Minä ja elokuva #2: Patrik Eklund

Patrik Eklund on vuonna 1978 syntynyt uuden polven ruotsalainen elokuvaohjaaja. Hän on ehtinyt tehdä neljä lyhytelokuvaa, joista kolme viimeisintä- Situation Frank (2007), Abrakadabra (2008) ja Slitage (2009)- ovat saaneet kiitosta kriitikoilta ja huomiota yleisöltä. Abrakadabra oli ehdolla parhaasta lyhytelokuvasta maaliskuun Oscar- gaalassa. Haastattelin Eklundia filkkareiden aikana. Filkkareilla ohjaajan elokuvat olivat nähtävissä retrospektiivinä, jonka lisäksi Slitage kilpaili parhaan ulkomaisen lyhytelokuvan palkinnosta. Hieman nuutuneen oloinen mies oli juuri lentänyt Kaliforniasta Oscar- gaalaa karkuun ja aikaero teki tehtäväänsä. Kahvin ja nuuskan avulla kolmikympinen hyvin ruotsalaisen oloinen elokuvantekijä kuitenkin vastaili auliisti kysymyksiini.

Minä ja elokuva on haastattelujen sarja ihmisistä, joille elokuvalla on erityinen sija elämässä. Alunpitäen tarkoitukseni oli valottaa elokuvafanien elokuvienkatseluhistoriaa, mieltymyksiä ja ajatuksia elokuvasta. Mahdollisuus keskustella Patrik Eklundin kanssa laittoi minut kuitenkin ajattelemaan lähtökohtiani uudestaan. Eklundin ammatti elokuvantekijänä antoi lisäväriä kysymyksiin elokuvakokemuksista. Loppua kohden keskustelu ja kysymykset lipsuivat elokuvantekoon liittyviin aiheisiin alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta.



Patrik Eklund

Ville Pisto: Mikä oli viimeisin elokuva jonka näit?
Patrik Eklund: Näin ruotsalaisen elokuvan Snabba Cash elokuvateatterissa. Viimeisin elokuva, jonka varsinaisesti näin oli animaatio nimeltä 9. Se oli jonkinlainen nukkeanimaatio, ei mielestäni järin hyvä sellainen. Se oli pirun tylsä, nukahdin muutaman kerran. Snabba Cash sen sijaan oli todella vetävä. Se oli semmoinen gangsteridraama, Jens Lapiduksen kirjaan perustuva. Ruotsissa ei hirveästi tehdä onnistuneita rikoselokuvia, siksi se hieman pääsi yllättämään.


VP: Mikä on viimeisin elokuva, joka todella sytytti sinut?
PE: Avatar oli elokuvakokemuksena, etenkin elokuvateatterikokemuksena, kiinnostava.


VP: En ole elokuvaa nähnyt. Millainen se oli?
PE: Avatarissa on aika simppeli tarina. Toteutukseltaan se sen sijaan on vaikuttava. Elokuva kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa.

VP: Mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
PE: Täytyi olla joku piirretty, luulisin. Tyyliin Asterix ja Obelix tai Tintti tai jotain sinne päin.

VP: Onko jotain vahvoja kuvia tai tunnelmia jäänyt mieleen?
PE: Kyllä, ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, Ronja Ryövärintytär, on jäänyt vahvasti mieleen. Olin hieman peloissani bildvitternien takia. Ne olivat puoliksi lintuja, puoliksi naisia, hieman kuin harpyijat.



VP: Voitko nimetä muutamia lapsuuden suosikkielokuviasi?
PE: Aika vaikeata sanoa, sillä lapsuudessa suosikkileffat vaihtuivat kerran kuussa… mutta esimerkiksi Star Singer- elokuvat olivat tärkeitä. Lapsena katselin paljon mangapiirrettyjä.

Tähtien sota oli myös suuri suosikkini. Keräilin kaikki lelut ja olin todella pakkomielteinen niiden elokuvien suhteen.

VP: Mikä on suosikki hahmosi Tähtien sodassa?
PE: Tietysti Luke mutta myös Boba Fett. Fett oli mielestäni todella cool.

VP: Katsottiinko kotonasi paljon elokuvia?
PE: Ei meillä mitenkään hirveän paljon elokuvia katsottu, mutta esimerkiksi joka toinen viikonloppu katsoimme vanhempien kanssa Donald Sutherland elokuvan Eye of the Needle (laita imdb linkki). Ainoa mitä siitä loppujen lopuksi muistan on se, että olin liian nuori nähdäkseni elokuvan. Olin kauhuissani.

VP: Mistä päin Ruotsia muuten olet kotoisin?
PE:Olen pienestä kaupungista nimeltä Arvidsjaur. Se sijaitsee todella pohjoisessa, ihan metsässä. Arvidjaur on 4000 ihmisen kaupunki, koko kunnassa asuu noin 8000 ihmistä.


VP: Kuinka sitten päädyit elokuvantekijäksi?
PE Lukion jälkeen ihmisen täytyy tehdä päätös urastaan. Olin ollut aiemmin tekemisissä elokuvan kanssa, joten päätin muuttaa Tukholmaan ja menin harjoittelijaksi elokuvia tuottavaan yhtiöön. Sitten hain ja pääsin sisään Tukholman elokuvakouluun, Kulturdramaan.

VP: Palataan elokuviin. Pystytkö nimeämään kaikkien aikojen suosikki elokuvasi?
PE: Tietenkin Tähtien sota- elokuvat, ne kolme ensimmäistä, en hirveämmin välitä näistä uudemmista. Alkuperäisestä trilogiasta ehdoton suosikkini on Uusi toivo. Se oli ensimmäinen Tähtien sota- elokuva jonka näin ja se iski lujaa.

Sitten Pulp Fiction oli vaikuttava teini-ikäisenä, joskin täytyy todeta, että suosikki Tarantino-elokuvani on Reservoir Dogs.

Myöhemmältä ajalta Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain on painunut vahvana mieleen. Näin sen joskus parikymppisenä, kun olin jo aloittanut elokuvakoulussa. The Holy Mountain on oudoin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt ja minä pidän oudoista elokuvista. Elokuva on todella visuaalinen, iso ja huumehöyryinen trippi. Se on todella inspiroiva elokuva, se on avantgardea. Suosittelisin sinua katsomaan myös Jodorowskyn elokuvan El Topo. Nuo leffat ovat tosin aika vaikeita löytää. Satuin joskus parikymppisenä näkemään pätkän Holy Mountainia ja se riitti, minun oli pakko löytää elokuva. DVD:n metsästyksessä menikin sitten pari kuukautta.




VP: Voitko nimetä muutamia suosikki elokuvaohjaajiasi?
Jodorowskyn ja Tarantinon ohella ehdottomasti David Lynch. Luulen, että kaikki nimeävät David Lynchin. Hänen elokuvansa ovat suosikkejani Eraserheadistä Mulholland Driveen. Hän on uskomaton ja samalla outo elokuvantekijä. Yleisellä tasolla arvostan elokuvantekijöitä, jotka yrittävät tehdä jotain uutta.

VP: Onko ammattisi elokuvantekijänä vaikuttanut tapaasi katsoa ja kokea elokuvia?
PE: Kyllä sitä korruptoituu elokuvankatsojana. Minun on vaikeaa katsella elokuvaa ajattelematta miten se on tehty. Joskus tosin voin ja haluan sivuuttaa ammattini ja vain katsella leffaa leffana.

VP:Nähtyäni elokuviesi retrospektiivin minulle nousi muutamia elokuvantekijöitä vaistomaisesti mieleen. Voisitko sanoa jotain suhteestasi seuraaviin tekijöihin.

Wes Anderson
PE: Ihmiset sanovat, että Abrakadabrasta löytyy selkeitä Wes Anderson vaikutteita. Se voi olla totta. Mielestäni nuo mielikuvat johtuvat kuitenkin tavasta jolla käytimme värejä Abrakadabrassa. Olen työskennellyt saman kuvaajan, David Grehnin, kanssa kolmessa viimeisimmässä elokuvassani. Abrakadabran halusimme näyttävän ilotulitukselta: paljon värejä. Wes Anderson oli ehdottomasti mielessä, kun hahmottelimme elokuvan värimaailmaa.


Slitagessa halusimme tehdä päinvastoin: pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän värejä. Halusimme elokuvan näyttävän hiekalta. Jokainen kolmesta elokuvastani on kuvattu Super-16 filmille. Slitagessa käytimme vale Cinemascope tekniikkaa sisäotoksissa tunnelman luomiseksi.

Roy Anderson
PE: Niin, ihmiset sanovat Slitagen muistuttavan Roy Anderson elokuvaa. Olen fani.

Alexander Payne
PE:Fanitan kovasti hänen elokuviaan. Pidän hänen tavastaan sekoittaa draamaa ja komediaa tavalla johon itse myös pyrin.

VP:Käytit kaikissa kolmessa näkemässäni elokuvassa Jacob Nordensonia. Millainen suhde sinulla on näyttelijöihin?
PE: Koetan pitää kiinni tutuista näyttelijöistä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta ajattelen jo valmiiksi tiettyjä näyttelijöitä tiettyihin rooleihin. Näin harjoitukset ja itse kuvaus tilanteet pysyvät luovina, kun on tuttuja ihmisiä ympärillä.

Jacob Nordensoniin törmäsin sattumalta etsiessäni näyttelijöitä elokuvaan Situation Frank. Alun perin mielessäni oli eräs toinen näyttelijä mutta hänellä oli muita kiireitä. Hän kuitenkin suositteli Jacobia ja siitä se sitten lähti. Jacob nähdään myös ensimmäisessä pitkässä elokuvassani, jos se nyt koskaan valmistuu. Olemme juuri aloittaneet rahoituksen keräämisen.

VP: Mikä on suhteesi kirjoittamiseen?
PE: Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Pienestä pitäen olen kirjoittanut kaikenlaista lyhyistä tarinoista pieniin ”kohtauksiin”. Elokuvanteon kannalta minulle oli heti selvää, että haluan kirjoittaa omat ohjaustyöni. Heti kun painan kynän paperiin, alan nähdä tarinaa kuvina. Elokuvanteko on noiden miellekuvien siirtämistä ja muokkaamista todellisiksi.

Olen prosessikirjoittaja, minulla ei ole koskaan valmista tarinaa päässäni. Aloitan yleensä yhdestä yksittäisestä kohtauksesta, jonka ympärille alan kirjoittaa tarinaa.

VP: Ihan mielenkiinnosta: lyhytelokuvasi ovat noin kahdenkymmenen kolmenkymmenen minuutin mittaisia. Kuinka kauan lyhytelokuvan tuotantovaihe kestää Ruotsissa?
PE: Se vähän riippuu. Prosessi näyttää nopeutuvan, kun on käynyt säkä ja elokuvia näytetään Cannesissa ja Oscareissa. Sanoisin, että viimeisestä käsikirjoitusversiosta kuvausten aloitukseen menee noin kuukausi tai pari.

VP: Aiemmin puhuimme Wes ja Roy Andersonista ja Alexander Paynestä. Heidän elokuvissaan on vahva vinoutunut toiminnan sävy. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan sävyn jatkuvuuteen? Otatko esimerkiksi paljon uusintaotoksia?
PE: En välttämättä, usein pääsemme haluamaani parilla kolmella otoksella. Elokuvani ovat hyvin harjoiteltuja. Joskus, jos kyseessä on monimutkainen kohtaus, joudumme ehkä ottamaan useampia ottoja. Lisäksi ajoituksen hiominen saattaa johtaa useisiin ottoihin. Huumori on paljolti kyse ajoituksesta.

Elokuvieni sävy, balanssi draaman ja komedian välillä, kumpuaa käsikirjoitusvaiheesta. Minulla on yleensä tarkka visio siitä millainen elokuvasta pitäisi tulla ja millainen sen sävy on. Kirjoitan hyvin yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdilla en tarkoita miltä kaiken tulisi näyttää, mitä pöydillä esimerkiksi on. Haluan välittää käsikirjoitukseen kohtausten mielialan, tunnelman.
Teen myös paljon töitä dialogin eteen. Haluan vuorosanojen kuulostavan mahdollisimman todenmukaisilta. Haluan, että dialogi etenee vaivattomasti, että dialogissa on flowta.

PE: Elokuvasi ponnistavat arkielämän havainnoista. Oletko arjessa niin sanotusti ”päällä” elokuvantekijänä. Keräätkö jatkuvasti materiaalia elokuviasi varten?
PE: Ehdottomasti. Vaikutteet elokuviini tulevat elinympäristöstä. Vaikutteet voivat vaihdella pienistä yksityiskohdista, joita sitten lisään elokuvaan aina johonkin tarinaan, jonka kuulen vaikka joltain kaveriltani.

Minulla on olemassa ”kohtauspankki”. Esimerkiksi, jos kirjoitan jonkin kohtauksen, jonka ajattelen olevan hyvä mutta joka ei sovi elokuvaan, jota olen kirjoittamassa, laitan kohtauksen talteen tulevaisuutta varten. Nuo pienet pätkät ovat olleet hyödyksi, kun on ollut vaikeuksia aloittaa uutta projektia. Esimerkiksi Slitage sai alkunsa kohtauksesta, jota olin ajatellut yhden toisen elokuvan keskivaiheille. (Lumitöitä tekevä pieni maansiirtokone rysähtää seinän lävitse televisiota katselevan pariskunnan makuuhuoneeseen kuskin saatua sairaskohtauksen. )

VP: Viimeinen kysymys. Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
PE: Varmaankin ottaisin Robinson Crusoe -elokuvan. Viihteen lisäksi voisin oppia elokuvasta kaikki selviytymisniksit autiolla saarella elämistä varten.

Minä ja elokuva

Minä ja elokuva on haastattelujen sarja ihmisistä, jotka katsovat elokuvia, ihmisistä joille elokuvalla on sija elämässä. Elokuvalehdissä haastattelujen kohteena ovat tekijät. Elokuvan katsomisen- ja kokemisen ihme ovat paitsiossa. Kriitikot tietysti saavat äänensä kuuluviin ja blogin voi perustaa kuka tahansa mutta ei elokuvan kokemiselle ja kokemuksien jakamiselle ole suoranaista foorumia. Katsomisen yhteisöllisyyskin kuopattiin elokuvakerhojen vapaapudotuksen myötä jo pari vuosikymmentä sitten. Viimeiset elokuvan mohikaanit toki kitkuttavat vieläkin eteenpäin kylmässä ja yksinäisessä kotiteattereiden maailmassa.

Elokuvan katsominen on yhtä kiehtova prosessi kuin sen tekeminenkin. Ennen kaikkea elokuva on yhteisöllinen elämys. Siksi halusin siitä keskustella.

Mallia kysymyksiin olen hakenut Peter von Baghin haastattelusarjoista Filmihullu- lehdessä.




Minä ja elokuva: haastateltavana Meeri Koutaniemi, kuvajournalismin opiskelija Tampereen yliopistosta.




Q-Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
Meeri- Minulla ei ole varsinaisesti mitään varhaisia muistoja elokuvista. Ensimmäiset elokuvat, jotka tekivät todellisen vaikutuksen olivat Piano ja Magnolia. Nämä olivat jo aika myöhäisessä vaiheessa. En tiedä miksi en muista sieltä kahdeksan vuotiaasta...

Q: Onko mitään välähdyksiä, yksittäisiä kuvia tai kohtauksia joita muistat lapsuudesta?
M- Ei oikeastaan..tai ehkä juuri Pianosta. Se tunnelma, arvoituksellisuus ja kuinka elokuvan näki lapsen silmin. Minulla on muistikuvia katsomistilanteesta... Yksi koskettavimmista kohtauksista on kun nainen uppoaa veteen sen pianon kanssa?

Q- Mikä on viimeisin elokuva jonka näit?
M- Hunger ja..Che.

Q- Mitä pidit Chestä?
M- Che oli erilainen elokuva kuin mitä oletin... Ajattelin etukäteen, että se olisi poliittisempi.

Q- Onko jotain elokuvaa joka on ollut sinulle jollain tavalla todella merkityksellinen, ehkä jopa vaikuttanut elämääsi?
M- Kyllä, niitä on useita. Prinsessa Mononoke oli ensimmäinen sellainen. Näin sen joskus 14-vuoden ikäisenä. Olen kotoisin Kuusamosta mutta muutin pois viisitoistavuotiaana. Tuntuu, että siellä asuessani en katsonut kovinkaan paljon elokuvia, ainakaan hyviä. Sitten, kun muutin Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin aloin nähdä enemmän elokuvia. Kaikki tärkeimmät elokuvamuistot ajoittuvat juuri sinne viidentoista ja kahdenkymmenen välille.





Q- Liittyykö Mononoke sinulla juuri itsenäistymiseen, murroskauteen?
M- Se voi liittyä. Saatoin nähdä sen silloin, kun olin juuri lähdössä Kuusamosta ja se luonto siellä Kuusamossa… Olin ottanut sen siellä asuessa jotenkin itsestäänselvyytenä. Ja Mononokessa kaipuu luontoa kohtaan ja ihmisen ja luonnon vastakkainasettelu.. Aloin arvostaa ympäristöä ja synnyinseutuani entistä enemmän nähtyäni Mononoken.

Olen poikaystäväni kanssa jutellut siitä jumaluuden tunnusta mikä Prinsessa Mononokesta kumpuaa. En itse usko jumalaan tai ainakaan yliluonnolliseen jumalaan. En ehkä voi kuitenkaan kutsua itseäni ateistiksi, jos uskon jumaluuteen elämänvoimana luonnossa olevana. Mitenköhän tämän selittäisin. Kaikki ihmiset, kaikki eläimet, kaikki kasvit hengittävät. Happi, jota hengitämme, on ollut kaikkialla. Se yhdistää ja linkittää meitä kaikkia... En tiedä tuliko ajatus tuosta jumaluudesta juuri Prinsessa Mononokesta mutta elokuva varmaankin pani ajatusprosessin alulle.

Q- Olet näytellyt teatterissa ja lyhytelokuvissa. Onko sinulla lempinäyttelijöitä?
M- Ei oikeastaan. Aika hassu juttu ettei minulle ole syntynyt mitään erityissuhdetta yhteenkään näyttelijään. En ole oikein koskaan ymmärtänyt näyttelijöiden palvomiskulttuuria eikä minulla ole koskaan ollut julisteita seinällä tai mitään sellaista. Hassua sinällään, koska muistan halunneeni näyttelijäksi jo ensimmäisestä luokasta lähtien.

Muistan, että lapsena kaveripiirissä näyttelijöistä pitäminen liittyi aina ulkonäköön tai muuhun hölmöön. Lapsena muistan arvostaneeni enemmänkin ohjaajia ja käsikirjoittajia. Hauskaa on, etten voinut lapsena käsittää miten käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat olla eri henkilö. Minulle oli itsestäänselvää, että tarinankehittäjä tietenkin itse määrää miten hänen oma tarinansa visualisoidaan. Minulla oli ajatus siitä, että kaikista reiluinta olisi, jos käsikirjoittaja itse saa tuoda omat vivahteensa tarinaansa ohjaamalla sen itse. Myöhemmin ymmärsin, että ohjaaja voi luoda jonkun toisen käsikirjoitukselle syvemmän ja monipuolisemman sanoman.

Q- Ketkä ohjaajat ovat sinulle tärkeitä?
M- Kaksi korealaista Kim Ki-Duk ja Chan-wook Park. Sitten on kiinalainen Wong Kar-Wai ja tanskalainen Lars von Trier. Tietysti Miayzaki ja.. Roy Andersson!

Q- Löydätkö jotain yhteistä näistä ohjaajista?
M – Ehkä on väärin yleistää mutta... Minusta tuntuu kaikissa heidän elokuvissaan, että he ovat pyrkineet ymmärtämään ihmistä. He ovat uteliaisuudellaan tuoneet elokuviinsa jotain todella syvää, ihmisyyttä avaavaa.

Monet heidän elokuvistaan rakentuvat tietyn puolen näyttämiseen ihmisestä, kaiken raadollisuuden ja järjettömyyden tutkimiseen tekemättä yleistyksiä hyvästä ja pahasta.

Q- Olet valokuvaaja. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan visuaalisuuteen, yksittäisiin kuviin?
M- Kyllä. Häiritsevyyteen asti. Sillä miten elokuva on kuvattu ja leikattu on todella paljon merkitystä. Kuvaus määrää sen mistä näkökulmasta tarina kerrotaan ja katsotaan. Se vie todella syvälle elokuvaan, luo merkityksiä ja juuri sen miten joku toinen ihminen on visuaalisesti hahmottanut jonkin tietyn tilanteen... Se on hyvin inspiroivaa.

Q- Pystytkö antamaan esimerkkejä?
M- Kaikkien mainitsemieni ohjaajien elokuvissa olen kiinnittänyt huomiota kuvaukseen. Kaiketi se on automaattista minulla, että vaikuttavaksi kokemani elokuva on sitä myös visuaalisesti. Kim Ki-Dukin ja Chan-wook Parkin elokuvat ovat minusta visuaalisesti kaikista kiehtovimpia. Erityisesti Kim Ki-Dukin Parittaja (Bad Guy) sekä Won Kar Wain 2046.




Q- Mitä etsit kuvasta? Onko olemassa jokin tyylillinen seikka jota haet?
M- Pidän siitä, että kuvauksella on koeteltu rajoja, että kuvat eivät ole tavanomaisia. Kuvaamisessa on mielestäni tärkeää se, että pystyy luomaan jonkin uuden näkemisen tavan. Pidän pelkistetystä, rauhallisesta ja valokuvaukselliin rajauksiin pyrkivästä kuvaustyylistä.

Valo- ja elokuvakuvaus ovat välineellisiä. Koneet ovat välineitä näkemiseen ja samalla niillä on omat rajoitteensa. Välineiden kautta ei pysty näkemään kaikkea sitä mitä silmä näkee, oikeastaan vain murto-osan. Kaikessa rajoittuneisuudessaan välineet kuitenkin antavat jotain muuta mihin silmä ei pysty. Kameran voi viedä jonnekin mistä emme normaalisti katso, esimerkiksi lattian rajaan tai pään yläpuolelle tai vaikkapa viiden senttimetrin päähän suusta. Kamera antaa meille oikeutuksen ja tavan katsoa eri tavalla. Kameralla ei ole samanlaisia rajoitteita kuin meidän katsemistottumuksillamme.

Kamera on vapaa. Niinpä pidän siitä, että erilaisilla katsomisen tavoilla kokeillaan.

Q- Pidätkö jotain elokuvan genreä tai tyylisuuntaa erityisessä arvossa?
M- Enpä oikeastaan. Osaan paremminkin sanoa, mitä en pidä arvossa. Hollywoodin massatuotannot ovat surullisia esimerkkejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Näiden mainitsemieni aasialaisten tekijöiden elokuvissa on kuitenkin paljon tyylillisiä yhtäläisyyksiä, joista pidän. Aasialaisissa elokuvissa on paljon kulttuurista samankaltaisuutta. Mainitsemieni ohjaajien elokuvista huokuu asenne, joka ei pyri kaupalliseen viihdyttämiseen tai hyvän ja pahan yksinkertaistamiseen. Elokuvien henkilöt ja käsiteltävät aiheet perustuvat tunneskaalan ja toimintamotiivien moraaliselle lomittaisuudelle. Heidän töissään korostuu elämän samanaikainen olennainen ja triviaali hetkellisyys. Roy Anderssonin elokuvat ovat tästä loistava esimerkki.

Jos on olemassa jokin taide-elokuvien genre, niin ehkä se on yleinen määrittävä tekijä kohdallani. Pidän elokuvissa ajallisuudesta, hetken poetiikasta. Näitä ominaisuuksia ei yleensä löydä vaikkapa amerikkalaisesta mainstream-elokuvasta.

Q- Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
M- Sellaiset elokuvat ja dokumentit, jotka näen merkityksellisiksi ovat yleensä poliittisia. Ne ovat kannanottoja siihen, että kenestä ja mistä tulisi välittää. Ne ovat toiminnallisuuteen pyrkiviä ja kannustavat ihmisiä toimimaan. En kuitenkaan ottaisi toiminnallisuuteen pyrkivää elokuvaa mukaan, jos tietäisin joutuvani yksin autiolle saarelle.Ottaisin mukaan Hayao Miayzakin Totoron, koska se on niin elämänmyönteinen elokuva. Elämänmyönteisen elokuvan ottaisin mukaan, koska autiolla saarella ihminen on yksin. Toiminnallisuuteen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä olemassaolo muotoutuu elämän tarkoitukseksi. Siksi ottaisin tuon elokuvan, joka kannustaa olemassaoloon ja elämän kauneuden näkemiseen.



Haluan kiittää Meeriä syvällisestä antautumisesta kysymyksille. Minä ja elokuva palaa elokuvaan tulevaisuudessa.