"We didn't need dialogue. We had faces."
- Norma Desmond
Jo kauan sitten elokuvakirjoittaja, jonka nimi ei nyt pulpahda päähän, lennätti hampaittensa aidan takaa maailmalle lauseen, jonka mukaan emme mene elokuviin katsomaan, kun näyttelijät näyttelevät, vaan kun he ovat. Lentävien lauseiden tapaan tämäkin on kirjaimellisesti otettuna liioittelua, mutta juuri liioittelun kautta se tarjoaa alttiille mielelle pureskeltavaksi erään perustotuuden. Näet taiteen ja sitä myöten elokuvan pitää aina olla kiinnostavaa, uteliaisuutta herättävää. Osana elokuvataidetta näytteleminen tottelee samaten tätä prinsiippiä; ollakseen kiinnostava, näyttelijän pitää paitsi osata esittää ja esiintyä, myös olla sellainen persoona, joka kutkuttaa jotakin hyvin olennaista hermoa meissä. Elokuvan historia on tätä myöten täynnä Kasvoja, yleensä nimituntemattomiksi jääviä ikuisia pikkuroolien esittäjiä, joita ohjaajat käyttävät kuin taiteilija maiseman päävärit esiin tuovia pikkusävyjä öljymaalauksessa. Moni klassikko olisi vajaa ilman näitä taustaa rikastuttavia yhden vuorosanan statisteja. Jotkut Kasvot nousevat suuriksi tähdiksi.
On tavallaan vaikea suoralta käsin sanoa, oliko toissapäivänä pois nukkunut Ernest Borgnine taitava näyttelijä; koko kysymys tuntuu epäolennaiselta, sillä hänen persoonansa oli niin vahva. Borgnine oli niitä siunattuja elokuvan löytöjä, jotka pystyivät vain astumalla kameran eteen päästämään ohjaajan tylsän otoksen pelosta. Asiaa toisen kerran pohdittuaan tulee toki väistämättä siihen tulokseen, että Borgnine hallitsi näyttelijänä myös teknisen puolen - siinä määrin, että olisi toivonut hänen tehneen enemmän rooleja perustyyppiensä ulkopuolella.
Historia loi kuitenkin Borgninen elämäntyölle selkeät urat: tässä oli mies, jolla ei ollut varaa nirsoiluun. Borgnine oli Hollywoodin kerman keskellä oikeasti kova jätkä, jonka ei perusroolia tehdessään tarvinnut turvautua metodeihin: hän harrasti kloppina nyrkkeilyä ja vietti aikuisikänsä ensimmäiset kymmenen vuotta USA:n laivastossa, eroten vakinaisesta palveluksesta toisen maailmansodan jälkeen. Hän aloitti johdonmukaisesti uran tehdastyöläisenä, kun 32-vuotiaana jokin siihen asti piilossa pysynyt alkoi nostaa päätään. Parin köyhyydessä vietetyn vuoden jälkeen Borgnine onnistui saamaan huomiota elokuva-alalla ja loi vertaansa hakevalla sinnikkyydellä kuusikymmentä vuotta kestäneen uran, joka ei tunnustanut eläkkeen käsitettä: 94-95-vuotiaana kuvattu päärooli The Man Who Shook the Hand of Vicente Fernandez alkoi kiertää festivaaleja viime keväänä.
Borgninen Hollywood-uran kehitys tuntuu kuin vastanneen jotain kipeää tarvetta, jonka voimakaspiirteinen italian-amerikkalainen oli syntynyt tyydyttämään. Kaksi vuotta ensimmäisen roolin jälkeen myöhään alalle lähtenyt laivastokundi esiintyi jo Täältä ikuisuuteen -klassikossa, ja siitä kaksi vuotta myöhemmin hän pokkasi Oscarin uransa onnellisesta poikkeamasta, Martysta.
Koska Borgnine ei tämän jälkeenkään katsonut tarpeelliseksi kuluttaa liikaa sanaa "ei", hänen CV:nsä muistuttaa vertauskuvallisesti sillisalaattia, mikä saa pohtimaan, minkälaisia aarteita sen sekavista poimuista saattaa löytyä niiden muutaman kaikkien muistaman klassikon oheen. Martyn ja Täältä ikuisuuteen lisäksi Borgninen nimi liittyy Likaiseen tusinaan, Hurjaan joukkoon ja Emperor of the North Poleen. Näiden elokuvien takia Borgnine näyttäytyy ensi sijassa karskien, karkeiden, väkivaltaisten, jopa sadististen roolien miehenä - ihmisyydellä niukalla kauhalla ruokittujen puhetorvena. Esimerkiksi Hurjassa joukossa Borgnine oli jo viisikymppinen (uransa ensimmäisellä kolmanneksella!) ja piirteiltään ahavoitunut, kulunut, hikinen, entistä painavampi. Maskeeraamaton. Silti roolissa, kuten Joukon muillakin, hehkuu taitettujen kilometrien tuoma väsyneisyys ja "viimeisen taiston" resignoitunut odotus, mikä luo hahmolle filosofista auraa. Vasta vuosien myötä kulttisuosioon noussut Emperor of the North Pole - suomeksi Julmat, vahvat ja röyhkeät (!) - puolestaan esittelee Robert Aldrichin version Borgninesta: tuloksena sadistisen luonteen hurjimpia kokovartalokuvia.
Näiden rinnalle vain kaipaisi samanlaiseen valokeilaan Borgninen varmasti vaikuttavaa pehmeämpää puolta. Ehkäpä niitä nyt postuumisti kaivetaan esiin. Toista Borgnineahan emme saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti