CRUISE
KIDMAN
KUBRICK
TÄNÄÄN
21.15
ALUSTUS 20.15
10 EUROA
ARTHOUSECINEMA NIAGARA
ELOKUVAKERHO MONROE
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kubrick. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kubrick. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. joulukuuta 2023
perjantai 4. heinäkuuta 2014
2001: A Pink Odyssey
2001: A Pink Odyssey...
Kuten tunnettua, on Stanley Kubrickin kuolematon scifi-eepos lukuisten myyttien ympäröimä. Yksi merkillisimmistä liittyy rock-yhtye Pink Floydiin.
Vuonna 1971 yhtyeen siihenastisen johtohahmon Syd Barrettin eroamisesta yhä toipuva Pink Floyd eli puberteettista murrosvaihetta. Tuona vuonna ilmestynyt kuudes albumi Meddle lupaili yhtyeen olevan matkalla uuteen luovaan vaiheeseen. Levyn pièce de résistance oli Barrettin saappaisiin astuvan Roger Watersin kokonaisen levynpuoliskon täyttänyt Echoes, joka syystäkin nostettiin erityisesti esiin. Pian levyn ilmestymisen jälkeen alkoi kuitenkin liikkua erikoinen huhu, jonka mukaan Waters ja Pink Floyd olisivat tehneet Echoesin Kubrickin kolme vuotta vanhan mestariteoksen innoittamina niin, että pitkä kappale olisi synkronissa elokuvan viimeisen jakson, Jupiter and Beyond Infinity, kanssa. Legenda oli syntynyt.
Tosin Waters & co. ovat aina kiistäneet minkäänlaisen tarkoituksenmukaisuuden jutun takana. Elokuvan psykedeelinen loppujakso vain sattuu olemaan samanmittainen kuin tyypillinen LP-levyn puolisko. Olipa koko juttu sattumaa tai ei, elokuvan ja proge-eepoksen yhteennaittaminen on ainakin hauskaa ja mielenkiintoista puuhaa, ja herättää vähintäänkin sen kysymyksen, että mistä koko omituisuus sai alkunsa: kuka tämän kaiken keksi ja minkälaisessa elämäntilanteessa, jos kyse ei ollut kaiken aikaa Pink Floydin suunnitelmasta? Pitää muistaa, että 70-luvun alussa ei ollut vielä videonauhureita myynnissä kuluttajille. Jos ilmiön on joku vahingossa huomannut, se on todennäköisesti saanut alkunsa elokuvan tv-esityksestä.
"Huhussa" on nimittäin pointtinsa. Echoes todellakin sopii rytmiltään ja ambienssiltaan yhteen Kubrickin hienostuneen rakennelman kanssa. Etenkin noin puolestavälistä (11-12 minuutin kohdasta) eteenpäin "iskut" osuvat toistuvasti liki karmivan hyvin yhteen leikkauksen kanssa. Echoesin hahmottomilla tehosteäänillä täytetty "väliosa" alkaa tuntua hyvin omituiselta, jos sitä EI ole tieten tahtoen sovitettu 2001:een.
Samaan hengenvetoon - tai no, eri hengenvetoon, koskapa kerran tuli aloitettua uusi kappale - pitää todeta, että Echoes, vaikka onkin omillaan komea biisi, soitettuna 2001:n loppujakson soundtrackinä banalisoi Kubrickin vision. Uhan, mysteerin ja kauhun tunne yksiulotteistuu pyöreäkulmaiseksi maisemamaalailuksi.
2001/Echoes oli laatuaan ensimmäinen, mutta ainoaksi se ei jäänyt. Klassikkojen ja mykkien "uudelleen äänittäminen" pop-musiikilla on jopa minitrendi. Ja tämän trendin aallonharjalla Pink Floydin asema on säilynyt horjumattomana. 80-luvulla joku keksi katsoa Ihmemaa Ozia Dark Side of the Moonilla ryyditettynä ja Wish You Were Here keksittiin yhdistää Metropolisiin ailahtelevin tuloksin.
...or 2001: A Space Floyd.
Kuten tunnettua, on Stanley Kubrickin kuolematon scifi-eepos lukuisten myyttien ympäröimä. Yksi merkillisimmistä liittyy rock-yhtye Pink Floydiin.
Vuonna 1971 yhtyeen siihenastisen johtohahmon Syd Barrettin eroamisesta yhä toipuva Pink Floyd eli puberteettista murrosvaihetta. Tuona vuonna ilmestynyt kuudes albumi Meddle lupaili yhtyeen olevan matkalla uuteen luovaan vaiheeseen. Levyn pièce de résistance oli Barrettin saappaisiin astuvan Roger Watersin kokonaisen levynpuoliskon täyttänyt Echoes, joka syystäkin nostettiin erityisesti esiin. Pian levyn ilmestymisen jälkeen alkoi kuitenkin liikkua erikoinen huhu, jonka mukaan Waters ja Pink Floyd olisivat tehneet Echoesin Kubrickin kolme vuotta vanhan mestariteoksen innoittamina niin, että pitkä kappale olisi synkronissa elokuvan viimeisen jakson, Jupiter and Beyond Infinity, kanssa. Legenda oli syntynyt.
Tosin Waters & co. ovat aina kiistäneet minkäänlaisen tarkoituksenmukaisuuden jutun takana. Elokuvan psykedeelinen loppujakso vain sattuu olemaan samanmittainen kuin tyypillinen LP-levyn puolisko. Olipa koko juttu sattumaa tai ei, elokuvan ja proge-eepoksen yhteennaittaminen on ainakin hauskaa ja mielenkiintoista puuhaa, ja herättää vähintäänkin sen kysymyksen, että mistä koko omituisuus sai alkunsa: kuka tämän kaiken keksi ja minkälaisessa elämäntilanteessa, jos kyse ei ollut kaiken aikaa Pink Floydin suunnitelmasta? Pitää muistaa, että 70-luvun alussa ei ollut vielä videonauhureita myynnissä kuluttajille. Jos ilmiön on joku vahingossa huomannut, se on todennäköisesti saanut alkunsa elokuvan tv-esityksestä.
"Huhussa" on nimittäin pointtinsa. Echoes todellakin sopii rytmiltään ja ambienssiltaan yhteen Kubrickin hienostuneen rakennelman kanssa. Etenkin noin puolestavälistä (11-12 minuutin kohdasta) eteenpäin "iskut" osuvat toistuvasti liki karmivan hyvin yhteen leikkauksen kanssa. Echoesin hahmottomilla tehosteäänillä täytetty "väliosa" alkaa tuntua hyvin omituiselta, jos sitä EI ole tieten tahtoen sovitettu 2001:een.
Samaan hengenvetoon - tai no, eri hengenvetoon, koskapa kerran tuli aloitettua uusi kappale - pitää todeta, että Echoes, vaikka onkin omillaan komea biisi, soitettuna 2001:n loppujakson soundtrackinä banalisoi Kubrickin vision. Uhan, mysteerin ja kauhun tunne yksiulotteistuu pyöreäkulmaiseksi maisemamaalailuksi.
2001/Echoes oli laatuaan ensimmäinen, mutta ainoaksi se ei jäänyt. Klassikkojen ja mykkien "uudelleen äänittäminen" pop-musiikilla on jopa minitrendi. Ja tämän trendin aallonharjalla Pink Floydin asema on säilynyt horjumattomana. 80-luvulla joku keksi katsoa Ihmemaa Ozia Dark Side of the Moonilla ryyditettynä ja Wish You Were Here keksittiin yhdistää Metropolisiin ailahtelevin tuloksin.
...or 2001: A Space Floyd.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Mission: Impossible II: homage Stanley Kubrickille
Lukuisten esseiden, analyysien ja tutkimusten jälkeenkään ei ole olemassa täyttä selvyyttä Stanley Kubrickin (1928-1999) elämäntyön vaikutuksesta elokuvan tyyliin ja ilmaisukeinoihin. Hänen tekniikkansa oli yksinkertaisesti niin jäljittelemätön ja briljantti, että yksikään ohjaaja ei voi väittää yltäneensä intertekstuaalisia viittauksia lähemmäs "kubrickilaisuutta". Vanha lentävä lause "parhaasta elokuvasta, jota Disney ei tehnyt", on sovellettavissa moniin muihin mestareihin Hitchcockista Tarkovskiin, mutta ei Kubrickiin. Ainoa poikkeus teesistä on Steven Spielbergin A.I. (2001), joka perustui Kubrickin omiin suunnitelmiin.
Niinpä ehkä näkyvin vaikutus Kubrickin ennenaikaisella kuolemalla 70 vuoden iässä saattoi yllättäen olla Tom Cruiseen, jonka ura on jatkunut äärimmäisen menestyksekkäänä näihin päiviin asti. Yli vuoden kestäneet Eyes Wide Shut -kuvaukset vaikuttivat supertähden perfektionismiin tavoilla, jotka monetkin elokuvakirjoittajat panivat merkille 2000-luvun alussa. Näyttelijätyöhön tuli vakavuuden juonne - Eyes Wide Shutia seurasi välittömästi Cruisen uran hurjin suoritus Magnoliassa -, ja ennen kaikkea Cruise alkoi keskittyä yhä enemmän tuottamiseen.
Onkin erikoista, miten vähän Kubrickista on kirjoitettu Cruisen ensimmäisen Eyes Wide Shutin jälkeen tuottaman elokuvan, Mission: Impossible II:n, yhteydessä.
Banaali selitys tähän on tietenkin se, että näillä kahdella mainitulla teoksella on sinällään hyvin vähän yhteistä keskenään: Eyes Wide Shut on loputtomilla tasoilla operoiva tutkimus psyyken toiminnasta, M:I 2 taasen vauhdikas toimintaseikkailu. Ja kuitenkin, ensin mainitun jättämät jäljet päätähteen näkyvät kiinnostavasti viimeksi mainitussa.
Tuotannollisesti silmiinpistävää on, kuinka M:I 2:n kuvaukset heijastelivat Cruisen kokemuksia Kubrickin alaisena. David Hughes huomauttaa ansiokkaassa The Complete Kubrick -kirjassaan, että Eyes Wide Shutin tuotannon venyminen aiheutti M:I 2:n kuvausten viivästymisen vuodella. Tämä ei varsinaisesti säikäyttänyt päätuottajaa, sillä Cruisen alaisuudessa agenttiseikkailun jatko-osan kuvaukset venyivät peräti kahdeksaan kuukauteen.
Mission: Impossible -sarja on alusta loppuun Tom Cruisen lapsi. Hän valitsee ohjaajat, näyttelijät ja muut avainhenkilöt. Sarjan kakkososan käsikirjoituksen laati legendaarinen Robert Towne, mutta kohtauksia suunnitteli Cruisen johtama tuotantoryhmä. Towne on itse sanonut, että hänen haasteensa oli kehittää tarina toimintakohtausten ympärille. Cruise tuotti hieman myöhemmin Townen oman, valitettavasti epäonnistuneen, ohjauksen Ask the Dust.
M:I 2:n aihekaan, sen "tehtävä", on tuskin sattumaa. Ykkösosassa oli kyse myyrän löytämisestä agenttijärjestön sisältä. Kolmososassa pääpaha oli kansainvälinen asekauppias. Nelososassa uhkana olivat ydinasesalaisuuksien vuotaminen rikollisille markkinoille. Mutta kakkososassa uhan muodostaa viruksen aiheuttama sairaus, joka tappaa äkillisesti, melkein kuin...sydänkohtaus. M:I 2:n teema on sarjan muista osista poiketen kuolevaisuus ja rakkaan ihmisen sairastumisen pelko.
M:I 2:ssa on lisäksi ainakin kaksi suoraa viittausta Kubrickin perintöön. Ensinnäkin koko tapahtumasarjan käynnistävä tohtori Nekhorvich (jonka nimi lausutaan usean kerran kuolemaan viittaavasti "nekrovitsh", ja jota näyttelee Eyes Wide Shutissa esiintynyt Radé Sherbedgia) jättää ystävälleen Ethan Huntille videoviestin, jossa hän käyttää lähes koodinomaisesti ilmausta "I'm sorry and you're sorry", joka on tuttu presidentti Mufflinin legendaarisesta Kremlin-puhelusta Tohtori Outolemmessä. Toinen viittaus on visuaalinen: kohtaus, jossa Hunt murtautuu lääketehtaan laboratorioon yhtenä tavoitteenaan tuhota vaarallinen viruskanta, on toteutettu 2001: Space Odysseyn tyyliin. Tietokoneen kylmästi rekisteröivä ääni ilmoittaa viruksen tuhoutumisen vaiheet, kuten 2001:sen kohtauksessa, jossa HAL terminoi kolme unitilassa matkaavaa astronauttia, ja Huntin visiiriin heijastuvat pistevalot kuin David Bowmanin kypärään...
Niinpä ehkä näkyvin vaikutus Kubrickin ennenaikaisella kuolemalla 70 vuoden iässä saattoi yllättäen olla Tom Cruiseen, jonka ura on jatkunut äärimmäisen menestyksekkäänä näihin päiviin asti. Yli vuoden kestäneet Eyes Wide Shut -kuvaukset vaikuttivat supertähden perfektionismiin tavoilla, jotka monetkin elokuvakirjoittajat panivat merkille 2000-luvun alussa. Näyttelijätyöhön tuli vakavuuden juonne - Eyes Wide Shutia seurasi välittömästi Cruisen uran hurjin suoritus Magnoliassa -, ja ennen kaikkea Cruise alkoi keskittyä yhä enemmän tuottamiseen.
Onkin erikoista, miten vähän Kubrickista on kirjoitettu Cruisen ensimmäisen Eyes Wide Shutin jälkeen tuottaman elokuvan, Mission: Impossible II:n, yhteydessä.
Banaali selitys tähän on tietenkin se, että näillä kahdella mainitulla teoksella on sinällään hyvin vähän yhteistä keskenään: Eyes Wide Shut on loputtomilla tasoilla operoiva tutkimus psyyken toiminnasta, M:I 2 taasen vauhdikas toimintaseikkailu. Ja kuitenkin, ensin mainitun jättämät jäljet päätähteen näkyvät kiinnostavasti viimeksi mainitussa.
Tuotannollisesti silmiinpistävää on, kuinka M:I 2:n kuvaukset heijastelivat Cruisen kokemuksia Kubrickin alaisena. David Hughes huomauttaa ansiokkaassa The Complete Kubrick -kirjassaan, että Eyes Wide Shutin tuotannon venyminen aiheutti M:I 2:n kuvausten viivästymisen vuodella. Tämä ei varsinaisesti säikäyttänyt päätuottajaa, sillä Cruisen alaisuudessa agenttiseikkailun jatko-osan kuvaukset venyivät peräti kahdeksaan kuukauteen.
Mission: Impossible -sarja on alusta loppuun Tom Cruisen lapsi. Hän valitsee ohjaajat, näyttelijät ja muut avainhenkilöt. Sarjan kakkososan käsikirjoituksen laati legendaarinen Robert Towne, mutta kohtauksia suunnitteli Cruisen johtama tuotantoryhmä. Towne on itse sanonut, että hänen haasteensa oli kehittää tarina toimintakohtausten ympärille. Cruise tuotti hieman myöhemmin Townen oman, valitettavasti epäonnistuneen, ohjauksen Ask the Dust.
M:I 2:n aihekaan, sen "tehtävä", on tuskin sattumaa. Ykkösosassa oli kyse myyrän löytämisestä agenttijärjestön sisältä. Kolmososassa pääpaha oli kansainvälinen asekauppias. Nelososassa uhkana olivat ydinasesalaisuuksien vuotaminen rikollisille markkinoille. Mutta kakkososassa uhan muodostaa viruksen aiheuttama sairaus, joka tappaa äkillisesti, melkein kuin...sydänkohtaus. M:I 2:n teema on sarjan muista osista poiketen kuolevaisuus ja rakkaan ihmisen sairastumisen pelko.
M:I 2:ssa on lisäksi ainakin kaksi suoraa viittausta Kubrickin perintöön. Ensinnäkin koko tapahtumasarjan käynnistävä tohtori Nekhorvich (jonka nimi lausutaan usean kerran kuolemaan viittaavasti "nekrovitsh", ja jota näyttelee Eyes Wide Shutissa esiintynyt Radé Sherbedgia) jättää ystävälleen Ethan Huntille videoviestin, jossa hän käyttää lähes koodinomaisesti ilmausta "I'm sorry and you're sorry", joka on tuttu presidentti Mufflinin legendaarisesta Kremlin-puhelusta Tohtori Outolemmessä. Toinen viittaus on visuaalinen: kohtaus, jossa Hunt murtautuu lääketehtaan laboratorioon yhtenä tavoitteenaan tuhota vaarallinen viruskanta, on toteutettu 2001: Space Odysseyn tyyliin. Tietokoneen kylmästi rekisteröivä ääni ilmoittaa viruksen tuhoutumisen vaiheet, kuten 2001:sen kohtauksessa, jossa HAL terminoi kolme unitilassa matkaavaa astronauttia, ja Huntin visiiriin heijastuvat pistevalot kuin David Bowmanin kypärään...
torstai 26. heinäkuuta 2012
Ääni, joka maalaa valkokankaan
Howard Hawks piti loppuun asti kiinni vakaumuksestaan, että jos ei pysty kertomaan tarinaa ilman takaumia ja kertojanääntä, ei kannata ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hawksin kaltaisen miehen saavutusten edessä on paha mennä vastaankaan väittämään, mutta jos amerikkalaisen mestarin sana kävisi laista, ei meillä olisi Tarkovskia, Godardia, Kubrickia ja niin monia muita kaikkein arvokkaimpia elokuvan suurlähettiläitä.
Kuten elokuvalla on suuret kasvonsa, on sillä suuret äänensäkin. Maagisimmillaan näyttelijän ääni korvaa musiikin kuvien kommentaattorina. Joskus tietty ääni saattaa palauttaa mieleen kuvia jostakin aivan määrätystä elokuvasta, joskus jonkun elokuvan maininta tuo ensimmäisenä mieleen ÄÄNEN kuvan ulkopuolella: Paljasjalkakreivitär ja Bogart, Verenpunainen yö ja Mitchum, Auringonlaskun katu ja Holden, Kaikki Eevasta ja Sanders, Kellopeli appelsiini ja McDowell, Happy Together ja Leung...
Onko tässä joukossa sitten yksi ylitse muiden? Tokihan, jos välittää kuulostella vain yhtä melko itsestään melua pitämätöntä ääntä korvessa. Ja saahan kuka tahansa heittää ilmoille vilpittömän ehdotuksensa:
Vieläkin tuntuu ihmeenomaiselta, mitä kaikkea kertojan käytön suvereeni mestari Terrence Malick pystyi saavuttamaan pelkän kertojanäänen avulla mestariteoksessaan Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Vastaavaa ei ollut kuultu aiemmin eikä ole kuultu sittemminkään. Elämänsä roolin tekevän Richard Geren pikkusisarta esittävä piskuinen Linda Manz puhuu "taivaallisista päivistä" kuin selostaen jollekin 30-lukulaiselle kansanperinteen tallentajalle jostakin elämän suunnan muuttaneesta, käsittämättömästä, mutta jo kauaksi sen polulla jääneestä. Manzin luenta on täysin spontaanin oloista, summittaista, epätahtista, voi melkein nähdä hänen kertoillessaan pyörivän lapsekkaasti tuolillaan. Tiedetään Malickin hakeneen kuviinsa täsmäävää impressionistista sävyä kaksi vuotta... Onnellisten aika on elokuva, jonka omistaisi mielellään pelkkänä vinyyli-LP:nä.
Toisaalta esim. Godard käytti mm. Laittomissa kertojaa, joka ei esiintynyt kameran edessä. Näin syntyi raportin vaikutelma. Lars von Trier jalosti tämän tyyppisen kertojan unohtumattomiin korkeuksiin Dogvillessä (sekä myöhemmin Manderlayssa). John Hurtin ironiassa uitettu ja sarkasmissa marinoitu ääni lukee Trierin huikeaa selostusta löytäen nyansseja nyansseista. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen ulkopuolinen kertoja, menee palkinto silloin Michael Hordernille, joka kertoi meille Barry Lyndonin tarinan. Yhä vieläkin löytyy hämmentyneitä katsojia, jotka eivät saa kiinni rutikuivasta ivasta, millä Hordern lähestyy säälittävän irlantilaisnulikan toilailuja 30-vuotisen sodan Euroopassa.
Suomalaisittain ajateltuna oikeastaan vain yksi ääni erottuu kuorosta, ja se kuuluu dokumentaristi Peter von Baghille. Onko joku muu puhunut valkokankaalla Suomesta ja elokuvasta yhtä täsmällisin ja antoisin lausein? Ei edes Donner, ei edes Donner. Tarvitsee vain mennä melkein minä päivänä tahansa Helsingin kaupunginmuseoon Sofiankadulle katsomaan - kuuntelemaan - Helsinki, ikuisesti -teoksen ensimmäiset minuutit ymmärtääkseen, mistä puhutaan.
Mutta kenellä sitten on elokuvan kaikkien aikojen Ääni? Vastauksia lienee yhtä monta kuin vastaajiakin, tässä niistä yksi:
Voisin kuunnella Werner Herzogia tuntikausia. Englanniksi. Hänen rauhalliset, huolellisesti veistetyt sanansa putoilevat kuin pisarat nevalampeen. Ne edustavat maltillista ja voimakkaan omaehtoista järkeä, ja kuitenkin niissä elää syvälle piilotettu komiikka Herzogin tehdessä napsahtavia huomioitaan maailmallisista absurdismeista loputtoman kiehtovalla aksentillaan, joka maalaa valkokankaan reunasta reunaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)