Miksei Luis Buñuel voinut elää 150-vuotiaaksi? Häntä olisi niin kovin suuresti ilahduttanut nykymaailman meno, ja me olisimme niin ilahtuneet hänen elokuvallisista kommenteistaan sitä koskien.
Väitän, että yksikään toinen taiteen tai viihteen muoto ei pysty kilpailemaan elokuvan kanssa rahan polttamisen ja huonon laadun suhteella. Hollywood-spektaakkelit - nykyisin lähinnä sarjakuvafilmatisointeja tai näennäis-scifeilyjä - maksavat rutiinin omaisesti yli 200 miljoonaa dollaria ja markkinointikulut päälle, mutta niiden joukosta saa hakemalla hakea oikeasti hyviä eikä vain mukiinmeneviä seikkailuja - puhumattakaan monista läpisurkeista. Budjettien jatkuva kasvaminen, elokuvalippujen itsepintainen kallistuminen halvemmaksi väitetystä digitaalitekniikasta huolimatta ja piratismin kukoistus on tunnetusti johtanut pienimuotoiseen sotatilaan, missä Hollywood-studiot käyttävät aseinaan mm. yönäkökiikareita lehdistönäytöksissä tai järjestämällä lehdistölle vain yhden näytöksen koko maassa. Paitsi piratismia, tällä yritetään myös suitsia huonon ennakko-hypen (nykyjargonia soveltaakseni) leviämistä ja sen vaikutuksia lipputuloihin. Isoimman budjettiluokan "tentpole"-paketeistaan Hollywood ei kuitenkaan ole niin kovin huolissaan, sillä yhtä John Carteria kohti löytyy aina yksi Nälkäpeli kuluja korvaamaan - ja sitä paitsi spektaakkelien näyttävyyden strategia todella toimii: olipa lopputulos mitä tahansa, suureelliset tuotantoarvot takaavat aina riittävän suuren määrän mairittelevia arvosteluja, koska elokuvakriitikoiden ammattitaito on mitä on, keskimäärin.
Se mistä Hollywood todella skitsoilee, ovat keskibudjetin tuotteet, kuten isompiensa katveessa rikkaruohomaisesti kasvavat kauhuhölmöilyt ja, kuten näyttää, hankalasti markkinoitaviksi koetut art house -tuotannot; tuollaiset 10-50 miljoonan dollarin (ennen markkinointia) elokuvat, joita yhdistää lähes poikkeuksetta kehno taso. Jo vuosia näiden kohdalla on säännöllisesti turvauduttu kaikkein yksinkertaisimpaan keinoon: jättää lehdistönäytökset kokonaan pois aikataulusta.
Mutta aika on vierinyt lahjomattomasti, ja ihmiset ovat oppineet vetämään yhtäläisyysmerkit lehdistönäytösten puuttumisen ja heikkolaatuisuuden välille. Niinpä on pitänyt keksiä jotain uutta: embargot.
Embargot? Pari viikkoa sitten osallistuin Woody Allenin uuden ohjauksen To Rome With Love lehdistönäytökseen, missä minun piti saliin päästäkseni allekirjoittaa studion sanelema sopimus, että en saa kirjoittaa elokuvasta arvostelua ennen tiettyä päivämäärää sen ensi-illan alla. Tätä deadlinen vastakohtaa kutsutaan embargoksi, ja se on ollut Suomessa toimittajien riesana jo joitakin kuukausia. Embargo on elokuvan tuottaneen/levittämisoikeudet hallitsevan studion työkalu, jolla se ennen kaikkea pyrkii estämään negatiivisen sanan leviämistä. Elokuvan maahantuoneella suomalaisyhtiöllä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, ja heidän edustajansa valittelikin empaattisesti wendersiläistä asioiden tilaa protestoidessani. Jätän ko. asiaan liittyvät ilmeiset paradoksit jokaisen itsensä nautittavaksi, mutta alleviivaan sen sijaan törkeydessään naurettavaa tapaa, jolla elokuvasta taloudellisen vastuun kantava taho muka yhteisellä sopimuksella rajaa elokuvaharrastajan sanomisen vapautta. Jos "ne" eivät halua elokuvasta puhuttavan, sanokoot sen suoraan. Ja jos elokuvaa ei sovi esim. suurille päivälehdille näyttää, miksi niistä sopisi kirjoittaakaan? Kulttuuritoimitukset - niissä lehdissä, jotka sellaisia ylellisyyksiä vielä viitsivät pitää yllä - voisivat vastata saamaansa kohteluun jättämällä arvioimatta ja mainostamatta nämä lajityyppielokuvat, mukaan lukien mainitut supertuotannot, joista yhdeksän kymmenestä ei muutenkaan ansaitse huomiota. Eikähän niiden yleisöt arvosteluja lue ennen ostopäätöstä.
Mutta Buñuelin henkeä muistaen toivon kehityskulun vielä tästä jatkuvan yhä hilpeämpään suuntaan. Noin 13:ssa Yhdysvaltain osavaltiossa on voimassa laki, joka tekee ruokatuotteiden julkisesta kritisoimisesta lainvastaista puuhaa ilman tieteellistä näyttöä väitteitä tukemaan. En näe mitään syytä, miksi vastaavaa lainkäyttöä ei voitaisi soveltaa elokuvan kaltaisiin kalliisiin viihdetuotteisiin, joiden taloudellisen menestyksen varassa riippuu monen tuottajan uusi urheiluauto. Negatiivinen kritiikki voitaisiin nähdä julkisena herjauksena, joka sitä paitsi voi tuottaa merkittävää taloudellista vahinkoa asianomistajille. Jotta moittivaa kritiikkiä voitaisiin elokuville antaa, on määriteltävä viihdyttävyyden tavoitteet, jotka elokuvan on saavutettava. Esimerkiksi komedioiden tulisi tarjota katsojille tietty määrä nauruja per minuutti (jos sallitte, ehdotan heti "promillerajaksi" 0,3 n/min. - tavoite, joka ei ole juuri yhdenkään nykykomedian ulottuvilla) tai kauhuelokuvien on saatava tarpeeksi usein katsojan kädet nousemaan silmien eteen jne. Vaihtoehtoisesti arvosteluja saisivat tarjota vain elokuvien tuottajatahot itse - miksi ei? Ostaja varokoon.
Eihän sananvapautta voi rajoittaa liiaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti