Howard Hawks piti loppuun asti kiinni vakaumuksestaan, että jos ei pysty kertomaan tarinaa ilman takaumia ja kertojanääntä, ei kannata ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hawksin kaltaisen miehen saavutusten edessä on paha mennä vastaankaan väittämään, mutta jos amerikkalaisen mestarin sana kävisi laista, ei meillä olisi Tarkovskia, Godardia, Kubrickia ja niin monia muita kaikkein arvokkaimpia elokuvan suurlähettiläitä.
Kuten elokuvalla on suuret kasvonsa, on sillä suuret äänensäkin. Maagisimmillaan näyttelijän ääni korvaa musiikin kuvien kommentaattorina. Joskus tietty ääni saattaa palauttaa mieleen kuvia jostakin aivan määrätystä elokuvasta, joskus jonkun elokuvan maininta tuo ensimmäisenä mieleen ÄÄNEN kuvan ulkopuolella: Paljasjalkakreivitär ja Bogart, Verenpunainen yö ja Mitchum, Auringonlaskun katu ja Holden, Kaikki Eevasta ja Sanders, Kellopeli appelsiini ja McDowell, Happy Together ja Leung...
Onko tässä joukossa sitten yksi ylitse muiden? Tokihan, jos välittää kuulostella vain yhtä melko itsestään melua pitämätöntä ääntä korvessa. Ja saahan kuka tahansa heittää ilmoille vilpittömän ehdotuksensa:
Vieläkin tuntuu ihmeenomaiselta, mitä kaikkea kertojan käytön suvereeni mestari Terrence Malick pystyi saavuttamaan pelkän kertojanäänen avulla mestariteoksessaan Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Vastaavaa ei ollut kuultu aiemmin eikä ole kuultu sittemminkään. Elämänsä roolin tekevän Richard Geren pikkusisarta esittävä piskuinen Linda Manz puhuu "taivaallisista päivistä" kuin selostaen jollekin 30-lukulaiselle kansanperinteen tallentajalle jostakin elämän suunnan muuttaneesta, käsittämättömästä, mutta jo kauaksi sen polulla jääneestä. Manzin luenta on täysin spontaanin oloista, summittaista, epätahtista, voi melkein nähdä hänen kertoillessaan pyörivän lapsekkaasti tuolillaan. Tiedetään Malickin hakeneen kuviinsa täsmäävää impressionistista sävyä kaksi vuotta... Onnellisten aika on elokuva, jonka omistaisi mielellään pelkkänä vinyyli-LP:nä.
Toisaalta esim. Godard käytti mm. Laittomissa kertojaa, joka ei esiintynyt kameran edessä. Näin syntyi raportin vaikutelma. Lars von Trier jalosti tämän tyyppisen kertojan unohtumattomiin korkeuksiin Dogvillessä (sekä myöhemmin Manderlayssa). John Hurtin ironiassa uitettu ja sarkasmissa marinoitu ääni lukee Trierin huikeaa selostusta löytäen nyansseja nyansseista. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen ulkopuolinen kertoja, menee palkinto silloin Michael Hordernille, joka kertoi meille Barry Lyndonin tarinan. Yhä vieläkin löytyy hämmentyneitä katsojia, jotka eivät saa kiinni rutikuivasta ivasta, millä Hordern lähestyy säälittävän irlantilaisnulikan toilailuja 30-vuotisen sodan Euroopassa.
Suomalaisittain ajateltuna oikeastaan vain yksi ääni erottuu kuorosta, ja se kuuluu dokumentaristi Peter von Baghille. Onko joku muu puhunut valkokankaalla Suomesta ja elokuvasta yhtä täsmällisin ja antoisin lausein? Ei edes Donner, ei edes Donner. Tarvitsee vain mennä melkein minä päivänä tahansa Helsingin kaupunginmuseoon Sofiankadulle katsomaan - kuuntelemaan - Helsinki, ikuisesti -teoksen ensimmäiset minuutit ymmärtääkseen, mistä puhutaan.
Mutta kenellä sitten on elokuvan kaikkien aikojen Ääni? Vastauksia lienee yhtä monta kuin vastaajiakin, tässä niistä yksi:
Voisin kuunnella Werner Herzogia tuntikausia. Englanniksi. Hänen rauhalliset, huolellisesti veistetyt sanansa putoilevat kuin pisarat nevalampeen. Ne edustavat maltillista ja voimakkaan omaehtoista järkeä, ja kuitenkin niissä elää syvälle piilotettu komiikka Herzogin tehdessä napsahtavia huomioitaan maailmallisista absurdismeista loputtoman kiehtovalla aksentillaan, joka maalaa valkokankaan reunasta reunaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti