Béla Tarr saapuu Sodankylään

"Spring has gone AWOL". Tiistain taivas on maalattu isolla pensselillä harmaaksi, jota itsepintaisen hiljaisesti tiputtelee kaupungilla risteilevien kylmettyneille harteille. Se ei haittaa minua; elokuvateatterin parhaisiin puoliin kuuluu, että se pitää sisällään oman ilmastonsa, ja edessä avautuva maisemahan voi tunnetusti olla mitä tahansa. Olen telakoitunut helsinkiläisen Andorran punahehkuiselle penkille kuulemaan 27. Midnight Sun Film Festivalin ohjelmistosta. Kontrasteja riittää, kun Sodankylän keskiyön auringon elävän kuvan juhlaa esitellään tympeän ilman vallitessa kouralliselle kuulijoita; vitaalisen ja elämäniloisen festivaalin tunnelma ei sananmukaisesti tartu suomalaiskansallisen hillitystä selonteosta.

Mutta pääasia eli se, mitä Sodiksen riemuremmi on keksinyt iloksemme ensi kesäkuuksi, ei jätä kylmäksi. Tiedotustilaisuudelle vastakkaisesti nostetaan herkullisimmat annokset pöydälle ensimmäisinä.

Béla Tarr tulee Lappiin! Tämän luokan kaappaus ansaitsee tulla julistetuksi huutomerkin kanssa. Onhan puheena nykyeurooppalaisen elokuvan ihan yksinkertaisesti tärkein nimi ja ylin auktoriteetti. Lahjomattoman unkarilaisen mestarin tärkeimmät elokuvat nähdään Damnationista uran kruunanneeseen Torinon hevoseen. Valitettavasti pääteos Sátántangó osoittautuu tälläkin kerralla liian pitkäksi. Se ei paljon harmittane, kun mustavalkoisten steadycam-otosten maestro vihdoinkin istahtaa Peter von Baghin vierelle kesäkuun aamuna.

Tarrin lisäksi Sodankylän keskusteluissa nähdään näillä näkymin - eli sairastumisilta vältyttäessä - liian omaperäinen amerikkalainen auteur Alan Rudolph, Suomeen palaava legendaarinen Taina Elg sekä palvontansa ansainnut Harriet Andersson. Jokaisen uralta esitetään tärkeimpiä teoksia eli herkkua laatutietoisille. Rudolphan ei ole Robert Altmanin opissa kehittyneen tyylinsä omintakeisuuden vuoksi saanut ohjata kymmeneen vuoteen, joten Sodankylän huomionosoitus on hienostunut siirto siinäkin mielessä. Taina Elg puolestaan merkitsee ainutlaatuista linkkiä suomalaisen ja amerikkalaisen elokuvan välillä, ja Harriet Andersson on se esimerkki, josta pohjoiseen syntyneet näyttelijänalut imevät oppia vielä tänäänkin.

Perinteisen rikkaasta elokuvaohjelmistosta nousevat esiin poimituiksi kuin itsestään Yrjänä Sauroksen ja Mikko Perkoilan säestämä Auringonnousu sekä Chantal Akermanin ja Dardennen veljesten uusimmat elokuvat. Turkin elokuvan keihäänkärjen Nuri Bilge Ceylanin loistava Once Upon A Time In Anatolia nähdään monen, monen festivaalin perään yöttömässä yössäkin. Eikä Harriet Anderssonin tarvitse tuntea oloaan maattomaksi, sillä naapurimaasta saapuvat myös Ruben Östlund ja Axel Petersén. Kotimaiseksi erikoisuudeksi on keksitty juna-aiheisten elokuvien sarja.

Mutta uuden elokuvan osastossa yksi löytö on kuitenkin ylitse muiden. Nyt tarkkana: Kenneth Lonerganin Margaret saapuu Suomen rajojen sisäpuolelle. Tämä teos on kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana myyttisyyttä lähenteleviin mittoihin. Jo vuonna 2006 valmistunut kaksi ja puolituntinen leffa pysyi itsepintaisesti sitä julkaisukelvottomana pitävän studion hyllyllä aina viime syksyyn asti, jolloin se alkoi saada esityksiä Britanniassa - ja kommentit sen nähneiltä alkoivat ylittää erilaisia ylisanojen maailmanennätyksiä. Tässä esimerkki.

Béla Tarrissa olisi yksin riittävästi syytä elokuvahullulle rikkoa parisuhde, irtisanoutua töistä ja matkustaa napapiirin pohjoispuolelle, mutta Sodiksen kokkien lisukkeet näyttävät heidän jatkavan erinomaisen viime vuoden tasolla.

Myöhemmin tiedotustilaisuuden jälkeen tomaattikeittoni viereen istahtaa sorja, tummatukkainen nainen, jonka täydellisesti kaareutuvat kulmakarvat koristavat lämpimiä, virheettömän symmetrisiä kasvoja, joiden muisto on lähtenyt monien Sodankylän vieraiden mukana kauas Suomesta. Hän on Milja Mikkola, jonka festivaalikokemus pohjoisesta yltää viidentoista vuoden varrelle. Seitsemän viimeistä niistä hän on toiminut festivaalin ohjelmistosihteerinä.

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistosihteeri Milja Mikkola, miltä tuntuu tämän ensimmäisen tiedotustilaisuuden jälkeen?

Hyvä mieli, kun vieraatkin saatiin varmistettua ajoissa.

Tuleeko tänä vuonna mykkäennakkoa Bio Rexiin?

Ei tule.

Mutta Béla Tarr tulee. Miten te siinä onnistuitte?

Legendahan pitää eli kukaan ei ole vielä kieltäytynyt Sodankylän kutsusta. Aiempina vuosina Tarrilla vain on ollut aikatauluongelmia. Mutta nyt koitti oikea aika. Ehkä Tarrilla on nyt enemmän aikaa, kun hän on luopunut elokuvanteosta ja on perustamassa elokuvakoulua Kroatiaan.

Esitätte myös Kenneth Lonerganin Margaretin. Saitteko sen noin vaan ilman ongelmia?

(Pudistaa päätään.) Sillähän ei ole vieläkään levittäjää Euroopassa. Sen saaminen vaati kyllä työtä.

Missä kunnossa 27-vuotias Sodis on ja miten ensi kesä vertautuu viime kesään?

Viime kesähän meni huippuhyvin, ja jo tämän vuoden vieraiden valossakin luulen, että tulee samanveroiset festivaalit. Sekin lisää tasoa, että näytämme taas paljon filmiä, esimerkiksi melkein kaikki uutuusleffatkin tulevat filmikopioilta.

Jos Sodis olisi 27-vuotias ihminen, näyttäisikö hän ikäiseltään?

(Nauraa.) Tiukka kysymys. Miltä 27-vuotias näyttää... Täytyy miettiä!

Kiitos haastattelusta. Hyvää syntymäpäivää, Milja.

Tarkastaja, ulkopuolisuuden komedia: Anssi Mänttärin haastattelu

24.6.2011

Joka ikinen sielu, joka on käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla katsomassa filmin tai käynyt sen jälkeen romanttiseen kohtaamiseen Kitisenjoen rannalla tai filmin sijasta juonut itsensä känniin yöttömässä yössä, on kiitollisuudenvelassa Anssi Mänttärille. Parinkymmenen koko illan elokuvan ohjaaja ja aito suomalainen auteur on myös maailman pohjoisimman elokuvafestivaalin ideoija. Midnight Sun Film Festival 2011 toimi Mänttärin uusimman työn, Tarkastajan, maailmanensi-illan näyttämönä. Keskustelin nähdystä ohjaajan kanssa.

Anton Asikainen: Tarkastaja sai ensi-esityksensä teatteri Lapinsuussa torstai-iltana kello 23.15 loppuunmyydylle salille. Odotitko sellaista?
Anssi Mänttäri: En, en odottanut.
AA: Tarkastajanhan näki siinä yhdessä näytöksessä melkein enemmän ihmisiä kuin edellisen elokuvasi yhteensä!

Tähän Mänttärin vastaus on raikuva nauru. Elokuvantekijä on hyvin tietoinen asemastaan valtavirran reunamilla integriteettinsä säilyttäneenä anomaliana kollegoidensa joukossa.

AA: Sanoit ensi-illassa, että nyt tyylilaji valitsi aiheen.
AM: Yleensä asia on päinvastoin: aihe määrää tyylilajin. Mutta nyt päätinkin tehdä surrealistisen elokuvan, mikä määritti aiheen.
AA: Surrealistisen vai absurdin?
AM: No, tällaiset määrittelyt ovat sivuseikka. Tarkastaja lähti liikkeelle surrealistisena kertomuksena, mutta kirjoittamisen aikana se on kenties muuttunut joksikin muuksi.
AA: Siinä tuntuu tiettyjen kirjailijoiden vaikutus. Kafka on selviö, mutta entä esimerkiksi Gogol?
AM: Mä huomasin vasta kirjoittamisen jälkeen, että siinä on Kafkaa. Kirjoittaessa en ajatellut vaikutteita. Ja Gogolilta olen lukenut vain Kuolleet sielut hirveän kauan aikaa sitten. Viihdyn kyllä Venäjällä ja olen jonkinmoinen venäläisen kulttuurin fani, että ehkä se tuntuu sitten tahtomatta. Tarkastaja on kirjoitettu kerran lävitse ja siihen on  myöhemmin lisätty vain pari kohtausta, joista yksi on Aake Kallialan jakso. Tarina Francis Baconin kuolemasta on myös lisäys.
AA: Tarkastajassa on kohtaus, jossa Niko Saarela soittaa firmaan ja joutuu ikuiseen puhelinautomaattikierteeseen. Se on hieno esimerkki sellaisesta havaintojen tekemisestä, mihin ei muualla suomalaisessa elokuvassa törmää, ja ihmettelen, mistä se johtuu.
AM: Mä luulen, että se johtuu tuottajavetoisuudesta suomalaisessa elokuvassa. Siitä, että ohjaajat eivät enää valitse aiheitaan, vaan ne annetaan tuottajan taholta. Huomasitko muuten, kuka se puhelinpalvelun ääni oli?
AA: En...
AM: Minä! Ja mistä sen nuotin oppii? Sen: "Jos sinulla on laskutusasiaa, paina yksi..." Se on aina sama joka paikassa.

Tarkastaja ei ole missään perinteisessä mielessä "hyvä" elokuva so. se ei vastaa meille opetettuja nykyaikaisia standardeja: se vaikuttaa kovin vähän virtuoosimaisesti kuvatulta, sen näytteleminen tuntuu vanhanaikaiselta jne. Teknisten mittapuiden sijaan Tarkastaja on mitä suurimmassa määrin hyvä elokuva moraalisella ja ideologisella tasolla. Se tuntuu sillä tavalla aidolta ja peittelemättömältä, miltä suomalainen nykyelokuva ei tunnu. Sodankylän täyden salin Mänttärin absurdi komedia sai pidäkkeettömästi raikumaan naurusta.

AA: Tarkastaja on sellainen harvinainen elokuva, josta tietää, että se ei avaudu pelkästään käsikirjoituksen lukemalla, vaan ohjausprosessi merkitsee kaikkea.
AM: Kyllä. Siksi onkin ihmeellistä, että Elokuvasäätiössä hankkeita rahoitetaan nykyään pelkästään käsikirjoituksen perusteella. Ei tiedetä minkälaiset ihmiset sen käsikirjoituksen kuvaavat.
AA: Elokuvan tarkastaja selvittää vakuutuspetokseksi epäiltyä juttua ja kiertää jututtamassa asiaan liittyviä ihmisiä. Nämä haastateltavat muodostavat oman retkensä tuttujen kasvojen keskellä (mm. Aake Kalliala, Tom Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Antti Litja, Mats Långbacka, Leena Uotila, Matti Onnismaa). Se on melkoinen kavalkadi muiden näyttelijöiden ohella. Miten sinä teit roolituksen?
AM: Kaikki lähtivät mukaan ensi kysymällä. Pari näyttelijää perui tai korvattiin muista syistä, kuten sairastumisen vuoksi. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, nehän tietää, ettei mun leffassa tarvitse kauaa kuvauksissa olla! Tom Pöystin hahmo muuten perustuu oikeaan virkamieheen, jonka näin tv:ssä. Näyttelin sen hänelle eteen, ja Tom vei sitä siitä eteenpäin.
AA: Yksi parhaista joukossa on Anssi Mänttäri.
AM: Pyysin siihen ensiksi Heikki Peltolaa, mutta kun se ei päässyt, tein sen itse.
AA: Se on mainio kohtaus, ja olisi hauska nähdä Anssi Mänttäri näyttelemässä jonkun toisen ohjauksessa.
AM: Se olisi kiinnostavaa! Ilkka Vanteen kanssahan mulla on ollut tapana vierailla toistemme jutuissa.
AA: Tuohon kohtaukseen sisältyy myös aika paha klaffari.
AM: Tarkotat niitä silmälaseja? No, mä laitoin siihen Nikosta välikuvan, että se mun hahmo on voinut laittaa lasit siinä välissä. Sitten lopussa mä tarkoituksellisesti tuun pöytään lasit päässä ja otan ne sitten päästä.
AA: Miten sä suhtaudut klaffivirheisiin?
AM: Kyllä mä otan ne pois, mutta jos se on niin pieni, ettei sitä ensi katsomisella huomaa, niin ei se mua haittaa. Tarkastajassa on yksi kuva, jossa taustalle on jätetty "Teatterikorkeakoulu"-kilpi. Se on niitä klaffareita, joka on säästetty Törhöselle!
AA: En huomannut! Mutta mistä sä keksit Niko Saarelan (joka tekee hyvän roolin tarkastajana) pääosaan?
AM: Niko pystyy olemaan sellainen jokamies, joka rooliin tarvittiin. Niko hallitsee myös tekniikan, se ymmärtää esimerkiksi katsoa kameran suuntaan huoneesta toiseen liikkuessa, mikä helpottaa leikkausta.
AA: Oliko sillä merkitystä, että Niko Saarela on koomikko?
AM: Ei.
AA: Tarkastaja on tietysti kuva yhteiskunnasta, mutta samalla tämän yhden tyypin tarina. Elokuvan vakuutustarkastaja jää aina kaiken ulkopuolelle.
AM: Hän on liian rehellinen ja joutuu suljetuksi ulos.
AA: Mikä merkitys on Tarkastajan epätyypillisen voimakkailla väreillä kuten punaisella? Tuliko ne jälkisäädössä?
AM: Pääasiassa kuvaustilanteessa. Tarkastaja ei ole sellainen arkikuvaus kuin mun monet aikaisemmat, ja väreillä korostetaan tätä eroa. Punaisella noukitaan tyttö (Anna-Maija Tuokko), jotta katsoja kiinnittää siihen huomiota.
AA: Milloin sinä kuvasit Tarkastajan?
AM: Tammikuun puolivälissä. Käsikirjoitus syntyi joulukuun aikana ja kuvauspäiviä oli noin 16.
AA: Kerro vähän kappaleen Lumi sataa tänään ylöspäin synnystä. Se on paras kuulemani iskelmä noin kahteenkymmeneen vuoteen.
AM: Mä kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ja sanoin Askolle (Anssin veli ja elokuvien hovisäveltäjä), että tärkeintä on, että katsoja tunnistaa melodian sen eri muodoissa. Sitten Asko soitti mulle tän jutun ja mä en ollut varma: se kuulosti jotenkin tavalliselta. "Ootsä varma, että katsoja tunnistaa tän?" Asko murahti vaan: "Kyllä sen tunnistaa!" Loput säkeistöt kirjoitin Askon melodiaan.
AA: Siitä on viikko, kun mä sen kuulin, ja mä pystyn vieläkin hyräilemään sitä.
AM: Hyvä kuulla. Sehän olis hauskaa, jos joku laulaja poimisi sen tästä leffasta.

Minä ja elokuva #2: Patrik Eklund

Patrik Eklund on vuonna 1978 syntynyt uuden polven ruotsalainen elokuvaohjaaja. Hän on ehtinyt tehdä neljä lyhytelokuvaa, joista kolme viimeisintä- Situation Frank (2007), Abrakadabra (2008) ja Slitage (2009)- ovat saaneet kiitosta kriitikoilta ja huomiota yleisöltä. Abrakadabra oli ehdolla parhaasta lyhytelokuvasta maaliskuun Oscar- gaalassa. Haastattelin Eklundia filkkareiden aikana. Filkkareilla ohjaajan elokuvat olivat nähtävissä retrospektiivinä, jonka lisäksi Slitage kilpaili parhaan ulkomaisen lyhytelokuvan palkinnosta. Hieman nuutuneen oloinen mies oli juuri lentänyt Kaliforniasta Oscar- gaalaa karkuun ja aikaero teki tehtäväänsä. Kahvin ja nuuskan avulla kolmikympinen hyvin ruotsalaisen oloinen elokuvantekijä kuitenkin vastaili auliisti kysymyksiini.

Minä ja elokuva on haastattelujen sarja ihmisistä, joille elokuvalla on erityinen sija elämässä. Alunpitäen tarkoitukseni oli valottaa elokuvafanien elokuvienkatseluhistoriaa, mieltymyksiä ja ajatuksia elokuvasta. Mahdollisuus keskustella Patrik Eklundin kanssa laittoi minut kuitenkin ajattelemaan lähtökohtiani uudestaan. Eklundin ammatti elokuvantekijänä antoi lisäväriä kysymyksiin elokuvakokemuksista. Loppua kohden keskustelu ja kysymykset lipsuivat elokuvantekoon liittyviin aiheisiin alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta.



Patrik Eklund

Ville Pisto: Mikä oli viimeisin elokuva jonka näit?
Patrik Eklund: Näin ruotsalaisen elokuvan Snabba Cash elokuvateatterissa. Viimeisin elokuva, jonka varsinaisesti näin oli animaatio nimeltä 9. Se oli jonkinlainen nukkeanimaatio, ei mielestäni järin hyvä sellainen. Se oli pirun tylsä, nukahdin muutaman kerran. Snabba Cash sen sijaan oli todella vetävä. Se oli semmoinen gangsteridraama, Jens Lapiduksen kirjaan perustuva. Ruotsissa ei hirveästi tehdä onnistuneita rikoselokuvia, siksi se hieman pääsi yllättämään.


VP: Mikä on viimeisin elokuva, joka todella sytytti sinut?
PE: Avatar oli elokuvakokemuksena, etenkin elokuvateatterikokemuksena, kiinnostava.


VP: En ole elokuvaa nähnyt. Millainen se oli?
PE: Avatarissa on aika simppeli tarina. Toteutukseltaan se sen sijaan on vaikuttava. Elokuva kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa.

VP: Mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
PE: Täytyi olla joku piirretty, luulisin. Tyyliin Asterix ja Obelix tai Tintti tai jotain sinne päin.

VP: Onko jotain vahvoja kuvia tai tunnelmia jäänyt mieleen?
PE: Kyllä, ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, Ronja Ryövärintytär, on jäänyt vahvasti mieleen. Olin hieman peloissani bildvitternien takia. Ne olivat puoliksi lintuja, puoliksi naisia, hieman kuin harpyijat.



VP: Voitko nimetä muutamia lapsuuden suosikkielokuviasi?
PE: Aika vaikeata sanoa, sillä lapsuudessa suosikkileffat vaihtuivat kerran kuussa… mutta esimerkiksi Star Singer- elokuvat olivat tärkeitä. Lapsena katselin paljon mangapiirrettyjä.

Tähtien sota oli myös suuri suosikkini. Keräilin kaikki lelut ja olin todella pakkomielteinen niiden elokuvien suhteen.

VP: Mikä on suosikki hahmosi Tähtien sodassa?
PE: Tietysti Luke mutta myös Boba Fett. Fett oli mielestäni todella cool.

VP: Katsottiinko kotonasi paljon elokuvia?
PE: Ei meillä mitenkään hirveän paljon elokuvia katsottu, mutta esimerkiksi joka toinen viikonloppu katsoimme vanhempien kanssa Donald Sutherland elokuvan Eye of the Needle (laita imdb linkki). Ainoa mitä siitä loppujen lopuksi muistan on se, että olin liian nuori nähdäkseni elokuvan. Olin kauhuissani.

VP: Mistä päin Ruotsia muuten olet kotoisin?
PE:Olen pienestä kaupungista nimeltä Arvidsjaur. Se sijaitsee todella pohjoisessa, ihan metsässä. Arvidjaur on 4000 ihmisen kaupunki, koko kunnassa asuu noin 8000 ihmistä.


VP: Kuinka sitten päädyit elokuvantekijäksi?
PE Lukion jälkeen ihmisen täytyy tehdä päätös urastaan. Olin ollut aiemmin tekemisissä elokuvan kanssa, joten päätin muuttaa Tukholmaan ja menin harjoittelijaksi elokuvia tuottavaan yhtiöön. Sitten hain ja pääsin sisään Tukholman elokuvakouluun, Kulturdramaan.

VP: Palataan elokuviin. Pystytkö nimeämään kaikkien aikojen suosikki elokuvasi?
PE: Tietenkin Tähtien sota- elokuvat, ne kolme ensimmäistä, en hirveämmin välitä näistä uudemmista. Alkuperäisestä trilogiasta ehdoton suosikkini on Uusi toivo. Se oli ensimmäinen Tähtien sota- elokuva jonka näin ja se iski lujaa.

Sitten Pulp Fiction oli vaikuttava teini-ikäisenä, joskin täytyy todeta, että suosikki Tarantino-elokuvani on Reservoir Dogs.

Myöhemmältä ajalta Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain on painunut vahvana mieleen. Näin sen joskus parikymppisenä, kun olin jo aloittanut elokuvakoulussa. The Holy Mountain on oudoin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt ja minä pidän oudoista elokuvista. Elokuva on todella visuaalinen, iso ja huumehöyryinen trippi. Se on todella inspiroiva elokuva, se on avantgardea. Suosittelisin sinua katsomaan myös Jodorowskyn elokuvan El Topo. Nuo leffat ovat tosin aika vaikeita löytää. Satuin joskus parikymppisenä näkemään pätkän Holy Mountainia ja se riitti, minun oli pakko löytää elokuva. DVD:n metsästyksessä menikin sitten pari kuukautta.




VP: Voitko nimetä muutamia suosikki elokuvaohjaajiasi?
Jodorowskyn ja Tarantinon ohella ehdottomasti David Lynch. Luulen, että kaikki nimeävät David Lynchin. Hänen elokuvansa ovat suosikkejani Eraserheadistä Mulholland Driveen. Hän on uskomaton ja samalla outo elokuvantekijä. Yleisellä tasolla arvostan elokuvantekijöitä, jotka yrittävät tehdä jotain uutta.

VP: Onko ammattisi elokuvantekijänä vaikuttanut tapaasi katsoa ja kokea elokuvia?
PE: Kyllä sitä korruptoituu elokuvankatsojana. Minun on vaikeaa katsella elokuvaa ajattelematta miten se on tehty. Joskus tosin voin ja haluan sivuuttaa ammattini ja vain katsella leffaa leffana.

VP:Nähtyäni elokuviesi retrospektiivin minulle nousi muutamia elokuvantekijöitä vaistomaisesti mieleen. Voisitko sanoa jotain suhteestasi seuraaviin tekijöihin.

Wes Anderson
PE: Ihmiset sanovat, että Abrakadabrasta löytyy selkeitä Wes Anderson vaikutteita. Se voi olla totta. Mielestäni nuo mielikuvat johtuvat kuitenkin tavasta jolla käytimme värejä Abrakadabrassa. Olen työskennellyt saman kuvaajan, David Grehnin, kanssa kolmessa viimeisimmässä elokuvassani. Abrakadabran halusimme näyttävän ilotulitukselta: paljon värejä. Wes Anderson oli ehdottomasti mielessä, kun hahmottelimme elokuvan värimaailmaa.


Slitagessa halusimme tehdä päinvastoin: pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän värejä. Halusimme elokuvan näyttävän hiekalta. Jokainen kolmesta elokuvastani on kuvattu Super-16 filmille. Slitagessa käytimme vale Cinemascope tekniikkaa sisäotoksissa tunnelman luomiseksi.

Roy Anderson
PE: Niin, ihmiset sanovat Slitagen muistuttavan Roy Anderson elokuvaa. Olen fani.

Alexander Payne
PE:Fanitan kovasti hänen elokuviaan. Pidän hänen tavastaan sekoittaa draamaa ja komediaa tavalla johon itse myös pyrin.

VP:Käytit kaikissa kolmessa näkemässäni elokuvassa Jacob Nordensonia. Millainen suhde sinulla on näyttelijöihin?
PE: Koetan pitää kiinni tutuista näyttelijöistä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta ajattelen jo valmiiksi tiettyjä näyttelijöitä tiettyihin rooleihin. Näin harjoitukset ja itse kuvaus tilanteet pysyvät luovina, kun on tuttuja ihmisiä ympärillä.

Jacob Nordensoniin törmäsin sattumalta etsiessäni näyttelijöitä elokuvaan Situation Frank. Alun perin mielessäni oli eräs toinen näyttelijä mutta hänellä oli muita kiireitä. Hän kuitenkin suositteli Jacobia ja siitä se sitten lähti. Jacob nähdään myös ensimmäisessä pitkässä elokuvassani, jos se nyt koskaan valmistuu. Olemme juuri aloittaneet rahoituksen keräämisen.

VP: Mikä on suhteesi kirjoittamiseen?
PE: Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Pienestä pitäen olen kirjoittanut kaikenlaista lyhyistä tarinoista pieniin ”kohtauksiin”. Elokuvanteon kannalta minulle oli heti selvää, että haluan kirjoittaa omat ohjaustyöni. Heti kun painan kynän paperiin, alan nähdä tarinaa kuvina. Elokuvanteko on noiden miellekuvien siirtämistä ja muokkaamista todellisiksi.

Olen prosessikirjoittaja, minulla ei ole koskaan valmista tarinaa päässäni. Aloitan yleensä yhdestä yksittäisestä kohtauksesta, jonka ympärille alan kirjoittaa tarinaa.

VP: Ihan mielenkiinnosta: lyhytelokuvasi ovat noin kahdenkymmenen kolmenkymmenen minuutin mittaisia. Kuinka kauan lyhytelokuvan tuotantovaihe kestää Ruotsissa?
PE: Se vähän riippuu. Prosessi näyttää nopeutuvan, kun on käynyt säkä ja elokuvia näytetään Cannesissa ja Oscareissa. Sanoisin, että viimeisestä käsikirjoitusversiosta kuvausten aloitukseen menee noin kuukausi tai pari.

VP: Aiemmin puhuimme Wes ja Roy Andersonista ja Alexander Paynestä. Heidän elokuvissaan on vahva vinoutunut toiminnan sävy. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan sävyn jatkuvuuteen? Otatko esimerkiksi paljon uusintaotoksia?
PE: En välttämättä, usein pääsemme haluamaani parilla kolmella otoksella. Elokuvani ovat hyvin harjoiteltuja. Joskus, jos kyseessä on monimutkainen kohtaus, joudumme ehkä ottamaan useampia ottoja. Lisäksi ajoituksen hiominen saattaa johtaa useisiin ottoihin. Huumori on paljolti kyse ajoituksesta.

Elokuvieni sävy, balanssi draaman ja komedian välillä, kumpuaa käsikirjoitusvaiheesta. Minulla on yleensä tarkka visio siitä millainen elokuvasta pitäisi tulla ja millainen sen sävy on. Kirjoitan hyvin yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdilla en tarkoita miltä kaiken tulisi näyttää, mitä pöydillä esimerkiksi on. Haluan välittää käsikirjoitukseen kohtausten mielialan, tunnelman.
Teen myös paljon töitä dialogin eteen. Haluan vuorosanojen kuulostavan mahdollisimman todenmukaisilta. Haluan, että dialogi etenee vaivattomasti, että dialogissa on flowta.

PE: Elokuvasi ponnistavat arkielämän havainnoista. Oletko arjessa niin sanotusti ”päällä” elokuvantekijänä. Keräätkö jatkuvasti materiaalia elokuviasi varten?
PE: Ehdottomasti. Vaikutteet elokuviini tulevat elinympäristöstä. Vaikutteet voivat vaihdella pienistä yksityiskohdista, joita sitten lisään elokuvaan aina johonkin tarinaan, jonka kuulen vaikka joltain kaveriltani.

Minulla on olemassa ”kohtauspankki”. Esimerkiksi, jos kirjoitan jonkin kohtauksen, jonka ajattelen olevan hyvä mutta joka ei sovi elokuvaan, jota olen kirjoittamassa, laitan kohtauksen talteen tulevaisuutta varten. Nuo pienet pätkät ovat olleet hyödyksi, kun on ollut vaikeuksia aloittaa uutta projektia. Esimerkiksi Slitage sai alkunsa kohtauksesta, jota olin ajatellut yhden toisen elokuvan keskivaiheille. (Lumitöitä tekevä pieni maansiirtokone rysähtää seinän lävitse televisiota katselevan pariskunnan makuuhuoneeseen kuskin saatua sairaskohtauksen. )

VP: Viimeinen kysymys. Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
PE: Varmaankin ottaisin Robinson Crusoe -elokuvan. Viihteen lisäksi voisin oppia elokuvasta kaikki selviytymisniksit autiolla saarella elämistä varten.

Minä ja elokuva

Minä ja elokuva on haastattelujen sarja ihmisistä, jotka katsovat elokuvia, ihmisistä joille elokuvalla on sija elämässä. Elokuvalehdissä haastattelujen kohteena ovat tekijät. Elokuvan katsomisen- ja kokemisen ihme ovat paitsiossa. Kriitikot tietysti saavat äänensä kuuluviin ja blogin voi perustaa kuka tahansa mutta ei elokuvan kokemiselle ja kokemuksien jakamiselle ole suoranaista foorumia. Katsomisen yhteisöllisyyskin kuopattiin elokuvakerhojen vapaapudotuksen myötä jo pari vuosikymmentä sitten. Viimeiset elokuvan mohikaanit toki kitkuttavat vieläkin eteenpäin kylmässä ja yksinäisessä kotiteattereiden maailmassa.

Elokuvan katsominen on yhtä kiehtova prosessi kuin sen tekeminenkin. Ennen kaikkea elokuva on yhteisöllinen elämys. Siksi halusin siitä keskustella.

Mallia kysymyksiin olen hakenut Peter von Baghin haastattelusarjoista Filmihullu- lehdessä.




Minä ja elokuva: haastateltavana Meeri Koutaniemi, kuvajournalismin opiskelija Tampereen yliopistosta.




Q-Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
Meeri- Minulla ei ole varsinaisesti mitään varhaisia muistoja elokuvista. Ensimmäiset elokuvat, jotka tekivät todellisen vaikutuksen olivat Piano ja Magnolia. Nämä olivat jo aika myöhäisessä vaiheessa. En tiedä miksi en muista sieltä kahdeksan vuotiaasta...

Q: Onko mitään välähdyksiä, yksittäisiä kuvia tai kohtauksia joita muistat lapsuudesta?
M- Ei oikeastaan..tai ehkä juuri Pianosta. Se tunnelma, arvoituksellisuus ja kuinka elokuvan näki lapsen silmin. Minulla on muistikuvia katsomistilanteesta... Yksi koskettavimmista kohtauksista on kun nainen uppoaa veteen sen pianon kanssa?

Q- Mikä on viimeisin elokuva jonka näit?
M- Hunger ja..Che.

Q- Mitä pidit Chestä?
M- Che oli erilainen elokuva kuin mitä oletin... Ajattelin etukäteen, että se olisi poliittisempi.

Q- Onko jotain elokuvaa joka on ollut sinulle jollain tavalla todella merkityksellinen, ehkä jopa vaikuttanut elämääsi?
M- Kyllä, niitä on useita. Prinsessa Mononoke oli ensimmäinen sellainen. Näin sen joskus 14-vuoden ikäisenä. Olen kotoisin Kuusamosta mutta muutin pois viisitoistavuotiaana. Tuntuu, että siellä asuessani en katsonut kovinkaan paljon elokuvia, ainakaan hyviä. Sitten, kun muutin Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin aloin nähdä enemmän elokuvia. Kaikki tärkeimmät elokuvamuistot ajoittuvat juuri sinne viidentoista ja kahdenkymmenen välille.





Q- Liittyykö Mononoke sinulla juuri itsenäistymiseen, murroskauteen?
M- Se voi liittyä. Saatoin nähdä sen silloin, kun olin juuri lähdössä Kuusamosta ja se luonto siellä Kuusamossa… Olin ottanut sen siellä asuessa jotenkin itsestäänselvyytenä. Ja Mononokessa kaipuu luontoa kohtaan ja ihmisen ja luonnon vastakkainasettelu.. Aloin arvostaa ympäristöä ja synnyinseutuani entistä enemmän nähtyäni Mononoken.

Olen poikaystäväni kanssa jutellut siitä jumaluuden tunnusta mikä Prinsessa Mononokesta kumpuaa. En itse usko jumalaan tai ainakaan yliluonnolliseen jumalaan. En ehkä voi kuitenkaan kutsua itseäni ateistiksi, jos uskon jumaluuteen elämänvoimana luonnossa olevana. Mitenköhän tämän selittäisin. Kaikki ihmiset, kaikki eläimet, kaikki kasvit hengittävät. Happi, jota hengitämme, on ollut kaikkialla. Se yhdistää ja linkittää meitä kaikkia... En tiedä tuliko ajatus tuosta jumaluudesta juuri Prinsessa Mononokesta mutta elokuva varmaankin pani ajatusprosessin alulle.

Q- Olet näytellyt teatterissa ja lyhytelokuvissa. Onko sinulla lempinäyttelijöitä?
M- Ei oikeastaan. Aika hassu juttu ettei minulle ole syntynyt mitään erityissuhdetta yhteenkään näyttelijään. En ole oikein koskaan ymmärtänyt näyttelijöiden palvomiskulttuuria eikä minulla ole koskaan ollut julisteita seinällä tai mitään sellaista. Hassua sinällään, koska muistan halunneeni näyttelijäksi jo ensimmäisestä luokasta lähtien.

Muistan, että lapsena kaveripiirissä näyttelijöistä pitäminen liittyi aina ulkonäköön tai muuhun hölmöön. Lapsena muistan arvostaneeni enemmänkin ohjaajia ja käsikirjoittajia. Hauskaa on, etten voinut lapsena käsittää miten käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat olla eri henkilö. Minulle oli itsestäänselvää, että tarinankehittäjä tietenkin itse määrää miten hänen oma tarinansa visualisoidaan. Minulla oli ajatus siitä, että kaikista reiluinta olisi, jos käsikirjoittaja itse saa tuoda omat vivahteensa tarinaansa ohjaamalla sen itse. Myöhemmin ymmärsin, että ohjaaja voi luoda jonkun toisen käsikirjoitukselle syvemmän ja monipuolisemman sanoman.

Q- Ketkä ohjaajat ovat sinulle tärkeitä?
M- Kaksi korealaista Kim Ki-Duk ja Chan-wook Park. Sitten on kiinalainen Wong Kar-Wai ja tanskalainen Lars von Trier. Tietysti Miayzaki ja.. Roy Andersson!

Q- Löydätkö jotain yhteistä näistä ohjaajista?
M – Ehkä on väärin yleistää mutta... Minusta tuntuu kaikissa heidän elokuvissaan, että he ovat pyrkineet ymmärtämään ihmistä. He ovat uteliaisuudellaan tuoneet elokuviinsa jotain todella syvää, ihmisyyttä avaavaa.

Monet heidän elokuvistaan rakentuvat tietyn puolen näyttämiseen ihmisestä, kaiken raadollisuuden ja järjettömyyden tutkimiseen tekemättä yleistyksiä hyvästä ja pahasta.

Q- Olet valokuvaaja. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan visuaalisuuteen, yksittäisiin kuviin?
M- Kyllä. Häiritsevyyteen asti. Sillä miten elokuva on kuvattu ja leikattu on todella paljon merkitystä. Kuvaus määrää sen mistä näkökulmasta tarina kerrotaan ja katsotaan. Se vie todella syvälle elokuvaan, luo merkityksiä ja juuri sen miten joku toinen ihminen on visuaalisesti hahmottanut jonkin tietyn tilanteen... Se on hyvin inspiroivaa.

Q- Pystytkö antamaan esimerkkejä?
M- Kaikkien mainitsemieni ohjaajien elokuvissa olen kiinnittänyt huomiota kuvaukseen. Kaiketi se on automaattista minulla, että vaikuttavaksi kokemani elokuva on sitä myös visuaalisesti. Kim Ki-Dukin ja Chan-wook Parkin elokuvat ovat minusta visuaalisesti kaikista kiehtovimpia. Erityisesti Kim Ki-Dukin Parittaja (Bad Guy) sekä Won Kar Wain 2046.




Q- Mitä etsit kuvasta? Onko olemassa jokin tyylillinen seikka jota haet?
M- Pidän siitä, että kuvauksella on koeteltu rajoja, että kuvat eivät ole tavanomaisia. Kuvaamisessa on mielestäni tärkeää se, että pystyy luomaan jonkin uuden näkemisen tavan. Pidän pelkistetystä, rauhallisesta ja valokuvaukselliin rajauksiin pyrkivästä kuvaustyylistä.

Valo- ja elokuvakuvaus ovat välineellisiä. Koneet ovat välineitä näkemiseen ja samalla niillä on omat rajoitteensa. Välineiden kautta ei pysty näkemään kaikkea sitä mitä silmä näkee, oikeastaan vain murto-osan. Kaikessa rajoittuneisuudessaan välineet kuitenkin antavat jotain muuta mihin silmä ei pysty. Kameran voi viedä jonnekin mistä emme normaalisti katso, esimerkiksi lattian rajaan tai pään yläpuolelle tai vaikkapa viiden senttimetrin päähän suusta. Kamera antaa meille oikeutuksen ja tavan katsoa eri tavalla. Kameralla ei ole samanlaisia rajoitteita kuin meidän katsemistottumuksillamme.

Kamera on vapaa. Niinpä pidän siitä, että erilaisilla katsomisen tavoilla kokeillaan.

Q- Pidätkö jotain elokuvan genreä tai tyylisuuntaa erityisessä arvossa?
M- Enpä oikeastaan. Osaan paremminkin sanoa, mitä en pidä arvossa. Hollywoodin massatuotannot ovat surullisia esimerkkejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Näiden mainitsemieni aasialaisten tekijöiden elokuvissa on kuitenkin paljon tyylillisiä yhtäläisyyksiä, joista pidän. Aasialaisissa elokuvissa on paljon kulttuurista samankaltaisuutta. Mainitsemieni ohjaajien elokuvista huokuu asenne, joka ei pyri kaupalliseen viihdyttämiseen tai hyvän ja pahan yksinkertaistamiseen. Elokuvien henkilöt ja käsiteltävät aiheet perustuvat tunneskaalan ja toimintamotiivien moraaliselle lomittaisuudelle. Heidän töissään korostuu elämän samanaikainen olennainen ja triviaali hetkellisyys. Roy Anderssonin elokuvat ovat tästä loistava esimerkki.

Jos on olemassa jokin taide-elokuvien genre, niin ehkä se on yleinen määrittävä tekijä kohdallani. Pidän elokuvissa ajallisuudesta, hetken poetiikasta. Näitä ominaisuuksia ei yleensä löydä vaikkapa amerikkalaisesta mainstream-elokuvasta.

Q- Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
M- Sellaiset elokuvat ja dokumentit, jotka näen merkityksellisiksi ovat yleensä poliittisia. Ne ovat kannanottoja siihen, että kenestä ja mistä tulisi välittää. Ne ovat toiminnallisuuteen pyrkiviä ja kannustavat ihmisiä toimimaan. En kuitenkaan ottaisi toiminnallisuuteen pyrkivää elokuvaa mukaan, jos tietäisin joutuvani yksin autiolle saarelle.Ottaisin mukaan Hayao Miayzakin Totoron, koska se on niin elämänmyönteinen elokuva. Elämänmyönteisen elokuvan ottaisin mukaan, koska autiolla saarella ihminen on yksin. Toiminnallisuuteen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä olemassaolo muotoutuu elämän tarkoitukseksi. Siksi ottaisin tuon elokuvan, joka kannustaa olemassaoloon ja elämän kauneuden näkemiseen.



Haluan kiittää Meeriä syvällisestä antautumisesta kysymyksille. Minä ja elokuva palaa elokuvaan tulevaisuudessa.

IFF: Discussing "Garage" with director Lenny Abrahamson

"Oh, for fock's sake!"
- The opening line of Adam & Paul

The setting is O'Connell's Irish Bar in the heart of Tampere. The cast includes the Ambassador of Ireland and a varied bunch of guests enjoying the courtesy of the Irish Embassy and the good people of Jameson Whiskey. The atmosphere is relaxed and filled with merry discussion. We have just seen Garage, the opening film of the Irish Film Festival. The director of the film, Lenny Abrahamson, joins our table. We begin discussing the film's main character Josie, a middle-aged gas station employee.

ANTON ASIKAINEN (MONROE): To me, Garage was an extremely contemporary film (despite its unmodern setting) because I think that Josie's decisions come out of a feeling that there is no more room in today's world for the likes of him.

LENNY ABRAHAMSON: Yes, Josie acts the way he does because he feels like he has lost his place in the only community he knows.

Garage is noteworthy not least for its portrayal of a specific type of person. Josie is a portrait of a myriad of men struggling to keep up with the frenzied pace of the 21st century: he's simple, unambitious, country. Josie doesn't own a mobile phone and surely doesn't know how to send e-mail.

LA: We never tell this before screening Garage, but the story of Josie is based on a real life character. This small community is all that Josie knows and he is very loyal towards it. He has his own niche in his community and that is all he has in the world.

Garage depicts the consequences of a man losing everything he has, be it very little. So Garage becomes an elegy, albeit the lightest elegy I have ever seen. The humor and warmth come across as very authentic.

AA: What would you have done, had you met Josie? How would you have tried to help him?

LA: I think what Josie really needs, after the personal catastrophy like the one he has to face, is just someone to show him attention and care. I would have put my arm around his shoulder and let him know that he still matters.

AA: And he deserves that because he is a genuinely decent guy, a good person.

LA: He is!

AA: He's just simple, which shouldn't be... You said earlier that he isn't "media savvy".

LA: Yes, he isn't as aware as others are about how you should behave and act in today's world. Other town folk know they live in a shithole, but not Josie. He doesn't realize he lives in a shithole because it's all he knows and he is very loyal to that. And once his place in the community is lost, Josie's just...gone.

Garage also shows what useless weapons Josie's modesty and kindness are against bullying. We discuss something called "slagging".

LA: It's a certain way of men joking with each other. You can say something bad about your mate, but disguise it as a joke, so they can't really be openly offended by it. And someone like Josie can't defend himself from it.

This sounds very familiar and has to do with wielding power over others. Josie doesn't know how to play this game. Thus he is left vulnerable.

AA: Do you think that the society has any tools for helping people like Josie?

The answer to this question is a dishearteningly realistic no. Abrahamson says that society as a larger concept has not, but small communities could have a better chance taking care of each of its members. Afterwards I realize that the society could support and preserve these small, close-knit communities and thereby be of help.

Abrahamson declares his admiration for Aki Kaurismäki and openly admits having been influenced by the director of Match Factory Girl. Therefore it doesn't come as a surprise that Abrahamson is also a fan of Bresson's. But in its (very un-Bressonlike) humor and small scale Garage reminds me of Tom McCarthy's The Station Agent, a somewhat similar tale of an outsider just hanging on the edge of a community. In Garage, Pat Shortt does a tremendous job in giving form to all men like Josie. But who is Pat Shortt?

LA: He's actually a hugely popular comedian, whose style is very broad. Garage surprised a lot of people because it is very different from what they are used to when they go see something starring Pat Shortt.

(Pat Shortt won the Evening Standard British Film Award for Best Actor - shared with Michael Sheen in Frost/Nixon)

AA: How does he work?

LA: He isn't a method actor at all. As soon as the camera stops rolling, he's lighting up a smoke and having a laugh with the camera crew. Shortt is from the Midlands of Ireland, where we also shot the film, so he knew that region and was able to draw from several people he knew in his youth for his performance. He didn't try to become the character, but rather portray him.

AA: Exactly, it's like... immersion.

LA: It is immersion. Pat created Josie from the way he walks and uses his arms and gestures. That kind of an approach [where you don't try to live your character's life 24/7, but to give a certain impression] can sometimes be more effective than method acting for example. I think that comedians often make the best dramatic actors.

I agreed. The conversation continued on, but the details got a bit lost in the haze of a merry evening. As for the horse, each person who happens to see Garage - and we hope there are many - might want to discover it by themselves. Some enigmas should not be approached.

Big thanks to Lenny for visiting Finland and for a most delightful conversation.

Thanks to Liina for the help.

Himskatti - kuvia Suomesta, vol. 2

Kahdesta lyhyen ajan sisään ilmestyvästä suomalaisuutta käsittelevästä elokuvasta Skavabölen pojat jäi ansioistaan huolimatta vaille sähköistävää latausta. Sitä myöten keskustelu jäi. Dokumentti Kansakunnan olohuone onnistuu paremmin.

Monroe tapasi elokuvan tekijät ensi-illan alla.


Katseen tasolla sekä Skavabölen pojat että Kansakunnan olohuone kertovat tietysti tästä ajasta, elämästämme vuosikymmenestä: Skavabölen pojat on dokumentti tavasta, jolla 2000-luku katsoo menneeseen ja Kansakunnan olohuone kertoo tavastamme katsoa nykyisyyteen.Kaikki elokuvat ovat oman aikansa lapsia. Ajattomammalta näistä kahdesta vaikuttaa juuri nyt Kansakunnan olohuone.

Istumme alkuiltapäivän hiljaisuuteen vaipuneessa pubissa, yhdessä niistä kansakunnan olohuoneista, joita dokumentissa ei nähdä. Elokuvamaailman glamour ei sokaise säteilyllään täällä. On vain anonyymi baaripöytä, pari yhdessä elokuvafirmaa pyörittävää kaverusta ja yksi kiitollinen leffanörtti.


Jukka tunsi Teron entuudestaan ja yhdessä tarinassa esiintyvät Jukan vanhemmat, sanoo Sami Jahnukainen, tuottaja. ”Jukka” on ohjaaja Jukka Kärkkäinen. Tero puolestaan on Kansakunnan olohuoneen avainhenkilö, huomisesta vähän huolta kantava alkusuomalainen jätkä, josta elokuvan aikana tulee isä. Hän on esiintynyt ennenkin Kärkkäisen kameran edessä. Keskustelemme elokuvassa nähdyistä ihmisistä ja tekijöiden suhteista heihin.

Elokuvan ajaton vaikutelma syntyy ehkä toteutustapansa vuoksi, tai ehkä koska se nykyhetkeä peilatessaan kertoo samalla kauniin alleviivaamattomasti menneisyydestä. Tallentaessaan tässä ja nyt elokuva onnistuu välittämään myös juonteita kuvaamiensa miesten ja naisten historiasta, jota nämä kantavat olemuksessaan kuin ylimääräistä vaatekertaa.

Muut löytyivät lehti-ilmoituksella, elokuvantekijät toteavat.

Heidän firmansa on Mouka Filmi, jonka pöydän ääressä ilman oluttuoppia istuvat kaverukset perustivat 2006. Kansakunnan olohuone on ensimmäinen Moukan alla syntynyt täyspitkä teos ja sellaisena tietyllä tavalla firman käyntikortti: tämmöistä meillä. Elokuvassa on viehättävää vanhanaikaisuutta. Sen Suomi on Tango-Suomi eikä Optio-Suomi. Tällaisen kuvan voi maastamme välittää vain kaukana Kehä Kolmoselta varttunut silmä?


Me olemme pääkaupunkiseudulta, molemmat, nauraa Jahnukainen. Hänet muuten tunnistaa tuottajaksi pikkutakista ja katsetta hakevasta kravatista, mutta puheenparreltaan hän on yhtä vaatimaton kuin kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta näyttävä Kärkkäinen. Joka kuulemma kammoaa esiintymistä. Sehän on ihan tervettä, kun ajattelee epäsuhtaa tekijän ja kokijan välillä: katsoja elää vain hieman yli tunnin maailmassa, jota elokuvantekijä on tutkinut vuosia. Mutta Kansakunnan olohuone on hyvä elokuva ja tuntuu, että DocPointissa juhlittu ja Tampereen filkkareilla palkittu Kärkkäinen tietää sen itsekin. Tai sitten FilmiLiekki ei ole Hesari.


Mutta ei meillä ollut tarkoitusta kuvata suomalaisuutta sinällään. Halusimme vain kuvata meitä kiinnostavia ihmisiä, huomauttaa Kärkkäinen vilpittömän oloisesti. Jahnukainen nyökyttelee: Meistä Kansakunnan olohuone on yleisinhimillinen eikä mihinkään yhteen kansaan sidottu.

Kärkkäinen toteaa löytäneensä oikean kuvaustavan Sergei Loznitsan staattisesta lyhytkuvasta Portrait, jossa liikkumaton kamera loi eläviä tauluja.

Voimakkaasti määrätty kuvaustapa onkin paitsi esteettinen myös arvottava valinta siinä millaisen todellisuuden valkokankaalla näkyvistä ihmisistä elokuva välittää. Se on vain yksi tulkinta todellisuudesta, josta katsoja tekee vielä omat tulkintansa. Dokumentaristin ja hänen kohteensa välinen luottamus korostuu vielä entisestään. Tuloksista päätellen Kärkkäisellä on tähän harvinainen lahja. Mitä olivat kysymykset, joita hän kohteilleen esitti?

Niitä oli hyvin vähän, kuuluu vastaus äänellä, joka muistuttaa olankohautusta. Usein riittää vain, että kysyy jotain ja jää odottamaan kameran käydessä. Muutaman minuutinkin päästä se ihminen saattaa yhtäkkiä alkaa suoltamaan omaa tarinaansa.

Mutta eikö koskaan tehnyt mieli luopua hetkeksi valitusta kuvaustavasta ja kuvata ”vapaammin”?


Kerran me kokeiltiin vanhempieni kanssa, Kärkkäinen myöntää, mutta ei se sopinut yhtään muuhun kokonaisuuteen. Ja tietenkin juuri sinä päivänä tapahtui kaikki mehukkaimmat käänteet!

Mutta Teron tähtihetken Kärkkäinen sai tallennetuksi. Hän muistelee vieläkin nauruun reveten uskomatonta kohtausta keittiössä, jossa pannu syttyy liedellä palamaan täyttäen sekunneissa keittiön savulla ja häällä.


Siitä meidän täytyi digitaalisesti siivota ikkunassa näkyvä äänipuomi pois, koska äänittäjän pokka herposi täysin. Minä olin ensin syöksynyt toiseen huoneeseen kämmensyrjää purren, mutta lopulta me pakenimme kadulle saakka nauramaan.

Sen kerran kamera jäi yksin.

Kuvatessaan melkein laittamattoman simppelisti muutamaa ihmispolkua, Kansakunnan olohuone on ilman muuta yleisinhimillinen, mutta on se myös "kuva Suomesta" - paljon Donneria kiltimpi. Minkä lisäksi se on, tietysti, elokuva olohuoneista...