Yleisesti ottaen ne Woody Allenin ohjaukset, joissa hän itse näyttelee, ovat jännittävämpiä kuin ne, missä hän pysyy poissa kameran tieltä. Koominen hahmo, jonka näyttelijä-Allen on luonut, kuuluu vähintään modernin komedian suurimpiin. Itse hän on sanonut, ettei pidä itseään hyvänä näyttelijänä; hänellä on vain oma, kapea alansa, jonka hän osaa tehdä kameralle. Sen hän sitten osaakin tehdä hirmuisen hyvin, niin hyvin, ettei haittaa lainkaan huomata, että hänen hahmoissaan elokuvasta toiseen ei loppujen lopuksi muutu muu kuin nimi. Perusolemus on aina tismalleen samanlainen, alati hermostunut reppana, joka laukoo puolihuolimattomia nokkeluuksia ja puhua papattaa taukoamatta selittäen itselleen ja kaikille muille kuuloetäisyydellä, millainen neuroosien kimppu hän on. Todisteena siitä, miten virtuoosimaisesti Allen tämän hahmon tekee, käy paitsi hahmon näköjään loputon kestävyys, myös se väärinkäsityksen aste, millä Allenin luullaan näyttelevän itseään. Hänen elokuvissaan vierailevat tähdet jaksavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miten vähäpuheinen ja ohjaamiseen keskittynyt koomikko tosiasiassa on, kunnes syttyy näyttelijä-itsekseen kameran käynnistyessä.
Allen ei myöskään kirjoita dialogia kenellekään niin hyvin kuin alter egolleen. Suunnilleen Hannah ja sisaret (1986) -teoksen aikoihin Allenin käsikirjoituksiin alkoi ilmaantua tiettyä epätervettä mekaanisuutta. Kuin maestro olisi oppinut oman kirjoittamisen tekniikkansa liian hyvin. Valittuaan teeman tai henkilöt, joita haluaa tutkia, Allen käsittelee niitä aina samalla tavalla. Kuvioon kuuluu henkilöiden esittely suoraan katsojalle, usein kertojanäänen avulla, henkilöiden luonnostelu yhden määräävän luonteenpiirteen kautta ja tapa kirjoittaa dialogia, missä henkilöt sanovat ääneen, mitä tuntevat tai minkä reaktion jokin muutos on heissä aiheuttanut. Ei esimerkiksi varmaan ole montaa Allen-elokuvaa, jossa ei kuultaisi repliikkiä "I'm shocked!" - yleensä Allenin itsensä suusta.
Tämä, ilmeisen nopea, tapa kirjoittaa tuottaa vaihtelevin tuloksin joko yhdentekevästi pikkuhauskoja tai kepeydellään miellyttäviä teoksia. "Nopeita" farsseja tai draamoja, joista ei löydy enää entisaikojen suuruuden tuntua, inhimillisen syvällistä tajuamista. Toisaalta, kiinnostavaa kyllä, enemmän huomiota ovat alkaneet kiinnittää Allenin taidot ohjaajana. Esimerkkinä tästä viime vuoden sympaattinen ja pikkukiva Midnight In Paris, joka tarinan tasolla pysytteli konventioiden turvallisissa pintavesissä, mutta kerronnan suhteen porhalsi eteenpäin kuin säihkyvä neitsytmatkaansa kyntävä kuunari.
Ehdotan viimeiseksi suureksi Allen-elokuvaksi vuoden 1989 Rikoksia ja rikkomuksia. Se on hänen elokuvistaan ainoa, jossa tuotannon kaksi päälinjaa, romanttinen komedia ja introvertti moraalidraama, yhdistyvät.
Ilman Allenin läsnäoloa Rikoksia ja rikkomuksia olisi Match Point -tyyppinen rikosdraama. Allen kuitenkin on läsnä omassa nebbish-asussaan ja tuo siten rikkaan vastapainon kovalle päätarinalle, joka valottaa syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Martin Landaun läpitunkevasti näyttelemä silmälääkäri Judah Rosenthal murhauttaa rakastajattarensa säilyttääkseen avioliittonsa ja sekalaiset salaisuutensa.
Rikoksia ja rikkomuksia on mahtava elokuva, viittä vaille mestariteos. Alkupuolella Allenin maneerit kirjoittajana näkyvät pinnalle, mutta tällä kertaa tarina ja rakenne ovat niin mehukkaita, että elokuva kehittyy upeisiin mittasuhteisiin. Murhaan liittyvissä jaksoissa, joissa Allen soittaa Rosenthalin jumaloiman Schubertin jousikvartettoa, ohjauksessa on hätkähdyttävää briljeerausta. Allenin omissa jaksoissa, joissa hän hakkailee Mia Farrow'ta ja tekee pikkumaista pilkkaa kadehtimastaan tv-tuottajasta (loistelias Alan Alda), joka säälistä palkkaa dokumentaristi-Allenin tekemään itsestään henkilökuvaa, on sellaista koomista lentoa, että oksat pois. Elokuva saa nauramaan ääneen useammin kuin mikään pitkään aikaan. Siinä kuullaan mm. kuuluisa vitsi siitä, kuinka tämä ei ole dog eat dog world, vaan jotain vielä pahempaa, ja kun Allen kertoo avioliittonsa ajaneen seksuaalisesti karille, hän laukoo seuraavaa: "Last time I was inside a woman, was when I visited The Statue Of Liberty." Ei tämän luokan vitsejä kuulla Allenin elokuvissa enää.
Tämän teoksen yhteydessä Allenia syytettiin epäoikeudenmukaisesti kyynisyydestä, koska hän jätti teoksen pääpahan rankaisematta. Mutta juuri tästä Allenin väitteessä on kyse, siinä määrin, että edellisen lauseen sisältämä juonipaljastus ei vie mitään elokuvalta pois. Tämä on tarina, joka näyttää, miten elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa asiat usein/yleensä käyvät. Elokuvan pääkysymys ei kuulu mitä tapahtuu, vaan miksi ja miten. Sama koskee itse teoksen rakennetta. Rikoksia ja rikkomuksia on vaikuttava sen vuoksi, miten se on tehty. Siinä on tavattoman notkea takaumatyyppinen jakso, jossa Rosenthal nähdään väittelemässä moraalista lapsuudenajan perheensä kanssa. Erityisen fantastinen "pieni hetki" näyttää toivottomasti ihastuneen Allenin soittamassa Farrow'lle. Hän pyörittää numeron, istuu sängylle - eikä tämä heti vastaakaan. Sen sijaan kamera lähestyy hitaasti Allenin kasvoja ja koko maailma pysähtyy toviksi. Kuvan idea ei johdakaan Allenin onnistuneeseen yritykseen tavoittaa rakkautensa kohde, vaan koomikon pysäyttävän ahdistuneet, surullisuutta ja epätoivoa sekaisin ilmentävät kasvot. Komeasti vaikuttaa myös Allenin oivaltava ratkaisu pohjustaa elokuvan kunkin osan teemoja ja tunnelmia katkelmilla vanhoista amerikkalaisista klassikoista, joita Allen sukulaistyttönsä kanssa käy katsomassa.
Rikoksia ja rikkomuksia päättyy poikkeuksellisen taidokkaaseen epilogiin, jossa kaikki ei ole käynyt hyvin, mutta elämä jatkuu ja tehtyjen tekojen merkit näkyvät henkilöiden kasvoilla ja kuuluvat sanoissa. Sitä ennen olemme saaneet nauttia monipuolisesta kuvauksesta niin moraalisen rajankäynnin reunaehdoista kuin juutalaisen perinteen painolastista modernin ihmisen harteilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti