Ottaen huomioon Michael Mannin horjumattoman maineen supercoolin rikoselokuvan kuninkaana, jota fanittavat elokuvasta toiseen niin taide-elokuvaharrastajat kuin elokuvaa eskapistisena viihteenä suurkuluttavat amislaiset, ovat hänen kaksi ensimmäistä, kolmenkymmenen vuoden takaista työtään hämmästyttävän vähän nähdyt ja tunnetut.
Suurkaupungin lait (1981) seurasi kaksi vuotta aiemmin televisiolle valmistunutta vankilatarinaa Veren maku suussa (The Jericho Mile), jota tosin levitettiin filmikopiona teattereihinkin hyvin rajatusti, vähän kuten Spielbergin Kauhun kilometrejä vuosikymmentä aiemmin. Virallisesti Mannin esikoinen kulkee otsikolla Thief, mutta Orionin kopiossa kankaalle lävähti kyllä komeasti punaisilla tai sinipunaisilla kirjaimilla VIOLENT STREETS. Nimi, joka kuulostaa paljon enemmän tuottaja Jerry Bruckheimerilta (!) kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Mannilta.
Varkaasta elokuva lähes yksinomaan kertookin. James Caanin roolihahmo on nähnyt maailmaa runsaasti kaltereiden väärältä puolelta, mutta oppinut matkan varrella tarpeeksi keikan suorittamisesta kehittyäkseen huippuluokan ammattilaiseksi. Elokuvan ensimmäinen, ja paras, jakso kuvaa jo kypsäksi kehittyneeseen mannilaiseen tyyliin murtautumista paksuun holviin, jonka kalleudet siirtyvät parempiin hoiviin. Tätä kuvaa Mann hioi myöhemmin Heatissa ja osittain vielä Collateralissa, ja kyse on rikollisuuden näkemisestä täysiverisenä ammattina, joka vaatii vuosien koulutuksen, jonka aikana työtavoista viilautuvat pois kaikki turhat särmät. Varastaminen on illuusiotonta työtä ilman romantiikkaa, ainoana päämääränä taloudellinen hyöty, johon ammattilainen suhtautuu kuin kuukausipalkkaan eikä kuten luksukseen. Tämä proletaarinen näkemys esiintyy Mannilla niin kirkkaana, että se on joskus sekoitettu marxilaisuuteen. Mutta pikemmin kyse on amerikkalaisesta "blue collar" -ideologiasta.
Suurkaupungin lait on onnistunut esikoistyö, jossa olisi ollut aineksia enempäänkin, mutta Mann ehkäpä arkailee vielä ja tyytyy konventionaaliseen tarinanjuoksutukseen: mukaan kuvioihin tulevat sekä tyttö että petollinen mafia, ja elokuvan loppu plörähtää mielikuvituksettomaan kostojaksoon, jossa varas selvittää välinsä asein. Houkuttaa suuresti laskea tämäkin helpolle kaupallisuudelle kumartaminen Bruckheimerin ansioksi, mutta eipä Mannkaan 80-luvulla rahan suuntaan sylkenyt, vaan loi Miami Vicen.
Melkein kaikki Mannin elokuvat kertovat ammattilaisuudesta, työn tekemisestä hyvin ja kurinalaisesti. Asia lienee Mannille lähes pyhä, ja näkyy hänen töissään heti tästä esikoisesta alkaen. Thief on teknisesti erittäin mietittyä toteutusta, missä otoksen ja leikkauksen suhde on raudanluja. Esikoisille tyypillisesti tyylitaju horjahtaa siitä huolimatta pari kertaa, varsinkin loppunäytöstä edeltävässä valelopetuksessa, jossa varkaan perheensä kanssa saavuttamaa valheellista onnea alleviivataan korniuteen saakka, mikä harmi kyllä tuo elokuvaan ylipituutta. Eikä Mann ole mikään erikoinen, jos ei huonokaan, dialogin kirjoittaja (hän sovitti tässä Frank Hohimerin romaania). Näyttelijöiden ohjaajana Mann sen sijaan loistaa. Takuuvarman Caanin ohella koomikkona itselleen nimeä tehnyt James Belushi on varkaan apurina suunnilleen niin hyvä kuin hän on ikinä ollut. Todellinen herkkupala on parissa kohtauksessa Caanin vankilassa sairaana viruvaa mentoria esittävä country-muusikko Willie Nelson, jonka ällistyttävä karisma huokuu kankaasta läpi.
Thief jäi vielä pitkälti huomaamatta ja Mannin täytyi odottaa läpimurtoaan vielä viisi vuotta erinomaiseen Thomas Harris -filmatisointiin Manhunt saakka, sillä välissä valmistui ohjaajan filmografian huonoiten tunnettu teos, natseja ja okkultismia yhdistänyt anomalia Paholaisen pesä eli The Keep.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti