(Artikkelin toiseksi viimeiseen kappaleeseen sisältyy mahdollisesti häiritsevä juonipaljastus. - toim.huom.)
Paljastuu, että 22 vuoden takainen Sido minut! Ota minut! on suotta jäänyt unohduksiin Pedro Almodóvarin filmografiassa. On houkuttelevaa ajatella, että maata tämän ohjaajalleen epätyypillisen suoraviivaisen teoksen jalkojen alta on kaivanut ennen kaikkea sen provokatiivinen suomennos, jonka takana on varmasti vaikuttanut hyvä ajatus, mutta lopulta välitetyksi on tullut vähän vääriä asioita.
Taitavan toteutuksen lisäksi eniten ¡Átame!:ssa yllättää ihan ehdottomasti sen paljastuminen viime vuotisen Iho, jossa elän -teoksen serkuksi. Vasta nyt tämän teoksen löydettyäni ymmärrän, ettei Almodóvar voinut olla filmatisoimatta romaania, jonka ajatukset ovat niin lähellä hänen omaa varhaisteostaan - vain käänteisinä.
Siinä missä Iho, jossa elän on lähes synkkä moraliteetti, räväkän aikakauden Almodóvaria edustava ¡Átame! on koomisempi ja leikillisempi visio, joka keskittyy pohtimaan toisia - kapea-alaisempia - tunne-elämän kiemuroita. Kidnappaaja on molemmissa teoksissa sama: aika häiriintynyt Antonio Banderas, jonka uhri ensimmäisellä kerralla on Victoria Abrilin esittämä näyttelijä, joka huumekierteestä päästyään on lupautunut pääosaan vanhan ohjaajan viimeiseen teokseen, b-sarjan kauhuleffaan.
Almodóvar rikkoo kuitenkin tabuja sallimalla vangin ja vangitsijan kiintyä toisiinsa mielenkiintoisten ja monimutkaisten emotionaalisten vaiheiden jälkeen. Huippukohdassa Abril pyytää tulla sidotuksi, jottei jänistäisi ja pakenisi Banderasin käydessä kaupungilla. Almodóvar tekee oikeastaan hienovaraista pilkkaa ihmisten ikiaikaisista yrityksistä ymmärtää rakkauden syntymisen ehtoja.
Iho, jossa elän on varmasti näistä kahdesta bondaus-leffasta rikkaampi, häiritsevämpi ja yllätyksellisempi, mutta ¡Átame!:a on hauskempi katsoa. Nuori Antonio Banderas näyttelee kuin synnynnäinen tähti ja suunnilleen maailman aliarvostetuin näyttelijä Victoria Abril tekee virheettömän roolin. Ohjaus ja kuvaus ovat maailmanluokkaa, ja kaiken kruunaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki, joka tuo kokonaisuuteen ihan oman kvasimelodramaattisen tason. Vaikka elokuvan moottorina toimii seksi, sitä löytyy valkokankaalta varsin vähän. Sitten, kun sitä tarvitaan, tekee Almodóvar samalla vaivalla yhden elokuvahistorian TOP 5 -sänkykohtauksista, joka on samaan aikaan seksikäs, hellyttävä ja hupaisa. Ei ihan helppo nakki.
Elokuvan lopetukseen sisältyy tosin jotain omituista, sillä ainakin itse hukkasin langanpään, joka olisi selittänyt, miten pääpari löysi uudestaan toisensa.
Ajatusleikkinä on yllättävän mahdollista nähdä Iho, jossa elän ¡Átame!:n suorana jatko-osana. Kovin paljon tosiasioiden vääntämistä se ei vaadi, ja se loisi mielenkiintoisia näkökulmia teosten välille. Kuten sanottua, Iho, jossa elän on luultavasti ¡Átame!:a "parempi" elokuva, mutta siitä puuttuu tietty välitön rentous, pakoton briljanssi, joka oli niin ominaista alle viisikymppiselle Pedrolle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti