Chen Kaigen ohjaamassa Keltaisessa maassa (1985) Yimou toimi kuvaajana, kun kaksi vuotta myöhempi Punainen pelto on jo oma ohjaus. Teoksia yhdistävät katse menneeseen ja kiinalaisen maaseudun, valtavien mittasuhteiden arojen ja vuoristojen maiseman, dokumentointi. Niitä erottavat tarinankertojien tyystin erilaiset temperamentit.
Kaigen esikoisteos on näistä kahdesta selvästi hillitympi ja pohdiskelevampi. Sen aihekin on yksinkertaisempi: Kiinan kommunistisen vallankumouksen aikaan nuori sotilas kiertää periferian pikkukyliä keräten talteen seudun perinnelauluja. Punainen pelto puolestaan lähtee liikkeelle perinteisistä häämenoista, joissa nuorikon mielipidettä ei paljon kysellä, ja lavenee siitä useita vuosia kattavaksi eepokseksi Kiinan luisumisesta sotaan valloittaja-Japanin kanssa viime vuosisadan alkupuolella. Riippuu aivan katsojan omasta mielenlaadusta kummasta saa itselleen enemmän. Molemmilla on tarjota runsaasti sekä visuaalista kauneutta että humaania ymmärrystä historiaa ja ihmistä kohtaan.
Uuden kiinalaisen elokuvan itsetietoisen väkevä julistus Keltainen maa on kuin karhea ruraalirunoelma. Suppea, rauhallinen, keskittynyt ja loputtoman kiinnostunut kuvaamastaan. Kiinalainen maalaismaisema on karu ja hiljainen eikä juhli elämänvoimalla, mutta Kaige kuvaa sen yksityiskohtia rakkaudella, kuten myös yllättävän reheviä ihmisiä, jotka ovat tähän maahan syntyneet. Elokuva muuttuukin aika ajoin menneen perinteen tallennukseksi, kun alueen multakurkut aloittavat joikaamisen. Nämä ovat Keltaisen maan kiehtovimpia - tai sitten ikävystyttävimpiä - hetkiä, jotka helposti jättävät tarinan pääromanssin varjoonsa.
Punaisessa pellossa on toisenlaista voimaa. Se on kuvaus pienestä joukkiosta, joka päättää yhdessä pyörittää panimoa, joka valmistaa paikallisesta durra-viljasta väkevää ja punaista viinaa. Tarinaa - koska tässä on sellainen - seuraa aivan erilaisella mielenkiinnolla kuin sen edeltäjää. Jo ensimmäinen kohtaus on vaikuttavaa kerrontaa: morsmaikkua kuljetetaan kantotuolilla kylästä toiseen vanhan spitaalisen omaisuudeksi. Yksinkertaisesta lähtökohdasta kasvaa pitkä ja vahva kohtaus, jossa esitellään päähenkilöt, luodaan heidän välilleen suhde, rekonstruoidaan kadonneen perinteen yksityiskohtia, liikutaan tunneasteikolla rempseästä naurusta epätoivoiseen itkuun ja pohjustetaan kaikki loppuleffan teemat. Eikä Gong Li koko jakson aikana poistu kantotuolista.
Punainen pelto teki tähden 21-vuotiaasta Gong Listä, ja aloitti Lin ja Yimoun välillä merkittävän yhteistyön, joka kesti yhtä pitkään kuin tähden ja ohjaajan yksityissuhdekin. Punaisessa pellossa Gong Li on sanalla sanoen sensaatiomainen. Yhtäältä modernin, detaljirikkaan näyttelemistekniikkansa vuoksi ja toisaalta typerryttävän, leuat loksauttavan täydellisen kauneutensa takia. Gong Litä ylistettiin Yimou-kautenaan Aasian kauneimmaksi naiseksi, ja kerrankin superlatiivit osuvat maaliin. Mikä ei tarkoita, että hän olisi mikään hauras nukke. Rool(e)issaan Gong Li pystyi pistämään ranttaliksi ja miehet ojennukseen, kun tarve vaati. Eikä Punainen pelto hienostele muutenkaan, vaan ottaa ihmiset täyteläisen kehollisina otuksina, jotka toimivat, kun hätä on suuri.
Jos Keltainen maa oli ollut alkusoitto, Punainen pelto merkitsi sinfonian ensimmäistä osaa, joka teki pelin selväksi kaikille. Berliinissä Yimoun esikoinen saavutti riemuvoiton: Kultainen karhu punaiselle elokuvalle. Siitäkin huolimatta, että japanilaisia valloittajia kuvannut viimeinen osa voitiin helposti tulkita propagandaksi. Mutta se on hienovaraista propagandaa, jossa Yimou paljastaa käyttävänsä jopa epäluotettavaa kertojaa: lopetus jää siitä syystä pitkään askarruttamaan päässä, mikä luetaan aina ansioksi.
Sen ymmärtämiseksi, mitä nämä kaksi teosta tahtovat sanoa emomaastaan ja sen poliittisesta ideologiasta, täytyy katsojalla olla hallussaan ehkä enemmän kuin perustiedot. Joka tapauksessa Yimou ja Kaige auttavat ymmärtämään sitä perustaa, millä Kiina tällä hetkellä seisoo. He tekevät sen näyttämällä, eivät sanomalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti