MOV: Dokumentit floppasivat alkuvuodesta

Suomalaiset ovat käyneet katsomassa kotimaisia elokuvia jo nyt enemmän kuin koko viime vuoden aikana, lippuja on myyty yli 1,3 miljoonaa kappaletta. Tieto tuntuu yllättävältä, sillä uusinta Risto Räppääjä -rahastusta (yli 292 000 katsojaa) lukuunottamatta mitään megahittejä ei alkuvuoden julkaistuista löydy. Mutta ilmeisesti elokuvat ovatkin keränneet katsojia edellisvuotta tasaisemmin. Eli kaikilla on mennyt yhtä huonosti.

No ei, onhan Le Havren noin 130 000 myytyä lippua hyvä, vaikkei ilmiömäinen menestys. Sen sijaan kalliin Iron Skyn porhallus näyttäisi katkenneen huonoa sanaa levittäneeseen viidakkorummutukseen ja 178 000 katsojaan sopii olla enemmän kuin tyytyväinen. Oikeudenmukaisuuden toteutumista edustaa Varaston täysin odottamaton menestys: pienen budjetin näytelmäfilmatisoinnilta ei ollut syytä odottaa mitään, mutta sepä kolehtoi karvan verran vajaat 200 000 katsojaa. Lämmittää, että katsojat ovat vihdoinkin löytäneet Taru Mäkelän, hienon dokumentaristin ja rikollisesti laiminlyödyn Pikkusisaren ohjaajan.

Dokumentaristina Mäkelä varmaan tuntee empatiaa kilpailussa häviölle jääneitä dokumentaristikollegoitaan kohtaan. Sillä dokumentit ovat todella ottaneet pataan. Kovin odotuksin ladattu Kovasikajuttu on myynyt hiukan alle 13 000 lippua, mikä perinteisesti olisi dokumentille hyvä tulos, mutta tekijöillä oli täysi syy odottaa jotain enemmän, Reindeerspottingin (n. 63 000 katsojaa) veroista menestystä. Ovathan leffasta olleet innoissaan ihan kaikki. Ilmeisesti sex, no drugs & rock'n'roll on huonompi kaava kuin no sex, lots of drugs & no rock'n'roll. Vielä huonommin kävi vielä paremmalle elokuvalle, Katja Gauriloffin hyvin vaikuttavalle esikoiselle Säilöttyjä unelmia. 5 000 katsojaa tässä ekoaktiivisessa maassa kuulostaa vitsiltä, mutta sieltä se vaan totuus katsoo silmästä silmään. Suoraan poliittisesti kantaa ottavan Punaisen metsän hotellin on nähnyt vain reilut 1 600 ihmistä. Mutta yhtään tippaa ymmärrystä ei herunut Anssi Mänttärin mainiolle fiktiolle Saunavieras. Koska sen katsojia on vain 119, voisimme kenties perustaa kerhon? T-paidan rintapuolella voisi lukea "Näin Saunavieraan" ja rintapuolella "Jalo Rautakallio fan club". Tosin katsojamäärä epäilemättä kaksinkertaistuu ensi viikon Sodankylän esityksen/esitysten myötä. Tuleepahan enemmän menekkiä paidoille...

Ulkomaisista elokuvista ei muuta kuin yksi hupaisa huomio. The Avengers on ollut jättiläismäinen hitti kaikkialla muualla - paitsi Suomessa. Marvel-elokuva, jonka edellä kaikkien aikojen hittilistalla ovat enää Avatar ja Titanic, on myynyt vain 106 000 lippua eikä viikkomyynti ole muutamaa tuhatta enempää. Mitä tälle "maailman toiseksi amerikkalaisimmalle maalle" on tapahtunut?..

Naisvihaajan muotokuva: Anssi Mänttärin Saunavieras

Saunavieraan hienous ei kumpua sen elokuvallisuudesta, näyttelijätöiden rehevyydestä, ei edes kertomuksen jännitteistä, vaan siitä, että se on väärentämättömästi Anssi Mänttärin elokuva.

Näinä aikoina (joskaan "ajat" eivät välttämättä ole muuttuneet sen kummemmiksi vuosikymmeniin), jolloin valkokankaan hehkussa on yleensä tyytyminen anonyymiin, mutta siististi ja mukavasti rullavaan viihteeseen, persoonallinen filmi erottuu joukosta ja muistuttaa jo silkassa harvinaisuudessaan likeisesti taideteosta. Saunavieras on tällainen, sillä vain Anssi Mänttäri olisi voinut tehdä tämän elokuvan. Oikeutetusti hän allekirjoittaakin sen isoin kirjaimin.

Saunavieraalla on vain yksi tekijä, jolla on paljon avustajia. Tämän vuoksi sen "ääni" erottuu kaikista muista. Sekään ei merkitsisi mitään, jos äänen takaa ei löytyisi sanottavaa. Käsiteltäköön teoksen silmäänpistäviä puutteita myöhemmin, mutta Saunavieraasta löytyy tuskin vuorosanaa tai kameranliikettä, joka ei punoutuisi tarpeellisena kokonaisuuteen. Siksi se vetää mukaansa hämmästyttävästi vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta.

Niin kuin Mänttärin elokuvat aina, Saunavieraskin on ihmistutkielma. Parissakymmenessä näytelmäelokuvassaan Mänttäri on ehtinyt jo luonnostella melkoisen rikkaan katraan tunnistettavia tyyppejä ympäriltämme, mutta ei mitään niin holtittomasti itsekeskeisyydessään rypevää kuin Lappiin kelomökilleen paennut menestyskirjailija Jalo Rautakallio - upea nimi vastaa upeaa hahmoa. Rautakallio on niitä öykkäreitä, jotka oikeuttavat ylemmyytensä toisten edessä lahjakkuudellaan, älyllään ja menestyksellään ja väärinkäyttävät kaikkia kolmea. Syväkerroksista Mänttäri kaivaa esiin epäonnistujan, joka ei urallaan ole yltänyt nuorempana hellimiinsä ideaaleihin ja on purkanut riittämättömyyden tunnettaan niillä perinteisillä tavoilla, jotka ovat kariuttaneet kaikki ihmissuhteet. Löytäessämme Rautakallion elämänvaiheesta, jossa keski-ikä on juuri taittumassa vanhuuteen, kirjailija ruokkii viinalla vimmaisesti libidonsa viimeliekkejä heijastaen patoumansa siekailemattomana misogyniana.

Mänttärin skarpissa käsikirjoituksessa - joka sivumennen sanottuna lienee tekijänsä paras sitten Palkkasoturin, ja jonka rinnalla muut aikamme kotimaiset skenaariot näyttäytyvät "täyn' ääntä, vimmaa, vaan tarkoitusta vailla" - Rautakallion vastapeluriksi ilmaantuu otsikon roolin täyttävä geologi, joka peilaa passiivisuudellaan kirjailijan yliampuvaa egoa. Alkaa tunteella käsitelty keskusteludraama, joka sisältää psykologisen trillerin potentiaalin tavalla, jonka autenttisuutta ei olla tavoitettu missään aikoihin: Saunavieras on jännittävä ja kiinnostava ilman, että se käyttää hyväksi genre-elokuvan kaavioita.

Saunavieraassa kiroillaan ja mäyhätään estoitta, mutta ohjaajan kosketuksesta johtuen ei nyt sorruta peripohjolalaiseen huutamisen teatteriin. Kankaalla vaikuttaa kaksi voimahahmoa, kaksi näyttelijää, Jone Takamäki ja Kari Väänänen, joiden välinen kommunikointi pysyy aina asiassa välittäen uskottavia tunteita ja kriittisen yhteiskuntanäkemyksen, jonka kanssa katsojakin kykenee istuimellaan mielekkääseen keskusteluun.

Saunavieraan dynamona toimivan Kari Väänäsen lahjakkuutta ei ole asetettu kyseenalaiseksi enää vuosikymmeniin, mutta syystä tai toisesta hän ei elokuvanäyttelijänä ole ollut kiinnostava pitkään aikaan. Nyt kaikki muuttuu. Jalo Rautakallio on tour de force. Väänänen repii kirjailijamäntin kliseen rajoilta mahtaviin ulottuvuuksiin. Ehkä roolin upeus on suoraa perua siitä, että Mänttäri kirjoitti hahmon suoraan Väänäselle, ehkä syy on muualla - kunnia kuuluu joka tapauksessa loistavalle näyttelijälle. Tässä ollaan tekemisissä näyttelijän perustehtävän kanssa, tuoda päivänvaloon ympärillämme hyöriviä tyyppejä, joista asuttamamme yhteisö muodostuu, ja auttaa ymmärtämään, mitkä näiden (eli meidän) syyt ja seuraukset tässä yhteisessä kaaoksessamme ovat. Väänäsen tyhjentävä esitys sallii kurkistaa tiettyihin patologisiin piirteisiin, jotka hiekoittavat oravanpyörämme rattaita - mutta tuovat siihen myös lisäväriä.

Saunavieras jatkaa sitä luontevasti keskustelevaa elokuvaa, mistä Mänttäri tunnetaan. Kaikki syntyy kohtaamisissa, ajatusten siirrossa, mistä kasvaa säiemäisesti elokuvantekijän oma kuva maailmasta. Sen kanssa voi sitten väitellä ja purnata, joka tapauksessa siihen voi ottaa osaa. Jos tämä elokuvan sisällöksi kutsumamme aines jättää kylmäksi, on elokuvantekijä epäonnistunut yrityksessään tavoittaa katsojan eikä elokuvaa pelasta mikään. Jos sitä taas pitää kiinnostavana, paljastuu Saunavieras kaiken muun lisäksi hyvin hauskaksi elokuvaksi. Rautakallion lataukset - etenkin naissukupuolta kohti - ovat usein aika huikean katkeraa tulitusta, höystettynä tarvittaessa vaikka Einari Vuorelan säkein. Mänttäriinsä perehtyneitä puolestaan palkitaan maukkailla sisäpiirin vitseillä: maallisen mammonan ja menestyksen kroonisesti karttama ohjaaja nähdään yhden kohtauksen verran "vuorineuvoksena, yhtenä tämän maan rikkaimmista miehistä"...

Paljon on Saunavieraan yhteydessä puhuttu sen toteutuksen kömpelyydestä. Elokuvaa on milloin haukuttu, milloin moitittu huonosti kuvatuksi ja ohjatuksi, ylipäätään huonosti tehdyksi. Kritiikillä on oikeutuksensa. Mutta elokuvan puutteet eivät liity tarkkaan ottaen sen ohjaukseen eivätkä kuvaukseen.

Saunavieraan kuvauksessa on muutama kömpelösti tärähtelevä ajo (ehkäpä 12 kuvauspäivää olivat hiukan niukat...), mutta muuten kamera tekee juuri sen, mitä Mänttärin elokuva vaatii: yksinkertaisimmista mahdollisista asemista se sallii kuvattavien hahmojen/näyttelijöiden hengittää ja asettua osaksi tilaa, jonka jakavat katsojien kanssa. Saunavieraassa tämä on erityisen tärkeää, koska näyttelijät liikkuvat pitkiä aikoja dokumentaarisessa alastomuuden tilassa. Mänttärin pelkistetty lähestymistapa sallii heidän säilyttää arvokkuutensa ja tehdä roolia. Tämä liittyy siten myös ohjaukseen.

Ongelma onkin kuvanlaatu. Saunavieras näyttää kotivideomaiselta, mutta siitä ei pidä syyttää ensi sijassa kuvaajaa - ohjaaja kantaa tietenkin osan vastuusta -, vaan jälkituotannosta vastaavia. Saunavieras asettaa koko ajan vellovan keskustelun digitaalisesta elokuvasta vielä uuteen näkökulmaan, sillä sen yhteydessä ei voi puhua mielekkäästi siitä, miten "digiprojektio on filmin kalpea xerox-kopio": jälki on liian kömpelöä. Mutta miten asettaa tämä muutoin nautittava, älykäs ja hauska elokuva perspektiiviin? Vastaus saapuu tämän artikkelin kirjoittamisen aikana. Teattereihin saapuu amerikkalainen Haywire, paljon korkeamman profiilin elokuva, joka Saunavieraan lailla ei ole käynyt läpi millin vertaa fotokemiallista prosessia. Ja katso! missään olennaisessa mielessä se ei näytä yhtään Saunavierasta paremmalta. Toki siinä on enemmän värisävyjä, kamera liikkuu vinhemmin, jälkikäsittely näyttää siloitellummalta - mutta yhtä kaikki Haywire näyttää aivan yhtä häiritsevästi luonnottoman videolta kuin tuhat kertaa halvempi Saunavieras. Vain tämä vaikutelma on olennainen. Eikä Haywirella ole muussa mielessä yhtä kiinnostavaa annettavaa kuin Saunavieraalla. Jos siis Saunavieras näyttää "epäelokuvalliselta" - tarpeettomassakin määrin - ei syy ole sen tekijöissä, vaan ajan muuttuvissa käytännöissä, jotka repivät elokuvan alkuperäistä hohdetta kaikkialta minne kyntensä yltävät.

Näissä oloissa syntyneeksi elokuvaksi Saunavieras on kunniallisempi ja kestävämpi saavutus kuin ylivoimainen valtaosa multiplexien nykytarjonnasta. Ja vain yksi luku Anssi Mänttärin vähintäänkin ainutlaatuiseksi luonnehdittavalla uralla, jonka seuraavista luvuista on jo kolme (!) viittä vaille valmiita.

Tarkastaja, ulkopuolisuuden komedia: Anssi Mänttärin haastattelu

24.6.2011

Joka ikinen sielu, joka on käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla katsomassa filmin tai käynyt sen jälkeen romanttiseen kohtaamiseen Kitisenjoen rannalla tai filmin sijasta juonut itsensä känniin yöttömässä yössä, on kiitollisuudenvelassa Anssi Mänttärille. Parinkymmenen koko illan elokuvan ohjaaja ja aito suomalainen auteur on myös maailman pohjoisimman elokuvafestivaalin ideoija. Midnight Sun Film Festival 2011 toimi Mänttärin uusimman työn, Tarkastajan, maailmanensi-illan näyttämönä. Keskustelin nähdystä ohjaajan kanssa.

Anton Asikainen: Tarkastaja sai ensi-esityksensä teatteri Lapinsuussa torstai-iltana kello 23.15 loppuunmyydylle salille. Odotitko sellaista?
Anssi Mänttäri: En, en odottanut.
AA: Tarkastajanhan näki siinä yhdessä näytöksessä melkein enemmän ihmisiä kuin edellisen elokuvasi yhteensä!

Tähän Mänttärin vastaus on raikuva nauru. Elokuvantekijä on hyvin tietoinen asemastaan valtavirran reunamilla integriteettinsä säilyttäneenä anomaliana kollegoidensa joukossa.

AA: Sanoit ensi-illassa, että nyt tyylilaji valitsi aiheen.
AM: Yleensä asia on päinvastoin: aihe määrää tyylilajin. Mutta nyt päätinkin tehdä surrealistisen elokuvan, mikä määritti aiheen.
AA: Surrealistisen vai absurdin?
AM: No, tällaiset määrittelyt ovat sivuseikka. Tarkastaja lähti liikkeelle surrealistisena kertomuksena, mutta kirjoittamisen aikana se on kenties muuttunut joksikin muuksi.
AA: Siinä tuntuu tiettyjen kirjailijoiden vaikutus. Kafka on selviö, mutta entä esimerkiksi Gogol?
AM: Mä huomasin vasta kirjoittamisen jälkeen, että siinä on Kafkaa. Kirjoittaessa en ajatellut vaikutteita. Ja Gogolilta olen lukenut vain Kuolleet sielut hirveän kauan aikaa sitten. Viihdyn kyllä Venäjällä ja olen jonkinmoinen venäläisen kulttuurin fani, että ehkä se tuntuu sitten tahtomatta. Tarkastaja on kirjoitettu kerran lävitse ja siihen on  myöhemmin lisätty vain pari kohtausta, joista yksi on Aake Kallialan jakso. Tarina Francis Baconin kuolemasta on myös lisäys.
AA: Tarkastajassa on kohtaus, jossa Niko Saarela soittaa firmaan ja joutuu ikuiseen puhelinautomaattikierteeseen. Se on hieno esimerkki sellaisesta havaintojen tekemisestä, mihin ei muualla suomalaisessa elokuvassa törmää, ja ihmettelen, mistä se johtuu.
AM: Mä luulen, että se johtuu tuottajavetoisuudesta suomalaisessa elokuvassa. Siitä, että ohjaajat eivät enää valitse aiheitaan, vaan ne annetaan tuottajan taholta. Huomasitko muuten, kuka se puhelinpalvelun ääni oli?
AA: En...
AM: Minä! Ja mistä sen nuotin oppii? Sen: "Jos sinulla on laskutusasiaa, paina yksi..." Se on aina sama joka paikassa.

Tarkastaja ei ole missään perinteisessä mielessä "hyvä" elokuva so. se ei vastaa meille opetettuja nykyaikaisia standardeja: se vaikuttaa kovin vähän virtuoosimaisesti kuvatulta, sen näytteleminen tuntuu vanhanaikaiselta jne. Teknisten mittapuiden sijaan Tarkastaja on mitä suurimmassa määrin hyvä elokuva moraalisella ja ideologisella tasolla. Se tuntuu sillä tavalla aidolta ja peittelemättömältä, miltä suomalainen nykyelokuva ei tunnu. Sodankylän täyden salin Mänttärin absurdi komedia sai pidäkkeettömästi raikumaan naurusta.

AA: Tarkastaja on sellainen harvinainen elokuva, josta tietää, että se ei avaudu pelkästään käsikirjoituksen lukemalla, vaan ohjausprosessi merkitsee kaikkea.
AM: Kyllä. Siksi onkin ihmeellistä, että Elokuvasäätiössä hankkeita rahoitetaan nykyään pelkästään käsikirjoituksen perusteella. Ei tiedetä minkälaiset ihmiset sen käsikirjoituksen kuvaavat.
AA: Elokuvan tarkastaja selvittää vakuutuspetokseksi epäiltyä juttua ja kiertää jututtamassa asiaan liittyviä ihmisiä. Nämä haastateltavat muodostavat oman retkensä tuttujen kasvojen keskellä (mm. Aake Kalliala, Tom Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Antti Litja, Mats Långbacka, Leena Uotila, Matti Onnismaa). Se on melkoinen kavalkadi muiden näyttelijöiden ohella. Miten sinä teit roolituksen?
AM: Kaikki lähtivät mukaan ensi kysymällä. Pari näyttelijää perui tai korvattiin muista syistä, kuten sairastumisen vuoksi. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, nehän tietää, ettei mun leffassa tarvitse kauaa kuvauksissa olla! Tom Pöystin hahmo muuten perustuu oikeaan virkamieheen, jonka näin tv:ssä. Näyttelin sen hänelle eteen, ja Tom vei sitä siitä eteenpäin.
AA: Yksi parhaista joukossa on Anssi Mänttäri.
AM: Pyysin siihen ensiksi Heikki Peltolaa, mutta kun se ei päässyt, tein sen itse.
AA: Se on mainio kohtaus, ja olisi hauska nähdä Anssi Mänttäri näyttelemässä jonkun toisen ohjauksessa.
AM: Se olisi kiinnostavaa! Ilkka Vanteen kanssahan mulla on ollut tapana vierailla toistemme jutuissa.
AA: Tuohon kohtaukseen sisältyy myös aika paha klaffari.
AM: Tarkotat niitä silmälaseja? No, mä laitoin siihen Nikosta välikuvan, että se mun hahmo on voinut laittaa lasit siinä välissä. Sitten lopussa mä tarkoituksellisesti tuun pöytään lasit päässä ja otan ne sitten päästä.
AA: Miten sä suhtaudut klaffivirheisiin?
AM: Kyllä mä otan ne pois, mutta jos se on niin pieni, ettei sitä ensi katsomisella huomaa, niin ei se mua haittaa. Tarkastajassa on yksi kuva, jossa taustalle on jätetty "Teatterikorkeakoulu"-kilpi. Se on niitä klaffareita, joka on säästetty Törhöselle!
AA: En huomannut! Mutta mistä sä keksit Niko Saarelan (joka tekee hyvän roolin tarkastajana) pääosaan?
AM: Niko pystyy olemaan sellainen jokamies, joka rooliin tarvittiin. Niko hallitsee myös tekniikan, se ymmärtää esimerkiksi katsoa kameran suuntaan huoneesta toiseen liikkuessa, mikä helpottaa leikkausta.
AA: Oliko sillä merkitystä, että Niko Saarela on koomikko?
AM: Ei.
AA: Tarkastaja on tietysti kuva yhteiskunnasta, mutta samalla tämän yhden tyypin tarina. Elokuvan vakuutustarkastaja jää aina kaiken ulkopuolelle.
AM: Hän on liian rehellinen ja joutuu suljetuksi ulos.
AA: Mikä merkitys on Tarkastajan epätyypillisen voimakkailla väreillä kuten punaisella? Tuliko ne jälkisäädössä?
AM: Pääasiassa kuvaustilanteessa. Tarkastaja ei ole sellainen arkikuvaus kuin mun monet aikaisemmat, ja väreillä korostetaan tätä eroa. Punaisella noukitaan tyttö (Anna-Maija Tuokko), jotta katsoja kiinnittää siihen huomiota.
AA: Milloin sinä kuvasit Tarkastajan?
AM: Tammikuun puolivälissä. Käsikirjoitus syntyi joulukuun aikana ja kuvauspäiviä oli noin 16.
AA: Kerro vähän kappaleen Lumi sataa tänään ylöspäin synnystä. Se on paras kuulemani iskelmä noin kahteenkymmeneen vuoteen.
AM: Mä kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ja sanoin Askolle (Anssin veli ja elokuvien hovisäveltäjä), että tärkeintä on, että katsoja tunnistaa melodian sen eri muodoissa. Sitten Asko soitti mulle tän jutun ja mä en ollut varma: se kuulosti jotenkin tavalliselta. "Ootsä varma, että katsoja tunnistaa tän?" Asko murahti vaan: "Kyllä sen tunnistaa!" Loput säkeistöt kirjoitin Askon melodiaan.
AA: Siitä on viikko, kun mä sen kuulin, ja mä pystyn vieläkin hyräilemään sitä.
AM: Hyvä kuulla. Sehän olis hauskaa, jos joku laulaja poimisi sen tästä leffasta.