Tämän klassikon uudelleenfilmatisoinnin olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pitänyt epäonnistua, mutta onnellisten tähtien alla sen työryhmään seuloutuivat Brian De Palma, Oliver Stone ja Al Pacino, kaikki taiteensa vakavasti ottavia artisteja eivätkä Hollywoodin perusduunareita, jotka lisäksi ymmärtävät yhtä ja toista omien alojensa silkasta teknisestä puolesta. Jotenkin näiden kolmen voimakkaan egon vahvuudet ja heikkoudet täydensivät toinen toisiaan, mistä tuloksena kolmetuntisenakin jäntevä panoraama, jossa kukaan kolmesta ei ole auteur ylitse muiden.
Tuskinpa Scarface olisi ollut yhtä vahva, jos Stone olisi päässyt myös ohjaamaan sen. Tiettävästi omaehtoisen huumevieroituksen aikana kirjoitustyötään huumebisneksestä kertovan aiheen parissa tehnyt Stone sai aikaiseksi inspiroituneen uudelleenluennan Howard Hawksin alkuperäisnäkemyksestä, kertoen detaljien runsautensa kautta enemmän 80-luvusta kuin Hawks onnistui kertomaan 30-luvusta. Yksin tämä on jo saavutus.
Kunnian siitä, että tämän kertomuksen intiimit henkilösuhteet ja laveat poliittiset huomiot pysyvät elokuvallisesti tasapainossa, kantaa kuitenkin ohjaaja De Palma, joka Scarfacen valmistumisen aikoihin oli ohjaajana reippaasti Stonea edellä sekä ilmaisukeinojen että mielikuvituksen puolesta. Paraatiesimerkki: kuuluisa "moottorisahajakso". Tässä kohtauksessa oppirahojaan rikollisnoviisina maksava Tony Montana joutuu kilpailevan huumejengin kanssa pinteeseen ja joutuu katsomaan vierestä, kun hänen ystävänsä sahataan kappaleiksi toverillisen kidutuksen hengessä. On huimaavaa, miten tehokkaasti Langin ja Hitchcockin periaatteita seuraten De Palma luo yhden 80-luvun raaimmista elokuvakohtauksista kokonaan katsojan pään sisälle. De Palma näyttää Montanan ja tämän kaverin joutumisen vangeiksi - rähjäisessä toisen kerroksen asunnossa -, mutta kun katsoja valmistautuu näkemään seuraavaksi hirvittävää väkivaltaa, De Palma aloittaakin pitkän, briljeeraavan kamera-ajon toisen kerroksen terassin tienoilta kohti avoautoa, jossa Montanan taustajoukot ovat jääneet kiinni bikineihin. Kun kamera palaa Montanan kasvoihin, on elegantisti selitetty, mitä Montana odottaa ja miksi turhaan. Samaan aikaan katsoja on jo kuvitellut mielessään hirveimmät kuvat moottorisahan ja ihmislihan cha-cha-chasta - eikä De Palman tarvitse enää näyttää muuta kuin Pacinon kasvoille roiskuvia veripisaroita.
Uutta, ja tämä lienee Stonen vaikutusta, De Palman paletissa on realismi. Etenkin Miamin kadut, lähiöt ja rannat kuvataan polaroid-estetiikalla, joka alleviivaa glamourin täydellistä puuttumista päähenkilöiden elämäntavasta. Yhdeksän kertaa kymmenestä tämä lähestymistapa on tuottanut amerikkalaisessa elokuvassa kuivakkaa jälkeä - Scarface on poikkeus.
Varsinaisesti, juonensa alla, Scarface on kuvaus kapitalismin sosiopaattisesta luonteesta, jota Al Pacino amerikkalaista unelmaa rakentavana Tony Montanana ilmentää. Kaikki ihmissuhteita ja lopulta, järjettömästi, mutta väistämättä, myös omaa onnea myöten on alisteista menestykselle ja sitä ilmentäville statussymboleille. Siirtolaisena Montana (joka ei varmasti ole sattumalta nimetty yhden USA:n osavaltion mukaan) ei ymmärrä, että Yhdysvallat lupaa yritteliäälle rikkautta, mutta ei onnea. Pacinon luomus on sanan alkuperäisessä merkityksessä hillitön, mutta johdonmukainen. Kyllä, se on uskottava, vaikka karikatyyrin rajalla liikkuukin; vaikka Montana on melkein mahdoton hirviö, ihmiskelo, Pacino saa kaikki keinonsa käyttäen hahmoonsa sävyjä ja nyansseja, joita Montanasta ei uskoisi tapaavansa. Montana on myös jo käsikirjoituksen kautta huolellisesti pohjustettu: elokuvan prologi selittää Castron politiikassa tapahtuneen muutoksen aiheuttaneen tuhansien poliittisten pakolaisten joukkopaon Miamiin. Montana on yksi mädistä omenista, jotka Castro heitti menemään kuin eilisen tähteet.
Todellisuuden kannalta pelottavinta Scarfacessa lienee se, kuinka vakuuttavasti se osoittaa yhteiskunnan järjestystä ylläpitävän instanssin kontrollin puutteen järjestäytyneen rikollisuuden aisoissa pitämiseksi. Loppujen lopuksi vain rikolliset pystyvät tuhoamaan itsensä. Ehkä tätä alleviivatakseen De Palma ja Stone antavat loppukohtauksen kiehua reippaasti yli. Leonen ja Peckinpahin westerneihin viittaava yletön - joskin tiukasti ohjattu - loppusota ei ehkä ole tyylikkäin, psykologisesti tyydyttävin ratkaisu, mutta symbolin alasampumisena se on vastaansanomaton. Viihdyttävyydestä nyt puhumattakaan. "Say hello to my little friend!".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti