Feministisestä näkökulmasta tämä on kapinaa normeja vastaan: Reganin oksentelu ja tabujen rikkominen, kuten rivo puhe, ovat merkkejä kehosta, joka vastustaa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kahleita. Eksorsismi palauttaa hänet hiljaiseksi, paljastaen, miten naisen seksuaalinen voima rangaistaan. Tämä linkittyy Carol J. Cloverin "selviytyjätyttö"-käsitteeseen, mutta Regan jää passiiviseksi uhriksi, mikä korostaa kauhun kaksijakoisuutta: se antaa tilaa kapinalle mutta myös kurittaa.
Sidney J. Furien The Entity (1982) kuvaa institutionaalista väkivaltaa demonisena raiskauksena. Yksinhuoltajaäiti Carla (Barbara Hershey) kärsii näkymättömän voiman hyökkäyksistä, mutta lääkärit sanovat sen olevan "hysteriaa" – termi, jolla naisten kokemuksia on historiallisesti mitätöity. Elokuva on allegoria todellisuuden kiistämisestä: Carla taistelee todistaakseen totuutensa tiedemaailmaa vastaan. Kauhu kuvastaa näkymätöntä väkivaltaa, ja Carlan yritys käyttää teknologiaa hyökkääjän vangitsemiseen vihjaa hänen vapaaseen tahtoonsa, mutta jättää vapauden kysymykseksi.
Nykyaikaisen kauhun teemat: häpeä, trauma ja kapina
Nykykauhu syventää näitä teemoja psyykkisellä ja emotionaalisella väkivallalla, jotka kytkeytyvät kolmannen aallon feminismin korostamaan moninaisuuteen ja #MeToo-liikkeen paljastamiin hiljentämisen mekanismeihin. Nämä elokuvat käsittelevät traumoja, jotka eivät näy ulospäin mutta satuttavat syvästi.
David Robert Mitchellin It Follows (2014) luo häpeän kehän naisen seksuaalisuuden ympärille. Kirous leviää seksin kautta, ja Jay (Maika Monroe) perii sen exältään. Elokuva yhdistää pelon seksuaaliterveyden häpeään ja kehon kontrolliin: kirouksen "seuraaja" on Mulveyn mukainen alituinen katse. Hidas, ahdistava tunnelma korostaa traumaa kehollisena kokemuksena, ja #MeToo-aikakaudella tämä resonoi naisten kokemusten kanssa, joissa väkivallan vastuu sysätään uhrille. Kirouksen siirtäminen eteenpäin kuvastaa patriarkaalista väkivallan ketjua.
Andrzej Żuławskin Possession (1981) näyttää avioliiton sortoa raa’asti. Anna (Isabelle Adjani) luo hirviön, joka ilmentää hänen tukahdutettua raivoaan ja seksuaalisuuttaan. Elokuva on feministinen purkaus, joka kysyy, miksi naisen viha on "hirviömäistä". Annan romahdus metrolla on Hélène Cixousin "écriture féminine" (naiskirjoitus) mukainen kehollinen huuto, ja #MeToo-valossa se on naisten tukahdutetun raivon symboli.
Parker Finnin Smile (2022) käsittelee traumaa metaforisesti. Psykologi Rose (Sosie Bacon) perii kirouksen, joka pakottaa hymyilemään trauman läpi. Elokuva kritisoi "positiivisen ajattelun" kulttuuria ja naisiin kohdistuvaa emotionaalisen taakan odotusta. Kirous leviää todistamalla trauman, kuvastaen sukupolvien välistä väkivaltaa. Sara Ahmedin affektioteoria (affect theory) selittää, että tunteet eivät ole vain yksilön sisäisiä kokemuksia, vaan myös sosiaalisia voimia, jotka muokkaavat, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja maailmaan. Tässä kontekstissa hymy toimii alistumisen maskina: trauma ja sen ilmaisemattomat tunteet pakotetaan piiloon. #MeToo-valossa tämä korostaa, kuinka pakotettu hiljaisuus ja ulospäin suuntautuva "normaali" käyttäytyminen ylläpitävät patriarkaalisia rakenteita.
Vapaa tahto ja voimaantuminen trauman kautta
Kauhuelokuvat eivät vain kuvaa alistamista – ne kertovat myös voimaantumisesta. Monstrous-feminine -hahmot, kuten Carla (The Entity), Rose (Smile) ja Anna (Possession), ovat aktiivisia toimijoita, jotka haastavat patriarkaatin. Judith Butlerin ajatus kehosta toimintana, joka voi rikkoa normeja, näkyy tässä: Carla taistelee teknologialla, Rose rikkoo hymyn maskin, ja Anna luo tuhoavan mutta luovan hirviön. Kauhu antaa tilan hiljennetylle äänelle, ja Julia Kristevan abjection (kauhistus, torjuttu ja uhkaava) tarjoaa keinon käsitellä traumaattisia kokemuksia, puhdistaa ja uudistaa. #MeToo-aikakaudella tämä resonoi: trauma voi synnyttää kollektiivista voimaa, kun hiljaisuus murretaan.
Tämä analyysi tarkastelee kauhua feministisenä kritiikkinä, jossa naisen keho on taistelukenttä. Lokakuun kauhun kuukauden kunniaksi Elokuvakerho Monroe julkaisee lisää elokuva-analyyseja.
Seuraa @elokuvakerho_monroe Instagramissa ja kerro, mikä kauhuelokuva on saanut sinut pohtimaan patriarkaatin väkivaltaa!
