Le Havre on anomalia nykypäivän taide-elokuvassa, sillä sen moottorina ei toimi katkeruus, ironia, sardonisuus, inhorealismi tai suorastaan julmuus, vaan hyväsydämisyys; piirre, joka yleensä ajaa romanttisia komedioita tai perheviihdykkeitä, on tässä valjastettu eurooppalaisen taide-elokuvan tradition vetojuhdaksi. Akateemikko Aki Kaurismäki on tehnyt sekä epä-bressonilaisimman elokuvansa sitten Leningrad Cowboysin seikkailujen että täydellisen antiteesin edelliselle teokselleen Laitakaupungin valot, joka oli ohjaajan pessimistisimpiä maailmanvisioita. Syrjäytyneisyyden kalsan viileyden tilalle on Le Havressa astunut lämpö, aurinko ja rakkaus. Kovin epämuodikasta cineasti-piireissä.
Samalla rykäisyllä Kaurismäki vaihtaa totuttua näkökulmaansa. Yksilöiden välisen kanssakäymisen muodostamasta pienoismaailmasta siirrytään Le Havren myötä laajempaan näkymään yhteiskunnan ja sen sisällä toimivien pienyhteisöjen välisestä kitkasta. Tuloksena saamme nähtäväksemme poleemisinta kaurismäkeä Hesarin mielipidesivujen tällä puolen.
Kaurismäen tarina työttömästä kengänkiillottajasta auttamassa pakolaispoikaa pääsemään kiinni uuden elämän syrjään salakuljettamalla tämä kalastusveneessä Englannin kanaalin yli Lontooseen on yksinkertaistettu naiiviuden rajalle saakka. Kaurismäen sympatiat ovat absoluuttisesti miehen ja pojan puolella ja lakeja toimeenpanevia poliiseja vastaan. Kaurismäki ei esitä rahtuakaan kritiikkiä vähäosaisia sankareitaan kohtaan, jotka yhteiskunnan silmissä ovat rikollisia. Kuitenkaan hän ei tahdo esittää elokuvansa esimerkin kautta kaikenkattavaa ratkaisua pakolaisvirtaan. Sen sijaan Kaurismäki toteaa, että jokainen tapaus tulisi nähdä omana yksilöllisenä tarinanaan, joista kullekin tulisi löytää oma ratkaisunsa. Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnalla ei ole varoja eikä tahtoa näin vaativaan työhön. Le Havre on yksi näistä tarinoista eivätkä sen osalliset ansaitse tuomiota.
Tämä näkemys saattaa selittää Le Havren lopetuksen, joka on elokuvan ylivoimaisesti eniten kritiikkiä herättänyt jakso. Siinä Marcel Marxin elokuvan alussa lääkäreiltä kuolemantuomion saanut Arletty-vaimo (jonka nimi tuo mukaan assosiaation paratiisin lapsista) kokee täydellisen ihmeparannuksen heti sen jälkeen, kun pikku pakolainen on saatettu matkaan pois Ranskan rannikolta.
Lopetuksen voi lukea ainakin kolmella tavalla.
Yksi. Kyseessä on suuressa pelastusoperaatiossaan onnistuneen, vaimonsa ikävöinnistä hetkellisesti ajatuksensa muualle suorineen Marcelin uni matkalla sairaalaan kohtaamaan varmat suru-uutiset.
Kaksi. Lopetus on mitä on. Lapsellisuuteen sortuneen humanistin löysä ja voimaton hymy yleisölleen.
Kolme. Koko teoksen toivekuvamaisuuden alleviivaus, ironinen kommentti siitä, että edeltävät tapahtumat ovat mahdollisia vain maailmassa, jossa ihmeparantumisia tapahtuu. Että humaanisuus on siinä määrin kadonnut eurooppalaisesta ajatusmaailmasta, että pikku pakolainen ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa - lehmätkin lentäis, vaimotkin paranis tuosta vaan.
Henkilökohtaisesti pidän eniten viimeksimainitusta ajatuksesta, ja katson tätä suloista, lapsenomaista elokuvaa sen kautta. Mutta keskimääräistä kriittisempi mieli on taipuvainen arvostelemaan Kaurismäkeä siitä, että hän jättää eteemme näin monta mahdollisuutta valitsematta itse selkeästi niistä yhtäkään.
Aki Kaurismäen päätöiden joukkoon ei Le Havre nouse, mutta onneksi se on - jälleen kerran - niin hyvin rakennettu, että sitä katsoo enemmän kuin mielikseen. Kaurismäen hienoksi kouliintunut visuaalinen silmä tuottaa aitoa fotogeenistä värielokuvaa, jonka hehkuvissa, viisikymmentälukulaisissa väreissä kelluu kuin kesäisessä Välimeressä. Toisaalta hahmotuksessa on René Clairin Haaveiden kujan makua ja hajua. Näyttelijät ovat upeita. André Wilms ei ollut näin hyvä Juhassa, ei edes Boheemielämässä - konkarin presenssi, kasvot ja taidot kannattelevat kaurismäkeläiseksi epätavallisen puheliasta elokuvaa vähintään yhtä paljon kuin Kaurismäen ja Timo Salmisen kamera. Wilms ja helisevä Kati Outinen näyttävät aidoilta merituulen ja auringon piiskaamilta keski-ikäisiltä työläisiltä kuin ei juuri missään toisessa elokuvassa. Ja Le Havren voisi katsoa uudestaan esimerkiksi keskittyen pelkästään Elina Salon tai Jean-Pierre Darroussinin esiintymiseen.
Neljännesvuosisadan takaisessa Arielissa satama merkitsi melankolista porttia, josta avautui tie pakoon vihamielisestä maailmasta toiseen, tuntemattomaan ja hyvin mahdollisesti yhtä lohduttomaan maailmaan. Le Havressakin satama symboloi pakoa, mutta tällä kertaa myös mahdollisuutta - kohti paljon valoisampaa tulevaisuutta. Liekö perusteetonta optimismia? Vai vieläkö kirsikkapuut saavat puhjeta kukkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti