Aki Kaurismäki digitalisoituu: mikä hankkeessa haisee?

Aki Kaurismäen kaikista pitkistä elokuvista on tuotettu digitaaliset esityskopiot. Finnkino esittää ne Helsingissä kesän aikana.

”Filmiaikana muissa kuin elokuva-arkiston teattereissa ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta esittää vanhempia elokuvia valkokankaalla, koska harvoja filmikopioita on ymmärrettävästi pitänyt suojella kulumiselta ja rikkoutumiselta. Nyt digitalisoinnin myötä saamme viimein maamme kansainvälisesti merkittävimmän ohjaajan elokuvat kokonaisuudessaan sarjana valkokankaallemme. Tätä on odotettu,” toteaa Finnkinon ohjelmistopäällikkö Toni Lähteinen.

Finnkino kohtelee Kaurismäki Goes Digi -projektia prestiisihankkeena, jonka myötä Finnkino on osallistuvinaan laatuelokuvan vaalimiseen multiplexoituneessa nykytodellisuudessa. Kauniiden rivien väliin kätkeytyy kuitenkin jotain mätää. Ja epäjohdonmukaista. Lainkaan edes puhumatta siitä, että Finnkino myy lippuja näihin vesitettyihin versioihin "erikoishintaan" 8,50 euroa.

Nimittäin, vaikka toteamus vanhojen filmikopioiden esittämisen hankaluudesta on surullisen totta, jos jonkun, niin Aki Kaurismäen ohjausten tilanne on tässä suhteessa hyvä. Suhteellisesti ottaen itse asiassa loistava, sillä hänen kaikki elokuvansa *Le Havrea lukuun ottamatta ovat yhä ja jatkuvasti vuokraajien - kuten elokuvakerhojen - saatavilla filmikopioina Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. On vaikeaa edes keksiä toista elokuvantekijää, jonka filmituotanto on näin hyvin saatavilla. Ja koska Aki Kaurismäki on ansaitusti Suomen arvojärjestyksessä ensimmäinen elokuvantekijä niin meillä kuin muuallakin, on hänen filmografiaansa myös pidetty esillä aivan toisella tapaa kuin kenenkään toisen: PEK on viimeksi kuluneiden muutaman vuoden aikana järjestänyt ainakin kahdesti Kaurismäen elokuvien täydellisen retrospektiivin. Mitä siis oikeastaan Toni Lähteisen mukaan on odotettu?

Sitä tietenkin, että Suomen kuuluisimman elokuvaohjaajan töitä on mahdollista esittää myös Suomen suurimman elokuvateatteriketjun teattereissa, jotka lyhytnäköisesti, brutaalisti ja aikaa tuhlaamatta riisuttiin filmiprojektoreista. Mutta juuri tämän kyseisen ohjaajan elokuvat ovat olleet erittäin hyvin saatavilla alkuperäisessä muodossaan ja hyvin esillä televisiossa ja videolevityksessä. Herääkin kysymys, mikä arvo tällä digitalisoimisprojektilla on? Lyhyellä tähtäimellä se ei näytä merkillepantavalta uutiselta muiden kuin Finnkinon näkökulmasta.

Näyttääkin siten siltä, että Aki Kaurismäki on viimeinen ohjaaja, josta suomalaisen elokuvantekijän koko tuotannon uudelleenpakkaaminen kannatti aloittaa. Entäpä, jos olisikin digitalisoitu Teuvo Tulion, Valentin Vaalan tai Mikko Niskasen filmografia, ja Finnkino olisi järjestänyt erikoissarjan heidän töistään? No, elokuvat olisivat itsessään näyttäneet edelleen kamalilta diginä, mutta kokonaisuudet olisivat vaikuttaneet paljon mielenkiintoisemmilta ja kulttuurihistoriallisesti rikkaammilta. Pelkkä aikajana olisi ollut edellä mainittujen kohdalla toista luokkaa. Mutta tuskinpa kenenkään toisen suomalaisohjaajan tuotantoon on varaa uhrata tällaista määrää resursseja.

Aki Kaurismäki on suomalaisten elokuvantekijöiden joukossa omaa luokkaansa käsityöläisenä, jonka elokuvat syntyvät ajatuksesta toteutukseen filmille ja nimenomaan filmille. Tämä tekee hänen elokuvistaan vielä kehnomman kohteen digisiirrolle. Tästä ohjaaja on myös itse tietoinen. Hänen itse laatimansa "puffi" hankkeelle on sävyltään täysin poikkeava, ilmaisten pienintä mahdollista resignoitumisen määrää:

Ohjaajan kommentti: ”Paholaisen keksintö”

Vaikka pidänkin digitaalista teknologiaa paholaisen keksintönä, joka tuhoaa inhimillisen kulttuurin nykymuodossaan, vie työpaikkamme ja ennen pitkää tekee meistä tekoälyn orjia (vähän samaan tyyliin jolla itse kohtelemme tuotantoeläimiä) olen samalla tietoinen siitä, ettei käärmettä saa takaisin pyssyyn, Aladdinia lamppuun, eikä kannata sulkea veräjää kun lehmä on karannut tai ylipäänsä surra maahan kaatunutta maitoa.

Näin ollen (ja koska muuta keinoa ei ole), pitääkseni vähäpätöisen elokuvatuotantoni mahdollisen yleisön saavutettavissa päädyin saattamaan sen digitaaliseen muotoon kaikissa nykyisissä ja monissa vielä tuntemattomissakin muodoissa.

Myönnän, että digitaalinen värimäärittely on lapsellisen helppoa verrattuna perinteiseen filmiin, jossa jokainen pääväri on vastavärinsä vanki. Toisaalta verrattuna elokuvaan digitaalisen kuvan pinta on ja pysyy ”kuolleena”, koska se ei perustu valoon eikä fotokemialliseen reaktioon, joka saa filmin pinnan ikään kuin väreilemään. Siitä nimi ”elokuva”.

Tällaiseen kiinnittävät kuitenkin huomiota vain kaltaiseni muutosvastarinnan kyllästyttämät, hautaan valmiit vanhat kävyt, joiden mielipiteellä ei muutoinkaan ole merkitystä alati täydellistyvässä maailmassamme, jossa eilisen kokemus on huomisen rasite.

Mainittakoon vielä, että digitalisoitu perinteinen elokuva on teknisesti niin hyvä kuin sen alkuperäinen negatiivi eli mitä uudemmasta tuotteesta on kysymys sitä helpompaa se keskimäärin on, koska raekoko on vuosien mittaan pienentynyt negatiivien herkkyyden kasvaessa.

Koska perinteistä elokuvaa ei voi sellaisenaan ”siirtää digitaaliseksi” on tässä puheena olevat elokuvat uudelleen värimääritelty alkuperäistä vastaaviksi joko itseni tai kuvaaja Timo Salmisen toimesta niin sanotusti ”kuva kuvalta” järjellisen ajankäytön puitteissa. Sen jälkeen nuoremmat ja  asianmukaisemmat tahot ovat ”re-masteroineet” ne erilaisiin formaatteihin tavoilla, joista minun on mahdotonta ja myös tarpeetonta ymmärtää mitään.

Siunatuksi lopuksi on, väärinkäsitysten välttämiseksi, todettava että edellä osoittamani kohtuuton myötämielisyys digitaalista esitystekniikkaa kohtaan ei tarkoita sitä, että en aikoisi kuvata 35 mm filmille niin kauan kuin se materiaalin saatavuuden ja laboratorioiden olemassaolon valossa on mahdollista.
Jos olisin edes kymmenen vuotta nuorempi asia olisi epäilemättä toisin ja nielisin, Sokrateen tyyneydellä, myrkyn.

Aki Kaurismäki 

PS. Jälkikirjoitukseksi sopii toisen filmientusiastin, Quentin Tarantinon, hiljattainen ja vastaavansävyinen kommentti Cannesin elokuvajuhlilta.

PPS. Sodankylän elokuvajuhlat, jonka yksi pääorganisaattoreista ja perustajista Aki Kaurismäki on, tapahtuu ensi viikolla.

*EDIT. 5.6.-14

MOV: Dokumentit floppasivat alkuvuodesta

Suomalaiset ovat käyneet katsomassa kotimaisia elokuvia jo nyt enemmän kuin koko viime vuoden aikana, lippuja on myyty yli 1,3 miljoonaa kappaletta. Tieto tuntuu yllättävältä, sillä uusinta Risto Räppääjä -rahastusta (yli 292 000 katsojaa) lukuunottamatta mitään megahittejä ei alkuvuoden julkaistuista löydy. Mutta ilmeisesti elokuvat ovatkin keränneet katsojia edellisvuotta tasaisemmin. Eli kaikilla on mennyt yhtä huonosti.

No ei, onhan Le Havren noin 130 000 myytyä lippua hyvä, vaikkei ilmiömäinen menestys. Sen sijaan kalliin Iron Skyn porhallus näyttäisi katkenneen huonoa sanaa levittäneeseen viidakkorummutukseen ja 178 000 katsojaan sopii olla enemmän kuin tyytyväinen. Oikeudenmukaisuuden toteutumista edustaa Varaston täysin odottamaton menestys: pienen budjetin näytelmäfilmatisoinnilta ei ollut syytä odottaa mitään, mutta sepä kolehtoi karvan verran vajaat 200 000 katsojaa. Lämmittää, että katsojat ovat vihdoinkin löytäneet Taru Mäkelän, hienon dokumentaristin ja rikollisesti laiminlyödyn Pikkusisaren ohjaajan.

Dokumentaristina Mäkelä varmaan tuntee empatiaa kilpailussa häviölle jääneitä dokumentaristikollegoitaan kohtaan. Sillä dokumentit ovat todella ottaneet pataan. Kovin odotuksin ladattu Kovasikajuttu on myynyt hiukan alle 13 000 lippua, mikä perinteisesti olisi dokumentille hyvä tulos, mutta tekijöillä oli täysi syy odottaa jotain enemmän, Reindeerspottingin (n. 63 000 katsojaa) veroista menestystä. Ovathan leffasta olleet innoissaan ihan kaikki. Ilmeisesti sex, no drugs & rock'n'roll on huonompi kaava kuin no sex, lots of drugs & no rock'n'roll. Vielä huonommin kävi vielä paremmalle elokuvalle, Katja Gauriloffin hyvin vaikuttavalle esikoiselle Säilöttyjä unelmia. 5 000 katsojaa tässä ekoaktiivisessa maassa kuulostaa vitsiltä, mutta sieltä se vaan totuus katsoo silmästä silmään. Suoraan poliittisesti kantaa ottavan Punaisen metsän hotellin on nähnyt vain reilut 1 600 ihmistä. Mutta yhtään tippaa ymmärrystä ei herunut Anssi Mänttärin mainiolle fiktiolle Saunavieras. Koska sen katsojia on vain 119, voisimme kenties perustaa kerhon? T-paidan rintapuolella voisi lukea "Näin Saunavieraan" ja rintapuolella "Jalo Rautakallio fan club". Tosin katsojamäärä epäilemättä kaksinkertaistuu ensi viikon Sodankylän esityksen/esitysten myötä. Tuleepahan enemmän menekkiä paidoille...

Ulkomaisista elokuvista ei muuta kuin yksi hupaisa huomio. The Avengers on ollut jättiläismäinen hitti kaikkialla muualla - paitsi Suomessa. Marvel-elokuva, jonka edellä kaikkien aikojen hittilistalla ovat enää Avatar ja Titanic, on myynyt vain 106 000 lippua eikä viikkomyynti ole muutamaa tuhatta enempää. Mitä tälle "maailman toiseksi amerikkalaisimmalle maalle" on tapahtunut?..

Satu parhaasta mahdollisesta maailmasta - Le Havren lopetus

Le Havre on anomalia nykypäivän taide-elokuvassa, sillä sen moottorina ei toimi katkeruus, ironia, sardonisuus, inhorealismi tai suorastaan julmuus, vaan hyväsydämisyys; piirre, joka yleensä ajaa romanttisia komedioita tai perheviihdykkeitä, on tässä valjastettu eurooppalaisen taide-elokuvan tradition vetojuhdaksi. Akateemikko Aki Kaurismäki on tehnyt sekä epä-bressonilaisimman elokuvansa sitten Leningrad Cowboysin seikkailujen että täydellisen antiteesin edelliselle teokselleen Laitakaupungin valot, joka oli ohjaajan pessimistisimpiä maailmanvisioita. Syrjäytyneisyyden kalsan viileyden tilalle on Le Havressa astunut lämpö, aurinko ja rakkaus. Kovin epämuodikasta cineasti-piireissä.

Samalla rykäisyllä Kaurismäki vaihtaa totuttua näkökulmaansa. Yksilöiden välisen kanssakäymisen muodostamasta pienoismaailmasta siirrytään Le Havren myötä laajempaan näkymään yhteiskunnan ja sen sisällä toimivien pienyhteisöjen välisestä kitkasta. Tuloksena saamme nähtäväksemme poleemisinta kaurismäkeä Hesarin mielipidesivujen tällä puolen.

Kaurismäen tarina työttömästä kengänkiillottajasta auttamassa pakolaispoikaa pääsemään kiinni uuden elämän syrjään salakuljettamalla tämä kalastusveneessä Englannin kanaalin yli Lontooseen on yksinkertaistettu naiiviuden rajalle saakka. Kaurismäen sympatiat ovat absoluuttisesti miehen ja pojan puolella ja lakeja toimeenpanevia poliiseja vastaan. Kaurismäki ei esitä rahtuakaan kritiikkiä vähäosaisia sankareitaan kohtaan, jotka yhteiskunnan silmissä ovat rikollisia. Kuitenkaan hän ei tahdo esittää elokuvansa esimerkin kautta kaikenkattavaa ratkaisua pakolaisvirtaan. Sen sijaan Kaurismäki toteaa, että jokainen tapaus tulisi nähdä omana yksilöllisenä tarinanaan, joista kullekin tulisi löytää oma ratkaisunsa. Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnalla ei ole varoja eikä tahtoa näin vaativaan työhön. Le Havre on yksi näistä tarinoista eivätkä sen osalliset ansaitse tuomiota.

Tämä näkemys saattaa selittää Le Havren lopetuksen, joka on elokuvan ylivoimaisesti eniten kritiikkiä herättänyt jakso. Siinä Marcel Marxin elokuvan alussa lääkäreiltä kuolemantuomion saanut Arletty-vaimo (jonka nimi tuo mukaan assosiaation paratiisin lapsista) kokee täydellisen ihmeparannuksen heti sen jälkeen, kun pikku pakolainen on saatettu matkaan pois Ranskan rannikolta.

Lopetuksen voi lukea ainakin kolmella tavalla.

Yksi. Kyseessä on suuressa pelastusoperaatiossaan onnistuneen, vaimonsa ikävöinnistä hetkellisesti ajatuksensa muualle suorineen Marcelin uni matkalla sairaalaan kohtaamaan varmat suru-uutiset.

Kaksi. Lopetus on mitä on. Lapsellisuuteen sortuneen humanistin löysä ja voimaton hymy yleisölleen.

Kolme. Koko teoksen toivekuvamaisuuden alleviivaus, ironinen kommentti siitä, että edeltävät tapahtumat ovat mahdollisia vain maailmassa, jossa ihmeparantumisia tapahtuu. Että humaanisuus on siinä määrin kadonnut eurooppalaisesta ajatusmaailmasta, että pikku pakolainen ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa - lehmätkin lentäis, vaimotkin paranis tuosta vaan.

Henkilökohtaisesti pidän eniten viimeksimainitusta ajatuksesta, ja katson tätä suloista, lapsenomaista elokuvaa sen kautta. Mutta keskimääräistä kriittisempi mieli on taipuvainen arvostelemaan Kaurismäkeä siitä, että hän jättää eteemme näin monta mahdollisuutta valitsematta itse selkeästi niistä yhtäkään.

Aki Kaurismäen päätöiden joukkoon ei Le Havre nouse, mutta onneksi se on - jälleen kerran - niin hyvin rakennettu, että sitä katsoo enemmän kuin mielikseen. Kaurismäen hienoksi kouliintunut visuaalinen silmä tuottaa aitoa fotogeenistä värielokuvaa, jonka hehkuvissa, viisikymmentälukulaisissa väreissä kelluu kuin kesäisessä Välimeressä. Toisaalta hahmotuksessa on René Clairin Haaveiden kujan makua ja hajua. Näyttelijät ovat upeita. André Wilms ei ollut näin hyvä Juhassa, ei edes Boheemielämässä - konkarin presenssi, kasvot ja taidot kannattelevat kaurismäkeläiseksi epätavallisen puheliasta elokuvaa vähintään yhtä paljon kuin Kaurismäen ja Timo Salmisen kamera. Wilms ja helisevä Kati Outinen näyttävät aidoilta merituulen ja auringon piiskaamilta keski-ikäisiltä työläisiltä kuin ei juuri missään toisessa elokuvassa. Ja Le Havren voisi katsoa uudestaan esimerkiksi keskittyen pelkästään Elina Salon tai Jean-Pierre Darroussinin esiintymiseen.

Neljännesvuosisadan takaisessa Arielissa satama merkitsi melankolista porttia, josta avautui tie pakoon vihamielisestä maailmasta toiseen, tuntemattomaan ja hyvin mahdollisesti yhtä lohduttomaan maailmaan. Le Havressakin satama symboloi pakoa, mutta tällä kertaa myös mahdollisuutta - kohti paljon valoisampaa tulevaisuutta. Liekö perusteetonta optimismia? Vai vieläkö kirsikkapuut saavat puhjeta kukkaan?