Pop-kulttuurin suurvaikuttaja Paul McCartney täyttää tänään 70 vuotta. Useimpien supertähtimuusikoiden tavoin McCartneykin on vieraillut valkokankaan maailmassa. Jo 21-vuotiaana hän "näytteli" ensimmäisessä Beatles-elokuvassa A Hard Day's Night. Kahta vuotta myöhemmin seurasi Help! Suurelta osin McCartneyn suunnittelema ja orkestroima oli kiehtovasti kehno hippitrippi Magical Mystery Tour, jonka epämenestyksen jälkeen hän jätti elokuvakokeilut vuosikausiksi. Mukaan ei käy laskeminen hänestä Oscar-voittajan tehnyttä Beatles-dokkaria Let It Be, jonka musiikista palkittiin myös hänen bändikaverinsa. Vuonna 1974 hän saavutti Oscar-ehdokkuuden toistamiseen - ja kärsi instituution historian yhden kaikkien aikojen oikeusmurhista. Sen sijaan, että Akatemia olisi tunnustanut Bond-biisi Live And Let Dien yhdeksi elokuvamusiikin hienoimmista hetkistä, se ojensikin tunnustuksen imelälle Barbra Streisand -nyyhkyiskelmälle The Way We Were. Kolmannen kerran Macca oli ehdolla 2002 Vanilla Skyn nimibiisistä.
80-luvulla liverpoolilaisneron kiinnostus elokuvailmaisua kohtaan heräsi hetkeksi uudestaan, minkä tuloksena syntyi yleisesti rock-elokuvien huonoimpiin laskettu Give My Regards To Broad Street. Elokuvalta, jossa Paul etsii uusimman levynsä kadonneita master-nauhoja pysähtyen säännöllisin välein laulamaan joitakin uransa huonoimmista biiseistä, ei voi odottaa hirveän paljoa.
Edellä mainittujen lisäksi McCartney on muutaman kerran seikkaillut lyhytelokuvien maastossa, ja sieltä löytyvätkin hänen raikkaimmat projektinsa. Kuuluisin näistä on viehättävänä pidetty lastenanimaatio Rupert and the Frog Song (1985). Geoff Dunbarin ohjauksessa Paul vaikutti paitsi muusikkona, myös tuottajana, kirjoittajana ja ääninäyttelijänä. Suomalaisittain kiinnostavin on McCartneyn oma ohjaus Grateful Dead (1995). Still-kuviin pohjautuva mukiinmenevä kokeellinen dokumentti nähtiin Tampereen lyhytelokuvajuhlien kilpasarjassa.
Ennen kaikkea, tietysti, Paul McCartneyn musiikkia on kuultu sadoissa elokuvissa. Silti Beatles-musiikin varjeleminen elokuvateollisuuden ryöstökalastukselta kuuluu pop-historian ihmeisiin. Joko lupia ei annettu tai sitten laulujen käyttöoikeuksista pyydettiin tähtitieteellisiä summia. Vain 80-luvulla käytännöstä lipsuttiin, silloin kun Michael Jackson oli ostanut Thriller-levyn tuotoilla Beatles-laulujen oikeudet ja myi niitä eteenpäin mm. automainoksiin. Poikkeuksia lukuunottamatta elokuvantekijät ovat joutuneet tyytymään covereihin, ääriesimerkkeinä i am samin kammottava soundtrack ja janan toisessa päässä Sergio Leonen lähes subversiivinen tapa käyttää Yesterdaytä mestariteoksessaan Once Upon A Time In America, mikä kertoo olennaisen Paul McCartneyn musiikin poikkitaiteellisesta asemasta tietyn aikakauden ja sukupolvimurroksen merkitsijänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti