Monroen jouluelokuvana itsensä Kuvernaattorin "jouluklassikko"!

Elokuvakerho Monroe esittää Arthouse Cinema Niagarassa 35 mm:n filmiltä Brian Levantin ohjaaman Isäni on Turbomies (Jingle All The Way, 1996) lauantaina 14.12. kello 20.30. Liput vain 9 euroa.

Elokuvakerhomme huippulaadukas joulunäytösten putki saavutti loogisen päätepisteensä jo viime vuonna, kun esitimme filmiltä Stanley Kubrickin joutsenlaulun Eyes Wide Shut, jonka taiteellisia meriittejä ei oikein käy ylittäminen - joten mihin suuntaan jatkaa siitä?

Onneksi jouluelokuvan alagenre on joviaalin joustava, omalakinen, eikä ota itseään turhan vakavasti. Jouluna meillä kaikilla on lupa sonnustautua vähän liian isoon pipoon, joka ei taatusti kiristä. Siksi valitsimme tälle joululle lumisateen keveää, rentoa, hupsua ajanvietettä, joka on Eyes Wide Shutia tunnin lyhyempi ja sisältää 99 % vähemmän taidetta - ja on silti, hyvin tarkkaan määritellyssä diskurssissa, lunastanut itselleen jouluklassikon aseman. Tavallaan. Vaikka sitten vääristä syistä.

Siksi: Isäni on Turbomies. Joka on hieno suomennos, alan klassikkoja.

Jos Eyes Wide Shut tai joulusarjassamme sitä edeltänyt Batman - paluu ovat esimerkkejä auteur-elokuvista, on Isäni on Turbomies auteur-filosofian vastakohta. Ohjaaja Brian Levantilla ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä, hän on pelkkä palkollinen, tuottajien käsikassara. Koko hankkeen taustalla on ajatus maailman isoimman elokuvatähden valjastamisesta jouluun valmistautuvien lapsiperheiden koko kansan viihdyttäjäksi ilman taka-ajatuksia. Ei taidetta taiteen vuoksi, vaan pikaruokaa pikaruoan vuoksi. Tällaisessa tuotannossa vain päätähti on tärkeä, kaikki muut tekijät ovat korvattavissa ja siksi eräällä lailla anonyymeja.

Mentaliteettia korostaa elokuvan tarina, jota riittää lyhärin tarpeisiin. A.S.:n esittämä isä lupaa pojalleen joulun hittilelun - kuten kaikki muutkin isät, joten lelu loppuu kaupoista, ja viimeisten metsästäminen eskaloituu koko kaupungin kattavaksi "sodaksi", missä isät ovat susia toisilleen. Pääpaino on vankasti toiminnassa ja slapstickissä.

Isäni on Turbomies on kaavamainen tehdastuote, mutta reilu peli, sillä yleisö tietää tämän ja on halukas vaihtokauppaan. Melko rumasti haukuttu elokuva keräsi Pohjois-Amerikassa kuitenkin 130 miljoonan dollarin tulot, mikä ei ole ihan heikosti.

"Klassikoksi" sen ovat kuitenkin nostaneet irvileuat. Vuosien myötä Jingle All The Waystä on tullut rakastettu lempeän ivan kohde. Suurin ansio elokuvan hengissä pysymiselle kollektiivisessa muistissa lankeaa mestarisatiirikko Robert Smigelille (synt. 1960), joka toteutti viime vuonna katsojien sydämet valloittaneen Leo-animaation. Tehdessään töitä Conan O'Brienin ohjelmissa Smigel teki rankkaa poliittista pilaa mm. Arnold Schwarzeneggeristä, joka "haastatteluissaan" Conanin kanssa ei koskaan unohtanut puffata "holiday smash hittiään" Jingle All The Way. Juuri nämä sketsit ovat tehneet elokuvasta unohtumattoman Conan-fanien keskuudessa, mistä vitsi on sitten levinnyt eteenpäin.

Ja nyt tämä komeus on kaiken kansan nähtävillä Pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa. Filmikopiona. Mikä aika olla elossa.

Jos luet tätä esittelyä, kuulut varmuudella niihin, joille elokuva on osa elämäntapaa (tai jopa itse elämäntapa, missä tapauksessa voin vain esittää syvimmät pahoitteluni kohtalotoverilta kohtalotoverille). Kaiva siis tonttulakki vaatehuoneen nurkasta, viskaa vonbaghit varjoihin, kevennä mielesi, ja pakene kanssamme todellisuutta puoleksitoista tunniksi Hollywoodin unimaailmaan. Se on sallittua kerran vuodessa. Kilisee kilisee kulkuset.

Jingle.
All.
The.
Way.

Jouluterveisin

Elokuvakerho Monroe

Baby did a bad, bad thing

 

CRUISE

KIDMAN

KUBRICK

TÄNÄÄN

21.15

ALUSTUS 20.15

10 EUROA

ARTHOUSECINEMA NIAGARA

ELOKUVAKERHO MONROE

Herzog + Kinski + Nosferatu

Elokuvakerho Monroe esittää:

Werner Herzogin Nosferatu - yön valtias (1979, 1 h 47 min)

28.10. klo 21 Arthouse Cinema Niagara. Liput 10 e. 35 mm:n filmikopio. Alustus elokuvaan alk. klo 21.

Yleissivistävän kulttuuriyhdistyksemme "kauhun kuukauden" (seuratkaapa Instaamme!) huipentaa ylihuomenna 1970-luvun hienoimpiin ja kestävimpiin kauhuelokuviin ilman muuta lukeutuva Nosferatu, saksankielisen kulttuurialueen tärkeimmän elävän taiteilijan, Werner Herzogin (s. 1942), ohjauksena.

Näyttelijänä suurelle yleisölle Mandalorianista ja Reacherista tuttu Herzog on Saksan uuden aallon kulmakivi yhdessä Rainer Werner Fassbinderin, Wim Wendersin ja Volker Schlöndorffin kanssa. Joukon omaperäisin visionääri ja tinkimättömin oman tien etsijä on ehkä sittenkin luonut monessakin mielessä edellä mainituista kestävimmän uran. Ja jatkaa edelleen hellittämättömästi maailman ja ihmissielun kartoitustyötään, mistä olkaamme kiitollisia.

Mykistävän runollinen ja ilmapiiriltään tiheä Nosferatu on Herzogin kommentti saksalaiseen elokuvahistoriaan ja sen perintöön uudintaessaan Murnaun klassikon väreissä ja puhuttuna versiona pääosassa vampyyrimäisiä piirteitä itsekin omannut mielipuoli Klaus Kinski.

Suggeroivan ja eksistentiaalisia piirteitä sisältävän taideteoksen avaa kerhomme tango- ja kauhuelokuvamaisteri Niilo Rantala:

"Kuolemasta ja hulluudesta ei ole toistettavaksi” kirjoittaa Klaus Kinski räjähdysmäisessä omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”. Onko kuitenkin? Werner Herzogin ohjaama ja Kinskin tähdittämä kauhuklassikon uudelleenversiointi vuodelta 1979 on parasta katsottavaa lokakuisen illan hämärissä. Siksi Elokuvakerho Monroe järjestää elokuvasta näytöksen Niagarassa lauantaina 28.10. Tule ja katso, miltä legendaarinen vampyyrielokuva näyttää väreissä ja äänillä, kulttiohjaaja Werner Herzogin tulkitsemana! 

Vuonna 1922 maailman valloitti F.W. Murnaun mykän kauhun klassikkoelokuva Nosferatu, joka lukeutuu kiistatta maailman merkittävimpien vampyyrielokuvien joukkoon. Elokuvan vampyyrihahmo kuuluu kuvallisesti lainatuimpiin kauhu-ikoneihin ja teoksen visuaalisuutta on sittemmin pidetty merkkipaaluna saksalaisen ekspressionismin kentällä. 

Aikaa kului, maailma muuttui ja elokuvataide sen mukana. Rajoja rikkovilla elokuvillaan maailmaa järkyttänyt kulttiohjaaja Werner Herzog ei antanut Nosferatun levätä rauhassa. Herzogin mielestä Nosferatu oli hienoin ikinä Saksassa tehty elokuva eikä nuori megalomaanikko malttanut olla tekemättä siitä omaa versiotaan. Kuolemaa kylvävän vampyyrin rooliin Herzog vaati ja sai Klaus Kinskin: kiihkeän näyttelijäneron, jota Herzog kutsui ”rakkaaksi vihollisekseen”. 

Lopputuloksena syntyi yksi elokuvahistorian mielenkiintoisimmista ”remakeista”. Herzogin Nosferatu on klassinen kauhusatu - unenomainen tutkielma kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Kinskin kanssanäyttelijöinä nähdään eurooppalaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä aina Bruno Ganzista Isabelle Adjaniin. Musiikkina kuullaan Wagnerin lisäksi Herzogin luottoyhtye Popol Vuhia, joka loihti äänimaiseman myös Aguirren ja Fitzcarraldon kaltaisiin Herzog-klassikoihin. 

Kauhuelokuvista kiinnostuneille elokuva kuuluu yleissivistykseen - varsinkin nyt, kun nouseva ohjaajatähti Robert Eggers (The Witch, Lighthouse) julkaisee ensi vuonna elokuvasta oman tulkintansa. 

Mutta mitä mieltä elokuvasta oli itse Nosferatun roolissa nähtävä Klaus Kinski? Ainakin ohjaaja Herzog oli hänen mukaansa ”viheliäinen, pahansuopa, kateellinen, äärettömän saita ja rahanahne, ilkeä, sadistinen, salakavala, uhkaileva, pelkurimainen ja läpeensä valheellinen ihminen. Hänen ”lahjakkuutensa” koostuu pelkästään siitä, että hän kiusaa avuttomia luontokappaleita, rääkkää ne tarvittaessa hengiltä tai yksinkertaisesti murhaa ne. Hän ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omasta surkeasta urastaan niin sanottuna elokuvantekijänä.” (Klaus Kinski Werner Herzogista omaelämäkerrassaan ”Tarvitsen rakkautta”, suom. Markku Mannila)

Monroe goes chick flick!

Elokuvakerho Monroe ylpeänä esittää: Blondin kosto (Legally Blonde, USA, 2001, ohj. Robert Luketic)
Perjantaina 25.8.2023 klo 21 Arthouse Cinema Niagarassa, liput 8 euroa.
Klo 20 alkaen blondi alustus elokuvaan pj. Noora Vaakanaisen johdolla. Vieraana kirjallisuustieteen dosentti Hanna Samola.
Esitys aidolta 35 mm:n filmikopiolta!

Monroen kesä loppuu ja syksy alkaa tyttöenergiaa pursuavalla lakikomedialla, joka Suomessa kantaa hieman ontuvaa nimeä Blondin kosto. Pääroolissa Elle Woodsina taituroi bravuurissaan Oscar-voittaja ja armoitettu komedienne Reese Witherspoon.

Elokuvakerhommehan on jo perustamisestaan lähtien ollut blondiaatteen pää-äänenkannattaja: nimemme on kunnianosoitus vaaleaverikköjen kuningattarelle Marilyn Monroelle (1926-62). Niagara puolestaan on paitsi Tampereen paras elokuvateatteri myös yksi Marilynin kuolemattomista elokuvista.

Vaikka emme sitä näytöstä suunnittelemaan lähtiessämme aavistaneetkaan, on 2023 blondien vuosi Barbie-ilmiön ansiosta. Ja Wilma Murron. Meidän "Laillisesti blondimme" heijastaa zeitgeistia kuin nyrkki silmään, blondisti metaforia sekoittaakseni.

Legally Blonde teki Reese Witherspoonista lopullisesti supertähden. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli tehnyt mahtavan roolin Alexander Paynen loistosatiirissa Vaalit (Election), mutta Blondin kosto löysi katsojatkin. Tuloja kertyi lopulta yli 140 miljoonaa dollaria. Lisäksi Witherspoon sai jälleen Golden Globe -ehdokkuuden - syystäkin.

Merkittävämpää on kuitenkin, että Blondin kosto on jäänyt pysyvästi elämään chick flick -klassikkona, ja Elle Woods on kohonnut ikoniksi. Elle on todistettavasti innoittanut lukuisia nuoria naisia lähtemään lakia opiskelemaan, hiustenväristä viis.

Ennen elokuvaa tarjoamme loistavan tilaisuuden syventyä "tyhmän blondin" käsitteen kiehtovaan mystiikkaan ja historiaan kahden veitsenterävän blondin seurassa, kun Noora Vaakanainen ja Hanna Samola kaivavat tämän näennäisen kevyen komedian helmoista esiin ne piilotasot, joiden vuoksi elokuva on jo yli 20 vuotta samastuttanut chick flick -genren ystäviä.

Olitpa sitten laillisesti tai laittomasti blondi, täysi barbie tai toivottoman clueless, olet lämpimän pinkisti tervetullut kaltaistesi joukkoon tänä perjantaina Niagarassa!

Arkistosarjan kevät on oodi elokuvalle

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin sarja keväällä 2023 Art House Cinema Niagarassa maanantaisin kello 18.30

Tampereen elokuvakevättä kaunistaa perinteisesti kaksi suurta ja värikästä kukkaa: maalisfestivaali Tampereen lyhytelokuvajuhlat (8.-12.3.2023) ja KAVIn ns. klassikkosarja Niagarassa 35 mm:n filmiltä projisoituina. Tämän kevään arkistosarja on kerrassaan erinomainen.

Maanantai-iltojen helminauha on totuttuun tapaan amerikkalaisvetoinen, mutta alkulaukauksen antaa moderni saksalaisklassikko: Tom Tykwerin (s. 1965) villin energinen Juokse Lola! (1998). Babylon Berlinin luoneen pitkänhuiskean wuppertalilaisen (joka on wimwendersiläinen kaupunki läntisessä Saksassa) kolmas tai neljäs pitkä ohjaus kuuluu 1990-luvun ohittamattomiin ilmiöelokuviin ja sai kokonaisen sukupolvellisen nuoria miehiä rakastumaan saksalaiseen punapäähän.

Poikaystäväänsä pelastava Franka Potente juoksee pitkin kaupunkia hieman Christopher Nolanin mieleen tuovassa aikaleikissä - tosin Tykwer on paljon hauskempi, leikkisämpi ja hullumpi. Virtuoosimaisen ja ihanan elokuvan pulssin muodostaa hengästyttävä teknoääniraita.

Esitys on uusinta viime syksyltä, jolloin näytös jouduttiin perumaan projektorivian takia. Jos katsot vain yhden arkistosarjasta, katso tämä!

Seuraavana maanantaina nostetaan hattua nukkemestari Jim Hensonille (1936-1990). Nuorena kuollut muppettien ja Seesamitien luoja ehti kokeilla kannuksiaan myös kunnianhimoisten elokuvaprojektien puolella. Tuloksista ollaan vähän kahta mieltä, mutta kiehtovuutta ei hensonilaisista uussaduista puutu. Labyrintti (1986) asettaa vastakkain kaksi voimanpesää, David Bowien ja Jennifer Connellyn, fantasiamaailmassa, josta ei puutu vinkeitä olentoja ja musiikkia. Jälkeenpäin on kiinnostavaa pohtia, onko elokuva nykyaikana liian synkkä perhe-elokuvaksi - vaiko ei tarpeeksi?

Hiljattain maailman suosituimmaksi elokuvantekijäksi palanneen kanadalaisen James Cameronin (s. 1954) huonosti vanhentunut Aliens on samalta vuodelta 1986 kuin Labyrintti - ja on ihan yhtä lavasteissa kuvatun näköinen, perheteemainen, väkivaltainen aikuisten satu. Lopputulos lienee (esikoista lukuun ottamatta) Cameronin kokonaisuutena ottaen heikoin työ, mutta sillä on edelleen massiivinen fanipohja. Sigourney Weaver on joka tapauksessa edelleen silkkaa dynamiittia.

Taiwanilaisella mestariohjaaja Ang Leellä on yllättävän paljon yhteistä Cameronin kanssa: he ovat samana vuonna syntyneitä Hollywood-emigrantteja, jotka ovat kiinnostuneita elokuvan teknisten mahdollisuuksien laajentamisesta.

Vaikka Leen suosituimmat elokuvat syntyivät 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, hänen huippukautensa sijoittuu 90-luvulle - ja Jäämyrsky (1997) on tämän kauden kruununjalokivi.

Helena Ylänen kirjoitti siitä viiden tähden arviossaan, että koska Lee edellisenä vuonna oli ohjannut vuoden parhaan brittielokuvan (Järki ja tunteet), on vain johdonmukaista, että hän nyt ohjaa vuoden parhaan amerikkalaisen. Leen myöhemmän tuotannon kompastuskivinä ovat toistuvasti olleet heikot käsikirjoitukset, mutta näin ei ollut vielä Jäämyrskyn aikoihin. Vähälle huomiolle jäänyt mestariteos pohjaa Rick Moodyn ironiseen romaaniin. Timanttisen käsikirjoituksen sommitteli tuolloin Leen tärkein yhteistyökumppani James Schamus, joka sittemmin on luonut hyvin vaikutusvaltaisen uran studiopomona.

Jäämyrsky tutkii 1970-lukulaisia perhesuhteita murentuvan arvomaailman keskellä, ja tällaisten mannerten kartoittajana Lee on virtuoosi. Katalyyttina draamalle toimii aikansa trendi-ilmiö, parinvaihtobileet. Jäämyrskyssä nähdään modernin amerikkalaisen elokuvan hienostunein tyylilajinvaihdos.

Kasti on mykistävä kokoelma 90-luvun olennaisimpia lahjakkuuksia: Kevin Kline, Sigourney Weaver (joka esiintyy arkistosarjassa toista kertaa), Tobey Maguire, Christina Ricci, Adam Hann-Byrd, Katie Holmes, Elijah Wood, Joan Allen.

Aasialaista elokuvataidetta saadaan lisää Akira Kurosawan ultratyylikkään Samuraimiekan (1962) muodossa. Yojimbossa esitellyn miekkamestari Sanjûrôn tarina jatkuu samantapaisessa kahden suvun valtataistelussa. Toshirô Mifune pääroolissa, tietenkin. Tämä kuuluu kevään pakkokatsottaviin.

Saksikäsi-Edwardin (1990) näytös puolustaa paikkaansa sarjassa paitsi suurenmoisena elokuvana myös koska Tim Burton on ajankohtainen viimevuotisen Wednesday-sarjan takia. Siinä nähdään Jäämyrskyssä esittäytyvä Christina Ricci; ja Saksikäsi-Edwardissa ihanimmillaan hehkuva Winona Ryder löytyy tv:n puolelta tietysti Stranger Thingsistä.

Ei ole ylettömän rohkeata väittää Saksikäsi-Edwardia Tim Burtonin mestariteokseksi. Siinä nivoutuvat ohjaajan monet fiksaatiot välittömimmäksi ja hurmaavimmaksi kokonaisuudeksi. Nimiroolin tekee tietenkin Johnny Depp - hänkin varsin ajankohtainen - ensimmäisessä todella virtuoosimaisessa roolissaan.

Niagarassa nähdään näin jo neljäs Burton-elokuva filmiltä puolen vuoden sisällä.

Tim Burton -yhteydet jatkuvat, sillä Loistavissa Bakerin pojissa (1989) nähdään ehkä parhaassa roolissaan Michelle Pfeiffer, viime syksynä Monroen esittämän Batman -paluun ikimuistoinen Kissanainen.

Steve Kloves (s. 1960) on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja, jonka ura ei ole ihan sitä mitä pitäisi. Hänen urastaan ei toki menestystä puutu, ja kirjalliset taidotkin saivat tunnustusta Oscar-ehdokkuuden muodossa elokuvasta Wonder Boys, mutta omakohtainen ilmaisu sai sitten jäädä Harry Potter -sovitusten ja Hämähäkkimies-tilaustöiden alle.

Mutta, hienoimman ja intohimoisimman työnsä Kloves teki jo alle kolmekymppisenä. Käsikirjoituksen lisäksi Kloves myös ohjasi Bakerin pojat, mainion tarinan kahdesta ravintoloita kiertävästä muusikosta ja naisesta heidän välissään. Onnellisten tähtien alla syntyneeseen pikkuelokuvaan saatiin unelmien kolmikko - Jeff ja Beau Bridges sekä Pfeiffer - jotka pelaavat yhteen kuin olisivat ikänsä näytelleet yhdessä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta. Pfeiffer varastaa kaikki kohtauksensa, joista kuuluisin on sensuelli laulu pianon päällä.

Kuiskauksia ja huutoja (1972) on Ingmar Bergmanin (1918-2007) ihastelluin 1970-luvun työ. Siinä on kaikki bergmanilainen näyttelijöitä myöten: Harriet Andersson, Liv Ullman, Ingrid Thulin, Erland Josephson. Bergmanin katsominen kannattaa aina. Mestari sai elokuvasta kolme Oscar-ehdokkuutta, ja Sven Nykvist voitti pystin kuvauksestaan.

Paha poliisi (1992) on originellin lahjakkuuden, Abel Ferraran, (s. 1951) pääteos, joka on kasvanut legendaarisiin mittoihin. Ei vähiten Harvey Keitelin kaiken hajalle repivän, iholle käyvän roolisuorituksen takia. Välillä tuntuukin, että Ferrara ja Keitel päättivät haastaa Scorsese-De Niro-kaksikon - eivätkä jääneet pekkaa pahemmiksi.

Pahassa poliisissa ei ole kyse tarinasta - joka on kyllä hyvä - vaan elokuvailmaisun keinoin saavutettavasta maailmankuvasta, joka tuomitsee Ihmisen ehdoitta. Aikanaan tämä oli monelle kriitikolle liikaa. Festareilla jokainen uutuuden nähnyt ei paljon muusta puhunutkaan päiväkausiin. Jotkut elokuvat ravistelevat fyysisesti.

Aivan toisesta maailmasta tulee Francois Truffaut'n (1932-1984) klassisen Antoine Doinel -sarjan päättävä Rakkaus karkuteillä (1979).400 kepposesta alkanut saaga tavoittaa yli kolmekymppiseksi varttuneen Jean-Pierre Léaudin yhä lemmen kiemuroissa...

Hong Kong -syntyisestä Wayne Wangistä (s. 1949) ei tullut Ang Leen veroista kertojaa. Miksi ei? Sitä voivat Smoken (1995) katsomaan menevät ihmetellä. Paul Austerin kanssa hahmoteltu "kaikkien aikojen tupakkaelokuva" on kerrassaan verraton. Jälleen nähdään Harvey Keitel voimiensa huipulla, vastanäyttelijänä William Hurt. Näiden kahden kanssa viettäisi aikaa vaikka koko päivän.

Arkistosarja saapuu päätökseensä vähän tussahtaen, vaikka esitteleekin jälleen yhden lahjansa hukanneen originellin. Jos sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994) jää Alex Proyasin (s. 1963) kuuluisimmaksi elokuvaksi, on se vähän väärin. Proyas on erittäin omaperäinen näkijä, jolle tähdet eivät ole koskaan olleet suotuisat. The Crow onkin ajankohtainen nyt, kun Alec Baldwin on syytteessä kuolemantuottamuksesta Rust-elokuvan tiimoilta: The Crow'n kuvauksissahan päätähti Brandon Lee sai surmansa hyvin samantapaisissa olosuhteissa.

Elokuvanteko on vaarallinen laji. Se on parhaimmillaan nautittuna elokuvasalin penkillä, aidolta filmiltä.

Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.

Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

Syksyn arkistosarja Niagarassa: katsaus (2019)

Tampereen paras elokuvasarja on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan syksyn maanantai-illoista 12 on pyhitetty Niagarassa 35-milliseltä filmiltä esitettäville klassikoille tai muuten vain vanhoille leffoille. Alkaen tänään. Ikävä kyllä, elokuvat joudutaan edelleen esittämään kela kerrallaan valkokankaan hiljentyessä puoleksi minuutiksi parinkymmenen minuutin välein. Näin pyritään säästämään yhä arvokkaammaksi käyviä filmikeloja. Eihän se silti ihanteellista ole. Kuten ei tietysti sekään, että Tampereen kokoisessa kaupungissa - Pohjolan suurimmassa sisämaakaupungissa - nähdään vuodessa vain 24 arkistoklassikkoa vuodessa. Mutta "tätä tämä on", sano.

Tällä kertaa valikoima nojailee vahvahkosti tuttuihin, yleisön rakastamiin klassikoihin ryyditettynä parilla kulttifilmillä. Varsinaisia elokuvahistoriallisia harvinaisuuksia mahtuu mukaan yksi kappale: sarjan ainoa naisohjaus - eikä se yllättäen ole kunnianosoituksen ansaitsevan Agnés Vardan tuotannosta. Muita paikallaan olevia kunnianosoituksia sentään löytyy sieltä täältä.

Tilastollisesta näkökulmasta arkistosarjan elokuvien keski-ikä on valitettavan nuori. Vanhin elokuva saapui ensi-iltaan 1955, joten tuommoinen noin puolikas elokuvahistoriasta jää pimentoon. Toisaalta uusimmalta leffalta löytyy ikää jo 27 vuotta. Neljällä näytteellä todella rasittavaa nostalgiahuumaa nauttiva 80-luku on yliedustettuna. Myös 70-luku saa neljä edustajaa, joten nämä kaksi vuosikymmentä vievät 2/3 sarjasta.

Maantieteellisesti sarja jakautuu ennalta arvattavasti englannin hallitessa dialogia; Yhdysvallat saa neljä, Iso-Britannia kolme paikkaa. Euroopasta kajahtaa kertaalleen Ranskasta, Espanjasta, Neuvostoliitosta ja Suomesta. Aasian ainut edustaja tulee Hong Kongista.

Sarjan elokuvat lyhyesti:

23.09.  Ian MacNaughton: MONTY PYTHONIN PAREMMAT PILAT -S- (UK, 1971, 88 min.)

Legendaarisen komediainstituution huippukaudella tehty sketsikokoelma valkokankaita varten. TV-sketsien parhaita elokuvamuotoon uudelleen kuvattuna. Harvoin kankaalta näillä lakeuksilla nähty, ei ehkä kovin omaperäinen elokuvana, mutta nerokasta komediaa yhtä kaikki.

30.09.  Gus Van Sant: DRUGSTORE COWBOY -K16- (USA, 1989, 102 min.)

Huippulahjakas amerikkalainen teki ehkä tuoreimmat elokuvansa 90-luvun molemmin puolin. Yhdessä Matkalla Idahoon -teoksen kanssa nämä muodostavat eräänlaisen pienen budjetin diptyykin laitapuolen kulkijoista. Matt Dillonin tähdittämässä ryöstelyajelehtelussa tarina on alisteinen vahvasti luodulle tunnelmalle. Amerikkalaisen unelman varjopuolta tallensi vähän yllättäen Robert Yeoman, joka sittemmin on kuvannut kaikki Wes Andersonin visiot.

07.10.  Russell Mulcahy: HIGHLANDER – KUOLEMATON -K16- (UK, 1986, 117 min.)

Sarjan huonoin elokuva on helppo löytää tästä kohtaa. Australialainen Mulcahy kuuluu elokuvahistorian kehnoimpiin ohjaajiin ja Christopher Lambert heikoimpiin näyttelijöihin. Skotlannissa patriootti Sean Conneryn suojeluksessa toteutetusta pöhköstä fantasiasta sukeutui videoiden kautta ilmiö vailla vertaa. Fanipohja koostunee noin 99 %:sesti  tuolloin nuorista miehistä. Mutta kaikkihan Highlanderin tuntevat, joten klassikko mikä klassikko.

14.10.  Carlos Saura: KORPPI SYLISSÄ -K16- (ESP, 1976, 108 min.)

Ja heti seuraavana maanantaina nähdään kenties sarjan paras elokuva. Useasti ja täysille katsomoille Niagarassa nähty mestariteos kestää kyllä kulutusta. Helposti lähestyttävää taidetta lapsuuden muistoista.



21.10.  Jerry Zucker: GHOST – NÄKYMÄTÖN RAKKAUS  -K12- (USA, 1990, 127 min.)

Ehkei Ghost koskaan hyvä leffa ollutkaan, mutta aikaa se ei ainakaan ole kestänyt järin hyvin. Ilmestyessään se osui yleisön suoneen romantiikan, fantasian ja komedian sekoituksellaan: Ghost oli jättimäinen hitti, jonka näkivät kaikki. Patrick Swayze ja Demi Moore ovat valitettavan huonoja, mutta Whoopi Goldberg sai hyvitys-Oscarin jäätyään palkinnotta paljon vaikuttavammasta työstä Spielbergin Häivähdys purppuraa -ohjauksessa. Ghostiin saatiin mukaan Spielbergin hovileikkaaja Walter Murch. Goldbergin lisäksi Oscarin voitti käsikirjoittaja, mitä on kyllä vaikea niellä. Ohjaaja Zucker teki ennen Ghostia aikakauden hauskimmat amerikkalaiset komediat, kuten Hei, me lennetään! ja käytännössä lopetti uransa tähän megahittiin.

28.10.  Tony Maylam: SPLIT SECOND – SAALISTAJA -K16- (UK, 1992, 91 min.)

Sarjan harvemmin nähtyihin löytöihin kuuluva scifi-trilleri on mukana muistokirjoituksena heinäkuussa kuolleelle Rutger Hauerille. Predator 2:lle ja Blade Runnerille velkaa oleva, Lontoossa tapahtuva mysteeri saattaisi toimia heikommankin tähden varassa, mutta Hollannin suuri poika kantaa projektin maaliin.

04.11.  Nicholas Ray: NUORI KAPINALLINEN -K12- (USA, 1955, 111 min.)

Sarjan ainoa virallinen "elämää suurempi elokuva" on sekin usein nähty. Siihen on syynsä, että Nicholas Rayn kuuluisimman työn mainetta ei enää horjuta mikään, mutta jos se nyt tämän kerran sallitaan, niin elokuvallisesti Nuori kapinallinen tuskin on Rayn paras. Aika on vähän puraissut, ja esimerkiksi sinänsä upeasti näyttelevä James Dean on 24-vuotiaana liian vanha esittämään 16-vuotiasta. Mutta Nuori kapinallinenhan ei varsinaisesti ole elokuva, vaan romanttinen Näky, joka kiteyttää kokonaisen sukupolven tunnot.



11.11.  Alan J. Pakula: KLUTE – RIKOSETSIVÄ -K16- (USA, 1971, 115 min.)

Merkillinen Chandler-pastissi, joka on nimetty sivuhenkilön mukaan. Donald Sutherland on kyllä Klute, mutta huomion varastaa näyttävimmät kohtauksensa paikan päällä improvisoinut Jane Fonda, jolle ojennettiin ensimmäinen kahdesta Oscaristaan. Pakula oli erittäin lahjakas ohjaaja. Tässä hän käyttää tehokkaasti taaksepäin suuntautuvia kamera-ajoja.

18.11.  Julija Solntseva: RUNOELMA MERESTÄ -S- (NL, 1958, 109 min.)

Tämän kertaisen arkistosarjan helmi löytyy tästä liian harvoin esillä olleesta neuvostoklassikosta. Solntseva ohjasi toisiinsa lomittuvien kertomusten mosaiikin kaksi vuotta aiemmin  kuolleen aviomiehensä Aleksandr Dovzhenkon käsikirjoituksesta. Dovzhenko muodosti Eisensteinin ja Pudovkinin  kanssa neuvotoelokuvan kuuluisan mestaritrion. Solntseva oli itsekin niin hieno elokuvantekijä, että näiden kahden rinnalle nousee elokuvantekijäavioparina vain Demy & Varda.

25.11.  Rauni Mollberg: MILKA -K16- (FIN, 1980, 110 min.)

Timo K. Mukan Tabu-romaanin kohahduttava filmatisointi oli paitsi kaikkea muuta myös ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin kotimainen. Helena Yläsen mukaan Milka ei ole helppo eikä mukaansa tempaava, mutta palkitseva.



02.12.  Jean-Pierre Melville: PUNAINEN YMPYRÄ -K12- (FRA, 1970, 141 min.)

Vuosikymmenten myötä Punainen ympyrä on noussut Melvillen tunnetuimmaksi työksi. Yhtä aikaa vaativa ja suggeroiva, eeppinen ja ankara kiteytys ohjaajan pääteemoista: rikos ja rangaistus, lainrikkojan ja lainvalvojan olematon ero, yhteiskunnan illuusio, miehisyyden koodisto. Alain Delon on suurenmoinen, kuten ovat Yves Montand ja muut, mutta suorapuheinen "patruuna" haukkui muut apulaisensa vaikeassa ja isossa tuotannossa lyttyyn. Vain järjestäjä ja rekvisitööri saivat kehuja. Niinpä Melville lienee tosiasiallisessa vastuussa monella muullakin osa-alueella.

09.12.  Wong Kar-Wai: AS TEARS GO BY -K18- (HK, 1988, 102 min.)

Sarjan ainoa esikoisohjaus kantaa esikoisohjauksen tyypillisiä hyveitä ja paheita. WKW aloitti lupaavasti ja nousi muutamassa vuodessa huipulle. Tässä näytteessä on vielä runsaasti ajalle tyypillisiä Hong Kong -gangsterointien maneereita, mutta paljon myös aivan omalaatuisia tunnelmatuokioita - joissa kerta toisensa jälkeen tuntuu soivan Take My Breath Away. Miksi?